Kolumnit

Rosa Meriläisen kolumni: Ajatukset syntyvät harvoin puristamalla – kokeile sen sijaan luovaa laiskuutta

Taiteilijana olen paljon miettinyt luovan laiskuuden merkitystä, sillä mitääntekemättömyys ei suju minulta luonnostaan. Olen suorituskeskeinen tavalla, jonka tiedän vahingolliseksi niin luovuuden kuin onnellisuudenkin näkökulmasta, kirjoittaa Rosa Meriläinen.
4.10.2018 Teksti: Rosa Meriläinen

Minulla ei ole aikuisena ollut oikeastaan koskaan tylsää. Muistan kyllä lapsuudesta sen epämukavan ja turhauttavan tunteen, kun ei keksi mitään tekemistä. Saattaa olla, että tunne kesti vain minuutin, mutta pienenä ihmisellä on heikko ajantaju.

Koska olen suurimman osan lapsuudestani ollut ainoa lapsi, minun on täytynyt kehittää erilaisia tapoja viihdyttää itseäni. Olen kehitellyt leikkejä ja pelejä kyllin osatakseni jo pitää hauskaa oman sisäisen maailmani ihmeessä. Pidän kyllä myös mielelläni mukanani turvakirjaa.

Joskus tunnen epämääräistä sisäistä levottomuutta, ja silloin on vaikea tarttua mihinkään. Väsyneenä tai stressaantuneena ei saa keskityttyä mihinkään kivaan, ja alan kiukustua itselleni siitä, jos heitän ainutkertaista elämääni hukkaan selailemalla päämäärättömästi puhelinta. Epäilen, että myös lasten ja nuorten osalta kysymys on usein tästä: on liian väsynyt tai ylikierroksilla keskittyäkseen mihinkään, joten se, mitä tarvitsee, onkin lepo tekemisen sijaan.

Ihmisen on vaikea paitsi tunnistaa tunteitaan myös pukea niitä sanoiksi. Kun lapsi valittaa tylsyyttä, kyse ei liene siitä, ettei hänellä ole mielikuvitusta keksiä itselleen tekemistä. Mitä pienempi lapsi, sitä todennäköisemmin hän ei hahmota olevansa väsynyt, saati myönnä sitä, koska tylsät aikuiset käskevät väsyneen nukkumaan.

Lapsi ei myöskään aina tunnista jännitystä, tyytymättömyyttä, kiusaantuneisuutta seksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä tai myönnä pelkoaan, vaan nimeää tilanteen ”tylsäksi”. Kun menevässä elokuvassa on pussailukohtaus, lapsi parahtaa, että tämä on tylsää, vaikka kyse on siitä, että meneillään on sellainen vaihe kehityksessä, jolloin romantiikan katsominen yhdessä vanhempien kanssa on epämukavaa, koska se aiheuttaa intiimejä torjuttavia tuntemuksia omassa kehossa.

Erityisesti poikien on usein vaikea myöntää omaa pelkoaan. Joka luokalta löytyy se hassu pieni otus, joka uljaasti väittää ettei pelkää mitään, vaikka kaikki ikätoveritkin tajuavat hänen valehtelevan. Kun jokin asia pelottaa tai tilanne jännittää, sitä sanookin, että se ei kiinnosta, koska se on tylsää. Tylsyys on selitys, joka ei ole lapsen näkökulmasta nolo.

Osa ihmisistä on myös koukussa puhelimeensa. Se tekee tyytymättömäksi hetkiin, jolloin puhelin ei ole kädessä.

Olen kiitollinen siitä, että minun ei enää tarvitse rypeä tylsyydessä, vaan olen saanut itse löytää tavat nauttia myös luppohetkistä. Joskus sitä on niin väsynyt ja allapäin, että asia vaatii vähän tsemppausta. Muuten minäkin ajaudun räpläämään kännykkääni ilman, että saan siitä aitoa lepoa tai virkistystä.

Se, että yrittää ruokkia väsynyttä mieltään jollakin, joka väsyttää entisestään, on typerää mutta ymmärrettävää. Iästä riippumatta sitä jää sohvalle väsymään lisää puhelimen kanssa sen sijaan, että lähtisi vaikka lähimetsään tai pötköttelisi vain.

Taiteilijana olen paljon miettinyt luovan laiskuuden merkitystä, sillä mitääntekemättömyys ei suju minulta luonnostaan. Olen suorituskeskeinen tavalla, jonka tiedän vahingolliseksi niin luovuuden kuin onnellisuudenkin näkökulmasta.

Toisin kuin väitetään, luova laiskuus ei vaadi tylsyyden kokemusta. Lapsilta ei tarvitse vaatia sitä, että he istuvat tuntitolkulla takapenkillä laskemassa punaisia autoja. Ei se tekisi heistä parempia ihmisiä. Mutta se on tarpeen, että oppii tunnistamaan ja säätelemään omaa levon ja virkistyksen tarvettaan. Kestämään odottamista, käsittelemään turhautumista, kohtaamaan pelkonsa ja ratkomaan arjen pieniä ongelmia itse, ilman että vanhemmat ovat vieressä päsmäröimässä.

Minä olen lisännyt luovaa laiskuutta koiran avulla. Ulkoilen sen kanssa päivittäin pari tuntia. Joskus menemme porukalla koirapuistoon heittelemään palloa, mutta useimmiten vain jolkottelen pitkin Helsingin Töölöä. En koskaan kuuntele musiikkia tai äänikirjoja samalla. Annan vain omien ajatusteni juosta. Miten hyvää ajatustyöläiselle tekeekään tällainen näennäisen tehoton ajankäyttö! Yllättävän monet ongelmat ratkeavat silloin, kun annan virkistyneiden aivojeni tehdä työn puolestani. Ajatukset kun harvoin syntyvät puristamalla, vaan päästämällä irti.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *