Kaisan elämä on ollut kuin matka maailman ympäri: ”Meillä on aina ollut kaksi tai kolmekin kotia”
Arkkitehti Kaisa Broner on aina rakastanut jotakin tiettyä kaupunkia. Sen rakkauden vuoksi hän on lähtenyt matkaan monta kertaa elämässään.
Eläkkeellä Kaisa on jatkanut töiden tekemistä. – Yliopistomaailma on aina ollut kotoisa ympäristö. Tällä hetkellä tutkin ja kirjoitan kirjaa japanilaisesta arkkitehtuurista.
Arkkitehti Kaisa Broner on aina rakastanut jotakin tiettyä kaupunkia. Sen rakkauden vuoksi hän on lähtenyt matkaan monta kertaa elämässään.
”Olen asunut elämäni aikana monessa paikassa. Jokaisella niistä on ollut tärkeä merkitys kasvulleni. Synnyin sodan aikana Oulussa. Isä oli armeijan palveluksessa, ja muutimme hänen työnsä takia usein. En ehtinyt kotiutua lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni asuinpaikkoihin.
Olin kuudesta sisaruksesta vanhin. Viihdyin luonnon keskellä tarkkailemassa lintuja ja kasveja. Teini-iässä minuun iski voimakas halu päästä maaseudulta suurkaupunkiin, Pariisiin. Se kumpusi alitajunnasta, samoin kuin halu opiskella arkkitehdiksi. Taide ja matematiikka kiinnostivat lapsesta asti.
”Hänen kuolemansa oli hirvittävä järkytys minulle.”
Lähdin vanhempieni luota 16-vuotiaana, kun muutin toiselle paikkakunnalle lukioon. Kävin viikonloppuisin kotona ja nautin, kun sain tavata yksivuotiasta pikkuveljeäni. Hän oli minulle hyvin rakas. Leikkihetkemme olivat onnenhetkiä.
Olimme leikkineet yhdessä edellisenä viikonloppuna, kun isä soitti ja pyysi minua tulemaan heti kotiin. Pikkuveli oli kuollut. Hän oli saanut ripulin, eikä sellaisen vuoksi lähdetty 1950-luvun lopussa maaseudulla etsimään apua sairaalasta. Lääkärikin oli sanonut, ettei lapsella ole hätää, onhan hän riski poika. Kun veljeä lähdettiin lopulta viemään sairaalaan, oli liian myöhäistä.
Hänen kuolemansa oli hirvittävä järkytys minulle ja sai miettimään, mikä on ylipäätään elämän tarkoitus. Tapahtunut varjosti nuoruuttani, ja sen jälkeinen lukioaika meni kuin sumussa.
Ylioppilaaksi valmistuttuani lähdin Helsinkiin. 20-vuotissyntymäpäivänäni tapasin ranskalaisen nuoren miehen. Muutin Pariisiin ja menimme naimisiin. Aloitin opinnot Pariisin taidekorkeakoulun arkkitehtuuriosastolla. Se oli voimakasta yhteiskunnallisen tietoisuuden heräämisen aikaa. Osallistuin vuonna 1968 puhjenneeseen opiskelijakapinaan, jonka seurauksena Ranskan yliopistomaailma joutui kaaokseen.”
”Kuljin ja koskettelin talojen seiniä – se oli rakkaustarina”
”Hain opiskelemaan Teknilliseen korkeakouluun Helsinkiin. Vietin loma-ajat Pariisissa ja palasin sinne valmistuttuani arkkitehdiksi. Huomasimme ex-mieheni kanssa, että tiemme olivat lähteneet eri suuntiin. Jäin erosta huolimatta Pariisiin, sillä se oli kotikaupunkini silloin.
Olen aina rakastanut jotakin tiettyä kaupunkia. Rakastin Pariisia, mutta sitten tuli Venetsia. Rakastuin siihen vieraillessani Biennaalissa. Siitä lähtien matkustin usein Venetsiaan; astuin illalla junaan Pariisissa, nukuin yön makuuvaunussa ja aamulla heräsin Venetsiassa. Kuljin pitkin kaupunkia ja koskettelin talojen seiniä. Se oli rakkaustarina.
Sitten kiinnostuin New Yorkista osallistuttuani Pariisissa Columbian yliopiston arkkitehtikoulun seminaariin. Pääsin sinne stipendin turvin opiskelemaan. Manhattanista tuli uusi rakastettuni. Se oli upea paikka opiskella arkkitehtuuria, sillä New Yorkista oli tullut Pariisin jälkeen maailman taidepääkaupunki.
Tapasin nykyisen mieheni opiskelukuvioissa Columbian yliopistossa. Hän oli tullut sinne Saksasta lukemaan lakia. Asuimme eri Euroopan maissa, kunnes halusin palata Suomeen tekemään väitöskirjatutkimusta Teknillisessä korkeakoulussa. Sitten sain yllättäen kirjeen ystävältäni. Hän kehotti minua hakemaan avointa professorin virkaa Oulun yliopistossa. Lähetin hakemuksen viime hetkellä, ja vuoden kuluttua oli edessä muutto Ouluun.
Sitä ennen huomasin odottavani lasta. Nuorempana halu kokea maailmaa oli ollut vahva, enkä ehtinyt ajatella äidiksi tulemista. Kypsempänä ja nelikymppisenä raskaus oli ilo. Äidinrakkauden koettuani tiedän, etten olisi halunnut jäädä tätä kokemusta vaille. Kirjoitin väitöskirjan loppuun vauva vierelläni. Välillä imetin ja hoidin vauvaa, ja kun vauva nukkui, jatkoin kirjoittamista.
Valintani Oulun yliopistoon kohahdutti 1980-luvulla. Silloin oli uutta, että teknillisessä tiedekunnassa tai korkeakoulussa oli naisprofessori. Vietin äitiysloman Frankfurtissa ja sen jälkeen muutin vauvan kanssa Ouluun. Se oli perheellemme hankala tilanne, sillä mieheni joutui matkustamaan viikonloppuisin Frankfurtista luoksemme.
Mieheni lakifirmalla oli toimisto Tokiossa, ja päätimme lähteä sinne koko perheen voimin. Olin jo pitkään suunnitellut tutkimusperiodia Japaniin. Olin kaksi vuotta vierailevana professorina Tokion yliopistossa ja tutkin japanilaista arkkitehtuuria. Rakastuin Tokioon. Vaikka se on suuri maailmankaupunki, se toimii hyvin, ja asuinalueilla on pieni mittakaava kuin maalaiskylissä.”
40-vuotisen avioliiton salaisuus
”Kun palasimme Suomeen, hankimme kodin Helsingistä. Poikamme oli jo iso koululainen ja pärjäsi hoitajan kanssa niinä päivinä, kun matkustin Ouluun. Äitiyden ja työn yhdistämisessä oli silti aina jonkinlaista ristiriitaa, kun tuntui, ettei millekään ollut tarpeeksi aikaa.
Olemme olleet mieheni kanssa lähes 40 vuotta avioliitossa, ja meillä on aina ollut kaksi tai kolmekin kotia. Tällä hetkellä matkustamme Helsingin ja Frankfurtin väliä. Pitkän suhteemme salaisuus on ehkä se, että joudumme välillä olemaan erillämme. Kumpikin saa tilaa ja aikaa itselleen ja omille töilleen.
Elämme mielenkiintoista vaihetta, sillä meistä on tullut isovanhempia. On uudenlainen tunne seurata lapsenlapsen kehitystä. Se tuntuu suorastaan ihmeeltä. Jäin eläkkeelle Oulun yliopistosta lähes 25 vuoden jälkeen, mutta teen edelleen töitä täysiaikaisesti.
”En haluaisi elää nuoruutta uudelleen.”
Itsensä hyväksyminen kuuluu elämän prosessiin. Nuorena olin joskus epävarma itsestäni. Iän karttuessa olen ymmärtänyt, miten kallis asia on terveys. Ikääntyminen on vain hyvä asia, kunhan keho toimii ja energia kulkee. Haluan pysyä avoimena uudelle. Silloin ihminen kehittyy ja alkaa ymmärtää asioita laajemmin.
En haluaisi elää nuoruutta uudelleen. Elämän prosessi on tietoisuuden avautumista. Kukaan ei silti tiedä elämän lopullista salaisuutta. Mielen hiljentyessä voi syntyä ihmeellinen rauhan kokemus. Olen kokenut sen itsekin.”
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous