Ravitsemusterapeutti Hanna Partanen uskoo surusuklaaseen: ”Se vaikuttaa aivokemiaan positiivisesti”
Pieni, suuri ylellisyys. Palkinto arjen keskellä. Moni meistä rakastaa suklaata, näin myös ravitsemusterapeutti Hanna Partanen ja suklaamestari Anna Kekki.
Hanna Partanen ymmärtää niitä, jotka syövät suklaata tunnesyistä – tekeehän hän itsekin niin.
Pieni, suuri ylellisyys. Palkinto arjen keskellä. Moni meistä rakastaa suklaata, näin myös ravitsemusterapeutti Hanna Partanen ja suklaamestari Anna Kekki.
Kyllä, on tilanteita, jotka vaativat kriisisuklaata, ravitsemusterapeutti Hanna Partanen linjaa heti haastattelun alkuun.
Hänellä on siitä omakohtaista kokemusta. Kun Hannan rakas irlanninterrieri Victor kuoli kaksi vuotta sitten vanhuuteen, ei Hanna pystynyt surultaan syömään muutamaan päivään muuta kuin Fazerin Lontoo rae -suklaata.
– Siinä on minua jollain tavalla tyydyttävä maku ja koostumus. Suklaa toimii joissain tilanteissa lohduttajana. Se vaikuttaa aivokemiaan positiivisesti – vähän kuin mielialalääkkeet – joten siitä tulee parempi mieli, Hanna sanoo.
Hanna ei pelkää myöntää käyttävänsä suklaata tunteidensa säätelyyn. Oikeastaan se on hänen mukaansa aika luonnollista meille ihmisille.
– Itse olen ennen muuta suklaapatukoiden kuluttaja. Toiset ottavat lasillisen viiniä, minä otan suklaata, erityisesti Tupla-patukoiden nimeen vannova Hanna kertoo.
Hanna kertoo kuulevansa usein ihmettelyä siitä, että hän ravitsemuksen ammattilaisena ylipäätään syö suklaata. Ihmisillä on Hannan mukaan hieman kummallinen ajatus siitä, mitä ravitsemusterapeutit ”saavat syödä” ja mitä eivät. Ongelmaksi suklaan syöminen – tai mikä tahansa tunnesyöminen – muuntuu vasta, jos se vaikuttaa merkittävästi kehon painoon tai terveyteen tai ihmisellä ei ole ruoan lisäksi muita tapoja säädellä tunteitaan.
– Vastaankin ihmettelijöille aina, että minä tykkään suklaasta, joten syön sitä!
Suklaa on kuulunut jollain tavalla Hannan elämään aina. Lapsuudessa suurinta herkkua oli iloisen punaiseen kääritty, lähes karamellin makuinen maitosuklaa, mutta isän työmatkoiltaan tuliaisiksi tuomat minttusuklaakonvehdit olivat hänen makuunsa aivan liian tujuja. Tuli nekin silti syötyä, Hanna myöntää, vaikka nykyään hän painottaakin sitä, että suklaasta pitää nauttia. Hannaa ihmetyttää, jos joku kertoo syöneensä edellisviikolla suklaata, mutta ei pysty nimeämään, millaista suklaata se oli.
– Syötyä herkkua tulee arvostaa.
Fun fact – kuten Hanna itse asian ilmaisee – on myös se, että hän on osallistunut suklaatutkimukseen opiskellessaan Kuopion yliopistossa kliinisen ravitsemustieteen laitoksella. Hannan suklaatutkijan ura sai alkunsa, kun suklaan terveysvaikutuksia tutkinut Jaakko Mursu värväsi nuoren opiskelijan koehenkilöksi. Hannan vaativana tehtävänä oli syödä 75 grammaa tummaa suklaata joka päivä neljän viikon ajan.
– Olin silloin Prismassa töissä, ja kerran joku heitti vahingossa työpaikan kaapista suklaani roskiin. Sanoin tutkijalle, että ei auttanut kuin kaivaa päivän suklaa-annos roskiksesta, koska eihän tutkimusprotokollasta sopinut poiketa, Hanna nauraa.
Makeaa elämää
Suklaamestari Anna Kekki nostelee siroja ja kiiltäväpintaisia, käsintehtyjä suklaakonvehteja yksi kerrallaan ylös ryppyreunaisista konvehtikupeista ja tarkastelee kättensä jälkeä.
Onko suklaan pintaan taiten maalattu koristekuvio juuri oikeanlainen? Entä kiilto? Molempien onnistuminen riippuu temperoinnista, jonka pitää osua juuri kohdilleen. Suklaan sisältämä kaakaovoi käyttäytyy nimittäin eri tavoin eri lämpötiloissa. Tätä Anna tekee päivittäin omassa suklaapuodissaan, Helsingin Ullanlinnassa sijaitsevassa Annan Suklaatehtaassa.
– Jokaisesta konvehdista pitäisi tulla sellainen fiilis, että sukat lentävät jalasta, New Yorkista ja Pariisista suklaaoppinsa hakenut Anna toteaa.
Ulkona lumimyräkkä kurittaa Helsinkiä, mutta suurten, kadulle päin aukeavien ikkunalasien takana on toisenlainen tunnelma. Pienen myyntitilan tiskille on aseteltu esteettisesti tarkkaan järjestykseen muiden muassa vadelmahipuilla kuorrutettuja ja suolakinuskihupuilla päällystettyjä sekä auringonkeltaisella passion-sitruunalla siveltyjä konvehteja.
Kun Anna asettaa yhden konvehdeista suuhunsa, hän odottaa sen ohuen kuoren rasahtavan rikki kevyesti, minkä jälkeen jokaisen täytteen on kerrottava itse oma tarinansa – ilman, että syöjän tarvitsee erikseen miettiä, mitä hän on juuri suuhunsa laittanut.
Sitten seuraa paljastus. Suklaamestari ei itse enää juurikaan nauti suklaata vapaa-ajallaan. Syynä on se, että reilussa 20 vuodessa se yhdistyy hänellä jo hieman liikaakin työhön. Jos yksi suklainen herkku pitäisi kuitenkin nostaa esiin, olisi se kandeerattu eli sokeroitu appelsiinikuori, joka on kastettu tummaan suklaaseen. Sen rikasta ja syvää makua eivät edes vuosikymmenet ole onnistuneet haalistamaan.
”Jokaisesta konvehdista pitäisi tulla sellainen fiilis, että sukat lähtevät jalasta.”
Suklaamestari Anna Kekki
Inspiraation lähteenä suklaa on Annalle kuitenkin yhä ylivoimainen. Eräs hänen kauneimmista – ja romanttisimmista – muistoistaankin kietoutuu sen ympärille.
– Tämä on tällainen rakkausjuttu, Anna aloittaa.
Asuessaan New Yorkissa Anna tapaili erästä libanonilaista miestä. Ruoka oli iso osa parisuhdetta – olihan miehen kotimaan ruokakulttuuri kiehtova alun perin Kymenlaaksosta kotoisin olevalle Annalle. Miehellä oli tapana kokata usein, mutta kerran Anna yllätti kumppaninsa valmistamalla rakkaudellisen jälkiruoan.
– Olimme aiemmin syöneet mascarponejuustolla täytettyjä viikunoita ravintolassa, joten tein niitä itse ja kastoin ne lisäksi tummaan suklaaseen. Se oli täydellistä.
Vaikka suhde kuihtui aikanaan, Annan rakkaus suklaaseen on ikuista.
– Elämässäni on tullut vastaan paljon hankalia hetkiä, mutta suklaa on pysynyt mukana horjumattomana. Se on kuin antelias ystävä.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous