Äidin mitätöivä käytös jätti ikuisen jäljen Marja-Terttuun: ”Kasvuni ytimessä on ollut äidistä irtautuminen”
Nuoruudessaan Marja-Terttu Luoma, 78, kärsi äitinsä mielen ailahteluista. Äidistä irtautuminen on ollut koko elämän pituinen matka.
Toimittajana uransa tehnyt Marja-Terttu ei ole lopettanut kirjoittamista. Hän on julkaissut runokirjan, muusikon elämäkerran ja tekeillä on fiktiivinen taiteilijaelämäkerta.
Nuoruudessaan Marja-Terttu Luoma, 78, kärsi äitinsä mielen ailahteluista. Äidistä irtautuminen on ollut koko elämän pituinen matka.
”Elämän arvokkain lahja on hengitys. Saat hengityksen syntyessäsi ja menetät sen, kun kuolet. Välissä on kaikki, ja siinä hengityksessä on elämä.
Jouluaattona 1944 sain äidiltäni elämän. Hän antoi minulle ne eväät, jotka kykeni antamaan. Äiti oli karjalaisevakko ja isä eteläpohjalainen. He tapasivat sota-aikana Äänislinnassa eivätkä sopineet yhteen.
Olin kolmesta siskosta vanhin ja hirvittävän villi lapsi. Kirjoitin runoja ja sanoituksia pienestä pitäen. Haaveilin sairaanhoitajan ammatista, mutta vähitellen haave vaihtui työksi, jossa saisin kirjoittaa. Sitten hoksasin, että sairaanhoitajan ja toimittajan työt olivat samankaltaisia. Molemmissa palveltiin ihmistä.
Elämä 1950-luvun Ylistarossa oli työntäyteistä. Toivo sodanjälkeisestä paremmasta tulevaisuudesta antoi voimaa. Todellisuudessa ihmiset olisivat tarvinneet terapiaa päästäkseen sotatraumoistaan, mutta sitä ei ollut saatavilla sen ajan Suomessa.
Koko perheemme sai kärsiä äidin ailahteluista. Muille hän oli puhelias, iloinen ja vieraanvarainen, mutta kotona hänen tunteensa paukkuivat. Vanhimpana tyttärenä aiheutin äidille häpeää milloin mistäkin syystä. Itkin ullakolla ja päätin, ettei minusta tulisi äitini kaltaista.
Pakenin kotoa heti, kun se oli mahdollista. Lähdin 18-vuotiaana Tampereelle opiskelemaan journalismia. Vaikka itsenäistyin varhain, äidin mitätöinnin jäljet eivät irtoa minusta.
Sain pestin käsikirjoitusharjoittelijana Suomen Filmiteollisuudesta ja jätin opinnot kesken muuttaakseni Helsinkiin. Se oli jännittävää aikaa, sillä tapasin vanhoja tunnettuja näyttelijöitä ja ohjaajia. Valitettavasti en ehtinyt tehdä työpaikalla paljonkaan, sillä tuotantoyhtiö meni pian konkurssiin.
Siirryin toimittajaksi paikallislehteen. Juoppo päätoimittaja erotti minut joka viikko ja palkkasi saman tien takaisin. Kerran sitten päätin uskoa häntä enkä enää palannut. Kirjoitin vapaana toimittajana ensimmäisen henkilöjuttuni kirjailija Hannu Salamasta. Se levisi moniin tiedotusvälineisiin, ja toimittajan urani lähti kunnolla käyntiin.
Samoihin aikoihin vuokrasin kolmen huoneen asunnon Kallion Kolmannelta linjalta. Marssin yhteen alueen pubeista ja istahdin pöytään, joka oli täynnä muusikoita. Kysyin, kuka tarvitsisi kämppää. Kaikki nostivat kätensä ylös. Otin kaksi rumpalia ja yhden työttömän naisen luokseni asumaan.
Tupaantuliaisiimme saapui möykkäämään koko kulttuurielämä. Paikalle tuli myös Juha ”Watt” Vainio, joka kirjoitti juhlissa loppuun Kolmatta linjaa takaisin -kappaleensa. Hän oli kirjoittanut kaksi säkeistöä jo aiemmin, mutta viimeisteli kappaleensa kirjoittamalla sen asuntoni seinään. Juotin hänelle pirtua samalla.
Saimme häädön kolmen kuukauden kuluttua tupaantuliaisista.”
”Esikoiseni isässä oli samoja ominaisuuksia kuin äidissäni.”
”Tässä liitossa saan vihdoin olla itseni, eikä kukaan ronki persoonaani”
”Vuoden päästä tapasin esikoiseni isän. Hänessä oli samoja ominaisuuksia kuin äidissäni. Hän yritti asettaa minulle rajoja, enkä saanut mahdollisuutta kasvuun. Menimme naimisiin, mutta liittomme oli vaikea. Hän halusi hankkia lapsen kanssani välittömästi. Olin 25-vuotias, kun tyttäreni Kirpi syntyi. Pian sen jälkeen erosimme emmekä ole olleet tekemisissä sen koommin.
Elin muutamia vuosia yksinhuoltajana, kunnes kohtasin Vanhan kuppilassa komean algerialaismiehen. Temperamenttinen mies hurmasi minut täysin. Avioiduimme ja saimme pojan, Eliaksen. Lapsen synnyttyä mies sairastui maanis-depressiivisyyteen ja joutui sairaalaan. Minun oli otettava avioero, koska halusin suojella lapsiani. Ei mennyt kauankaan, kun mies teki itsemurhan.
Se oli kova paikka pojalleni, ja suru kesti pitkään.
”Yksinhuoltajuus ei ollut rankkaa. Rankempia olivat liittoni.”
Sitten olinkin kahden lapsen yksinhuoltaja. Elettiin 1990-luvun lama-aikaa. Asuntolainojen korot pomppasivat, ja koko palkkani meni lainanlyhennyksiin. Sain rahaa sossusta, ja ystäväni kannattelivat minua, kun kerroin heille tilanteeni. Ne olivat kammottavia vuosia, mutta jotenkin selviydyimme.
Yksinhuoltajuus ei ollut rankkaa. Rankempia olivat liittoni. Elämä helpottui, kun pääsin niistä eroon.
Lasteni kanssa olemme aina olleet tiivis kimppa. Selvisimme toinen toisiamme kannattelemalla. Äitini oli vaikea persoona, mutta lapsiani hän hoiti mielellään. Hän oli kaikesta huolimatta hyvä mummo.
Olin työskennellyt kymmenen vuotta vapaana toimittajana, kun minua pyydettiin töihin Seura-lehteen. Seuran toimittaminen oli hauskaa hommaa. Muistan kannustuksen, ilon ja naurun. Sain olla juuri sellainen kuin olin ja kasvaa mittoihini toimittajana. Samoihin aikoihin tapasin sielunkumppanini Maurin. Olemme olleet 30 vuotta onnellisesti yhdessä. Tässä liitossa saan vihdoin olla oma itseni, eikä kukaan ronki persoonaani.
Nauramme paljon. Niin vaikeaa asiaa ei ole, etteikö sille voisi nauraa.
Tyttärestäni Kirpistä tuli myös toimittaja. Yritin ensin vastustella ja ehdottaa, että keksisi helpomman ammatin. Hän ei suostunut, joten ryhdyin hänen opettajakseen.
Kirpi muutti 20 vuotta sitten Los Angelesiin, jossa hän haastattelee Hollywood-tähtiä. Olen päässyt hänen vanavedessään Golden Globe -palkintogaalan punaiselle matolle.”
”Opin jatkuvasti uutta itsestäni”
”Olin 30 vuotta Seuran toimittajana. Eläkkeellä olen keskittynyt matkustamiseen ja taidemuseoissa kiertelyyn. Jalkani eivät enää toimi hyvin, ja pelkään, että joudun jossain vaiheessa luopumaan matkoista. Vaikka fyysiset vahvuudet katoaisivat ikääntyessä, henkiset vahvuudet eivät häviä mihinkään.
Opin jatkuvasti uutta itsestäni. Kasvuni ytimessä on ollut äidistä irtautuminen. Sitä olen tehnyt koko elämäni. Äiti eli pitkän elämän. Lopullisen irtipäästämisen aika tuli vasta kaksi vuotta sitten hänen kuollessaan.”
Juttu on julkaistu Annan numerossa 28/2023.
Kommentit
Ratkaisukeskeisyys ennen kaikkea. Jo 18- vuotiaasta alkaen, kun irrottauduin äitini vallasta, mietin, että minun oli tehtävä toisin, elettävä toisin jne. Onneksi sain kaksi lastani, joita saatoin rakastaa ja rakastaa. En kokenut ikinä saaneeni äidin rakkautta pikemmin vain epäoikeudenmukaisen rakkaudettomuuden häneltä. Hänen jälkensä elämässäni oli myöskin pitkä. Moni asia kietoutui häneen. Hän on ollut karman suuri oppitunti minulle. Hänessä oli myös hyviä puolia. Olimme tavallaan myös läheisiä, kunnes lopulta ymmärsin miten minut olikin kiinnitetty henkisen hyväksikäytön kautta läheisriippuvuuden verkkoon. Se teki rumaa jälkeä irrottautua henkisen läheisriippuvuuden verkosta, johon minut oli salakavalasti kiinnitetty. No, se loi minuuden ja ystävyyssuhteet uudestaan. Oi, olen elänyt hyvän elämän kuitenkin. Onnellisen, onnellisen ja rakkaudentäyteisen. Loin omien jälkeläisteni kautta uutta. Uuden vanhemmuuden mallin ilman läheisriippuvuuden ansaa.
Kommentit
Hienoa, että ikuisesta jäljestä huolimatta olet ratkaisukeskeinen ja näet hyviä asioita elämässäsi. Käyn itse läpi vastaavia asioita, kun ne yks’kaks alkoivat tulvan lailla hyökyä päälle. Ihmettelin, mistä moinen. Kuvittelin jo käsitelleeni menneisyyteni niin, että kykenisin elämään tätä hetkeä, mutta ei tarvita kuin pelkkä uutinen tai tämän kaltainen artikkeli, niin kaikki pamahtaa päälle. Voi olla, että tässä vaikuttaa työelämä ja se, että muille tuntuu olevan vaikeata hyväksyä se, että minäkin väsyn. Olen varmaan antanut itsestäni sellaisen vaikutelman, että siedän ja kestän mitä tahansa, mutta, kun pistän rajat, alkaa armoton syyllistäminen ja vertailu, miten muilla on paljon pahempaa. Koen, että jaksamattomuuteni paljastaa muiden ihmisten todellisen luonteen. Olen joskus pohtinut, millainen ihminen oikeasti olisin, jos minulla olisi ollut turvallinen lapsuus. Välillä olen vihainen siitä, että en pysty poistamaan niitä jälkiä, joista jouduin lapsena ja nuorena kärsimään. Ne ovat kuin osa persoonaani. Ei kukaan pyydä syntyä tänne ja sen vuoksi vanhemmuus on jotain sellaista, jonka vuoksi olen valmis vaikka niin radikaaliin toimenpiteeseen, että aikuiset eivät saisi hankkia lapsia ennen kuin ovat käyneet pakollisen vanhemmuuskurssin testeineen läpi. Sen lisäksi vanhempia pitäisi valvoa, että oikeasti noudattavat heille kuuluvaa vastuuta. Minulla on onneksi muutama ilonaihe elämässä ja ne ovat ainoita asioita, jotka pitävät minua vielä täällä. Tiedän, että elän vaiheessa, joka ei ole pysyvä ja tulee aika, jolloin uutiset ym. eivät nostata mitään huonoja muistoja. Onneksi aika kuluu nopeasti ja minä vanhenen. Yhden ratkaisun tein, hyppäsin pois myrkkysopasta, jossa ns. perheenjäseneni mielellään lilluvat. Kyseinen ratkaisu olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten, mutta mahdollisesta syyllisyydestä aiheutuva ahdistuksen määrä ja sen pelko estivät sen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Ratkaisukeskeisyys ennen kaikkea. Jo 18- vuotiaasta alkaen, kun irrottauduin äitini vallasta, mietin, että minun oli tehtävä toisin, elettävä toisin jne. Onneksi sain kaksi lastani, joita saatoin rakastaa ja rakastaa. En kokenut ikinä saaneeni äidin rakkautta pikemmin vain epäoikeudenmukaisen rakkaudettomuuden häneltä. Hänen jälkensä elämässäni oli myöskin pitkä. Moni asia kietoutui häneen. Hän on ollut karman suuri oppitunti minulle. Hänessä oli myös hyviä puolia. Olimme tavallaan myös läheisiä, kunnes lopulta ymmärsin miten minut olikin kiinnitetty henkisen hyväksikäytön kautta läheisriippuvuuden verkkoon. Se teki rumaa jälkeä irrottautua henkisen läheisriippuvuuden verkosta, johon minut oli salakavalasti kiinnitetty. No, se loi minuuden ja ystävyyssuhteet uudestaan. Oi, olen elänyt hyvän elämän kuitenkin. Onnellisen, onnellisen ja rakkaudentäyteisen. Loin omien jälkeläisteni kautta uutta. Uuden vanhemmuuden mallin ilman läheisriippuvuuden ansaa.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous