Kolumnit

Marianna Stolbowin kolumni: Mistä ihmisten loputon hallinnan tarve oikein kumpuaa?

Ihminen, joka mittaa askeleensa, kävellessä kulutetut kilokalorinsa tai piirrättää yön pimeinä tunteina luvuiksi ja käyriksi kertyvät syvän unen jaksonsa, pelkää poikkeamia kuin ruttoa, Marianna Stolbow kirjoittaa.
Teksti: Marianna Stolbow

Syksyllä ilmestyi sosiologi ja kansanedustaja Anna Kontulan pamfletti Pikkuporvarit. Teos löysi tiensä myös jälkikasvuni joululahjakääröihin enkä voinut olla tarttumatta saman tien tähän herkkupalaan.

Kielitoimiston mukaan termillä tarkoitetaan sovinnaista, ahdaskatseista, henkisesti rajoittunutta ja omahyväistä käytöstä. Sellaista, joka katsoo muita ylhäältä alaspäin. Selailin teosta mielenkiinnolla ja pysähdyin lukuun Itsen hallinta. Oman aikamme pikkuporvarillisuus on loputonta hallinnan tarvetta elämän kaikilla osa-alueilla.

Hallittaviin asioihin kuuluvat yhtä lailla ei-provosoiva pukeutuminen kuin opintopolku ilman harha-askelia, kehon ja kodin kuosissa pitäminen, mutta tietenkin myös kasassa pysyvä mieli. Jos oma pakka on edes jollain mallilla, voidaan asettua pöyristelemään sitä, jonka keho, koti tai kulissi ei kuosissa pysy. Mutta kun koko elämä alistetaan hallinnan tavoittelulle, ei jäljelle jää muuta elämää, kirjoittaa Kontula. Niinpä niin.

”Kaikki normista poikkeavat ratkaisut nähdään uhkaavina ja siksi paheksuttavina.”

Elämänhallinta sopivan pukeutumisen, ideaalin vartalotyypin, oikeanlaisen asuinympäristön tai muun ulkoisen elementin tavoittelun kautta on ilmiselvää. Mutta pakonomainen hallinnan tarve tarkoittaa myös sitä, että kaikki normista poikkeavat ratkaisut nähdään uhkaavina ja siksi paheksuttavina. Tällaisia voivat olla vaikkapa lapsen hankkiminen nuorempana tai vanhempana kuin keskivertotilastot kertovat.

Ihminen, joka mittaa askeleensa, kävellessä kulutetut kilokalorinsa tai piirrättää yön pimeinä tunteina luvuiksi ja käyriksi kertyvät syvän unen jaksonsa, pelkää poikkeamia kuin ruttoa. Ja kun hallinnan ”pettäminen” edustaa pahinta painajaista, voi vain kuvitella, minkälainen murtuma mielelle on syvempi elämänrakenteisiin osuva rikkouma kuten työttömyys tai avioero.

Tällöin oman elämän hallitsemattomuus on niin sietämätöntä, että se kääräistään nopeasti kultanauhalla paketiksi, jonka päälle lätkäistään lappu ”parasta mitä minulle on tapahtunut”. Niin kipeää tekee se, että huolimatta tavanmukaisesta askeljärjestyksestä – ammatti-asuntolaina-avio-onni – elämä yllättää ja rakennelma horjahtaa, ehkä hajoaa. Repeämä kertoo siitä, kuinka moniulotteinen ihminen on. Kuinka mielenkiintoista elämä kaikkinensa.

Kaikenlainen elämäksi kutsuttava ennakoimattomuus nähdään kuitenkin nolona ja kyvyttömyytenä hallita edes omaa elämää. Vaikka ymmärrämme, että on puhdas illuusio kuvitella hallitsevansa kaikkea kehon kuvasta kumppanin käytökseen, teemme voitavamme, jotta mahdollisimman moni asia olisi mittareiden mukaisesti kohdillaan. Kukapa ei tästä itseään tunnistaisi!

”Elämmekin taas kalenterivuodessa sitä kohtaa, jossa hallinnanhaluinen aikuinen hankkii päivyrin.”

Se mikä sovinnaisuuksiin kulloinkin mahdutetaan, vaihtelee toki hieman eri aikoina. Juuri nyt siihen kuuluu erityisen tavoitteellinen arki, kyky hallita kehoa, mieltä ja aikataulujaan.

Elämmekin taas kalenterivuodessa sitä kohtaa, jossa hallinnanhaluinen aikuinen hankkii päivyrin ja kirjaa edessä siintävän vuoden tavoitteet. Erottuakseen niistä, joiden ”tulisi vähän ryhdistäytyä”. Kaikenlainen tavoitteellinen tekeminen kuuluukin hyvien asioiden puolelle. Jopa oma ruumis on lippulaivahanke. Sen sijaan epämääräinen, hallitsematon sekoilu sullotaan ei-tavoitteellisiin, lapsellisiin ja siksi väärien asioiden osioon.

Minusta lorvailu, lukeminen ja pohdiskelu kuuluvat yhä tärkeimpiin harrastuksiin. Mielestäni ihmisen pyrkimys ymmärtää niin itseään kuin muidenkin elämää on toivottavaa, sillä se lisää samaistumiskykyä ja empatiataitoja. Sen sijaan pyrkimys hallita omaa, saati muiden elämää, on tosiaan pikkuporvarillista ja vähintäänkin pelottavaa. Sillä se, joka ei kysy, onko jokin asia oikein tai väärin, vaan tyytyy tarkastelemaan asioita siitä kulmasta, onko näin ”tapana” tehdä ja toimia, on kadottanut oman ajattelun ja siksi vaarallisesti johdateltavissa ties mille poluille.

Onkin hyvä pohtia, minkälainen hallinnan tarve itseä arjessa ajaa ja mistä pelosta se kumpuaa. Olisi näet terveellistä erottaa tämän päivän oikeat uhkakuvat kuvitelluista, koomisistakin. Kontulan sanoin jo liian kirkas huulipuna on vain sydämenlyönnin päässä kaaoksesta.

X