Ihmiset

Sirpa, 86: ”Olen aina kärsinyt siitä, etten ole kaunis, mutta miehiä on silti ollut tarjolla”

Sirpa Aaltonen-Veikkolainen, 86, on menettänyt lapsensa ja jäänyt kaksi kertaa leskeksi. Hän on saanut apua kirjoittamisesta.

Teksti:
Riikka Heinonen
Kuvat:
Suvi Elo, Sirpa Aaltonen-Veikkolaisen Kotialbumi

Sirpa on saanut vaikeina hetkinä apua kirjoittamisesta.

Sirpa Aaltonen-Veikkolainen, 86, on menettänyt lapsensa ja jäänyt kaksi kertaa leskeksi. Hän on saanut apua kirjoittamisesta.

”Olin niin eläväinen lapsi, että äitini kutsui minua Liekkiöksi ja Tuiska-Maijaksi. Juoksin Laitilan hiekkateitä niin, että polveni olivat paksulla ruvella.

Olin seitsenlapsisen maanviljelijäperheen esikoinen. Sisaruksia syntyi perheeseemme yksi vuodessa. Äidin aika meni lasten hoitamiseen ja ruoanlaittoon, joten minut passitettiin isän avuksi maatilan töihin.

Äiti hyräili jatkuvasti jotakin sävelmää. Sisaruskatraamme osasi laulaa, mutta kun rohkenimme pyytää isältä soittopeliä, isä marssi ulos ovet paukkuen.

Valmistuin kansakoulusta parhain arvosanoin. Olisin halunnut jatkaa oppikouluun, mutta en voinut, koska minun oli oltava aamun illoin lypsämässä lehmiä. Kävin yhden talvikauden kansanopistoa Loimaalla. Olin 18-vuotias ja tavannut juuri Markun, josta tulisi aviomieheni.

Muistan ajatelleeni ensin, että mokomakin finninaama. Lopulta olin niin tulisesti rakastunut, että nukuin yöt miehen kuva tyynyn alla.

Muutimme yhdessä Turkuun. Isä järjesti suhteillaan meille työpaikat. Pääsin ruokakauppaan ja mieheni työskenteli apumiehenä ja myöhemmin autokuskina. Olin ahertanut maatilalla niin kovasti, että pääsin paljon helpommalla työskennellessäni muualla.

Tulomme olivat pienet, mutta niiden turvin ostimme asunnon puutalosta. Viikonloput vietimme vanhempieni maatilalla, jossa teimme töitä ruokapalkalla.

Ensimmäinen kuva Sirpasta alle vuoden ikäisenä äidin ja isän välissä kotipihalla.
Ensimmäinen kuva Sirpasta alle vuoden ikäisenä äidin ja isän välissä kotipihalla.

Avioliittomme oli ikionnellinen, vaikka emme meinanneet saada lapsia. Sain kaksi keskenmenoa. Tulin raskaaksi 23-vuotiaa­na, mutta tyttäreni kuoli synnytykseen. Lapsi oli yliaikainen, eikä synnytys lähtenyt käyntiin. Nykyään tehtäisiin sektio, mutta minua pidettiin paastolla.

Lapsen menettäminen oli kauhea kokemus. Luulin, että menetän järkeni. Suru kesti siihen asti, että synnytin seuraavana vuonna elävän pojan. Lapsen saatuani pelkäsin koko ajan, että hänelle sattuisi jotain. Toinen poikani syntyi kolme vuotta myöhemmin.

Hyvä näyttelemään, että asiat ovat hyvin

Lapset olivat minulle rakkaita, mutta äitinä koin riittämättömyyttä. Vertasin itseäni omaan äitiini, joka oli kuin kataja. Hän taipui, muttei katkennut. Ajattelin, ettei minua ollut tarkoitettu äidiksi, vaan änkesin sellaiseksi väkisin.

”Mieheni oli kuollut yhtäkkiseen aortan repeämään.”

Olin lasten kanssa päivät kotona, kun he olivat pieniä. Työskentelin iltasiivoojana kaupungilla mieheni hoitaessa lapsia. Valmistauduin lähtemään juhlistamaan 20-vuotishääpäiväämme, kun Turun yliopistollisesta keskussairaalasta soitettiin. Mieheni oli kuollut yhtäkkiseen aortan repeämään.

Ruumiinavauksessa todettiin, että hänellä oli ollut synnynnäisesti heikko kohta sydämessään.

Meinasin pyörtyä puhelimeen. Jäin 38-vuotiaana kahden lapsen yksinhuoltajaksi. Poikamme olivat 11- ja 15-vuotiai­ta. He kipuilivat isän kuolemaa, enkä osannut auttaa heitä surun käsittelemisessä. Nuorempi pojista alkoi saada epilepsiakoh­tauksia.

Silloin ei ollut sururyhmiä tarjolla, enkä saanut mistään tukea. Olin henkisesti ja fyysisesti loppu, mutta kukaan ei tajunnut, miten paljon kärsin. Olen hyvä näyttelemään, että asiat ovat hyvin.

Äidilläni oli tapana sanoa, että lesken suru on kova ja lyhkäinen. Minun kohdallani se ei pitänyt paikkaansa, sillä kaipaan vuonna 1974 kuollutta miestäni edelleen.

Vuoden kuluttua hänen kuolemastaan menin juhannusaaton lavatansseihin Säkylään. Tapasin siellä Antin, jolla oli samanlaiset mustat kiharat kuin edesmenneellä miehelläni.

Rupesimme käymään yhdessä tanssilavoilla. Tein hänelle heti selväksi, että poikani olivat minulle ykkösiä. Mies hyväksyi mukisematta kolmannen sijansa.

Sirpan 60-vuotisjuhlat.
Sirpan 60-vuotisjuhlat.

Olimme yhdessä 40 vuotta, mutta emme asuneet samassa osoitteessa. Asuin Turussa ja hän Alastarolla, ensimmäiset kymmenen vuotta äitinsä kanssa. Äiti oli niin takertunut poikaansa, ettei halunnut päästää irti. Kirjoitin hänelle kerran erokirjeen, jossa totesin, että tulkaa onnellisiksi äitisi kanssa.

Jäin toisen kerran leskeksi seitsemän vuotta sitten, kun Antti kuoli syöpään. Sairaus oli rankkaa katsottavaa, sillä hän laihtui luurangoksi.

Olen leikilläni kirjanoppinut

Olen saanut vaikeissa elämäntilanteissa apua kirjoittamisesta. Rakkauteni kirjoihin ja lukemiseen on lapsuuden peruja. Perheessäni luettiin paljon, sillä isä lainasi jatkuvasti uusia kirjoja kirjastosta. Olen leikilläni sanonut olevani kirjanoppinut. Ystäväni kutsuvat minua suomen kielen maisteriksi, sillä paasaan oikeakielisyydestä.

Aloitin kirjoittamisen tosissani leskeksi jäätyäni. Olen kirjoittanut kolme runokirjaa omakustanteena. Runot tulevat mieleeni niin valmiina, että koen olevani syyntakeeton. Suurimpia saavutuksiani on, että kirjailija Paavo Haavikko valitsi tekstini mukaan uusien suomalaisten runojen kokoelmaan.

Liityin harrastajakirjoittajien ryhmään, jossa olemme kirjoittaneet ja lausuneet tekstejämme. Siitä innostuneena osallistuin lausuntakilpailuun ja voitin sen. Lisäksi tulin toiseksi lavarunouden SM-kilpailuissa ja viidenneksi murteella puhumisen SM-kisoissa.

”Minusta ei saisi nunnaa tekemälläkään.”

Olen aina kärsinyt siitä, etten ole kaunis.

Isäni oli kuin Tauno Palo, mutta minä perin äidin vaatimattoman ulkonäön. Vaikken ole ollut kaunis, miehiä on silti ollut tarjolla. Minusta ei saisi nunnaa tekemälläkään, sillä olen aina tykännyt miehistä.

Osaan pukeutua, ja se on herättänyt kateutta. Muistan jonkun todenneen ohi kävellessäni, että siinä se menee kuin mannekiini.

Mieleni on kroppaani nuorempi. Muutin juuri palvelutaloon, koska jalkani eivät kunnolla kanna. Siitä huolimatta käyn edelleen esiintymässä ja lausumassa runojani. Minulla on aina ollut paljon ystäviä ja tuttavia.

Kun täytin 80 vuotta, kutsuin väkeä juhliin lehti-ilmoituksella. Paikalle saapui 132 ihmistä. Lauloimme karaokea ja tanssimme yöhön asti. Sanon aina kaikille, että iloitkaa kun voitte, minä annan luvan. Me tarvitsemme iloa, sillä surua riittää ihan jokaiselle.”

Juttu on julkaistu Annan numerossa 37/2022.

X