Jyrki Lehtola 18.5.2017

Jyrki Lehtolan kolumni: Ennen sosiaalista mediaa uskoin ihmiseen

Teksti: Jyrki Lehtola

Joskus käy mielessä, kuinka paljon pimeämmiksi tai jopa mahdottomiksi Leevi & The Leavingsin laulut olisivat muuttuneet, jos yhtyeen lauluntekijä Gösta Sundqvist vielä eläisi ja seuraisi sosiaalista mediaa.

Facebookissa tuli eräänä viikonloppuna vastaan Markku Heinosen (nimi muutettu) viesti vaimolleen Marjukka Heinoselle (nimi muutettu) tämän profiilisivulla. Leevi & The Leavingsin mieleen tuovassa viestissä luki: Se on ero! Marjukka, olet taas yksin!

Toki kyseessä voi olla sen tason huumori, etten sitä ymmärrä, mutta jos ei ole, niin minulle täysin tuntematon Markku Heinonen ilmoitti minulle täysin tuntemattoman Marjukka-vaimonsa Facebook-sivuilla Marjukalle, että Marjukka, ero tuli.

Tiedon saivat Marjukan kanssa samaan aikaan kaikki Marjukan FB-ystävät, joista monet eivät laillani myöskään tienneet, kuka on Marjukka, kuka Markku, mutta aika rosoiselta heidän parisuhteensa vaikuttaa.

Ennen uskoin ihmiseen. Siellä se ihminen tallusteli, pellolla, polulla, kadulla, kaupassa, ja koska ihmistä ei ollut tavannut, ei tiennyt hänestä mitään. Silloin ajatteli lähtökohtaisesti, että ihminen on jollain perusinhimillisellä tasolla hyvä, arvokas, diskreetti, jopa hitaasti ratkeava arvoitus, kun siitä ei tiennyt mitään.

Nykyään ihmiseen uskominen on vaikeampaa, koska tiedän ihmisestä sosiaalisen median avulla liikaa. Enkä tarkoita liialla tiedolla vain vihapuhetta tai keskustelupalstojen huonoa käytöstä vaan sitä normaalia puhetta, joka sosiaalisesta mediasta hyökkää päällimmäisenä vastaan.

Sitä, jossa jokakeväinen flunssa koetaan joka kevät sellaiseksi vastoinkäymiseksi, että sen etenemisestä tiedotetaan monta kertaa päivässä.

Sitä, jossa oma osallistuminen maailmaan on etääntynyt sellaiseksi, että se ei ole enää maailman tapahtumien kommentointia vaan maailman tapahtumien kommentoinnin kommentointia, jossa se ensimmäinen kommentoija on aina väärässä.

Sen tason yksinäisyyttä, ettei vastaanottaja kestä murtumatta enää yhtään kuvaa kodin keittiön pöydällä olevasta alakuloisesta lautasesta, jonka alla lukee Nam!

Sitä, että aikuistenkin käsi on muuttunut selfie-tikuksi, jotta voi näyttää maailmalle sen, mikä siinä on omasta mielestä kiinnostavinta: kolmeneljäsosaa omista kasvoista.

Sitä, että yhä useampi on päivitystensä perusteella hajoamassa ongelmiin, jotka ovat sen verran vakavia, etteivät päivitysten alle ilmestyvät sydämet taida niitä kokonaan ratkaista, mutta näemmä muutakaan apua ei ole saatavilla.

Sosiaalisen median luulisi jo nimensä perusteella olevan vastakohta yksinäisyydelle ja eristäytymiselle, mutta sen sijaan sosiaalinen media toikin yksinäisyyden ja eristäytymisen entistä näkyvämmäksi ja korostetummaksi.

Käynnissä on tällä hetkellä kokeilu, jonka koehenkilöitä suurin osa meistä on. Sosiaalinen media muutti elämäämme, ilmestyi kolmanneksi osapuoleksi kahdenkeskisiin kohtaamisiin ja toiseksi osapuoleksi yksinolon hetkiin. Kukaan ei vielä tiedä, miten selviytymiskykyymme voi vaikuttaa jatkuva mahdollisuus tiedottaa asioistamme ja ongelmistamme sen sijaan, että käsittelisimme niitä.

Sosiaalisessa mediassa on paljon hyvää: Sen avulla saa neuvoja pieniin arkisiin ongelmiinsa. Sen avulla saa tietoa, jota ei ehkä muuten löytäisi. Sen avulla oma maailma voi laajentua eikä oma yksinäisyys tunnu aina niin pahalta, ja sen avulla rajat ihmisten välillä voivat madaltua.

Siinä on myös paljon ongelmia: Joskus on hyvä olla yksin. Joskus on hyvä miettiä ennen kuin kysyy neuvoa, ja joskus rajat ovat perusteltuja.

Helsingin Sanomissa oli taannoin juttu, jossa kerrottiin sosiaalisen median käytöstä koulussa. Jutun lopussa oli sitaatteja oppilailta. Eräs niistä kuului: ”Opettaja äänitti kerran pierunsa ja lähetti äänitteen WhatsAppissa. Mielestäni se oli hauska tapa rikkoa jäätä.”

Opettaja äänitti kerran pierunsa ja lähetti äänitteen WhatsAppissa? Opettaja? Lähetti äänitiedotteen omasta ilmavaivastaan oppilaalleen, ja se nähdään jollain tasolla positiivisena tekona eikä tekona, jossa on ylitetty aika monta olennaista rajaa?

Kommentit (2)

Siis laaten leikki ja remontti on normaalia mutta joku voi myös tahallisesti saada jonkun lähimmät naapurit paukuttamaan niin että sisälle kuuluu tunteja päivässä, myöhemmin aina kun perhe on ulkona tai tuulettaa.

Tämmöiseen voi osallistua lastentarhanopettajasta lähtien että lapsista kasvatetaan kiusaajia.




0



0

Totaalinen pahuus voi tulla vastaan myös järjestäytyneenä vainona, jossa hyväosaiset tuottavat vaikkapa tahallisesti melua normaaleilla toimilla ja yrittävät porukassa parhaansa mukaan tuhota ilon kodista ja elämästä.
Jossa vihanlietsonta on elämäntehtävä.
Jossa epäkunnioittavaa käytöstä tuotetaan yhdelle porukassa.
Jos joku haluaa joskus kirjoittaa dystopian täydellisestä omistautuneesta pahuudesta, jota ei selitä huono kohtelu tai huono oma osa elämässä, vaan hyväosaisten pahuus, jota tehdään koska siitä nautitaan ja siihen on tullut huuma ja kiima ja se tuo yhteisöllisyyttä (ei, kertaakaan nämä eivät ole kokoontuneet kotiinsa saman pöydän ääreen nämä osallistujat nauttimaan oikeasti toistensa seurasta, vaan ovenpielet, katokset, kulkuväylät, ovat areena) niin koen olevani ekspertti ja kokenut tässä.




0



0

Siis laaten leikki ja remontti on normaalia mutta joku voi myös tahallisesti saada jonkun lähimmät naapurit paukuttamaan niin että sisälle kuuluu tunteja päivässä, myöhemmin aina kun perhe on ulkona tai tuulettaa.

Tämmöiseen voi osallistua lastentarhanopettajasta lähtien että lapsista kasvatetaan kiusaajia.




0



0

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi