Huima
Vuoden ikäinen reipas teinipoika.
Ihmiset ja suhteet

Kannattaako hankkia koira? Nämä asiat yllättivät ensimmäisen vuoden aikana

Toimittaja Tyyne Pennanen otti koiran, josta tuli hänelle kuin lapsi. Kuopus nautti asemastaan täysin palkein – ja siitä alkoivat ongelmat.
Teksti: Tyyne Pennanen Kuvat: Heli Hirvelä ja Paula Kukkonen/Otavamedia

Katso, se juoksee kuin sillä olisi kakat housuissa, koirakouluttaja Emilia Rainetoja sanoo ja osoittaa koiraani. Vuoden ikäinen lagotto romagnoloni laukkaa aamukasteisella nurmikolla. Huiman takajalat pysyvät yhdessä kuin jäniksellä, vaikka niiden pitäisi laukassa liikkua eri tahtia. Häntä ei laskeudu oikein, vaan koira pitää sitä juuresta hieman kohollaan, ja sitten se lörähtää alas löysänä. Lisäksi koira ulvahtaa kivusta tehdessään äkkinäisen liikkeen.

– Sillä voi olla kiskomisesta johtuva lihasjumi. Vaihtoehtoja on paljon. Voi se olla rakennevikakin, koirakouluttaja Tiia Toijanaho sanoo.

Rakennevika. Voiko se tarkoittaa lonkkavikaa? Sana alkaa jomottaa mielessäni kuin pieni päänsärky. Sehän voi vaatia leikkausta ja fysioterapiakäyntejä. Niihin voi mennä tuhansia euroja.

Epäilys Huiman terveydestä tulee yllätyksenä, sillä olen tullut hakemaan Järvenpäässä sijaitsevasta Koirakorjaamosta apua hihnakäytösongelmiin.

Koira pysähtyy nuuskuttelemaan aidan vieressä kasvavia ruohontupsuja. Väärässä asennossa oleva häntä heiluu hyväntuulisena.

– Tule! huudan.

Se kohottaa päätään ja miettii hetken, että viitsisikö. Sitten se lähtee juoksemaan kohti. Kullannuppuni, kuopukseni, keski-iän kriisini hedelmä, joka saattaa syöstä minut vararikkoon.

Kannattaako hankkia koira?

Neuvottelin koiran hankkimisesta mieheni kanssa vuosia. Minä ja poikani podimme koirakuumetta, mieheni ei.

Kannattaako hankkia koira?

Kannattaako hankkia koira? ”Jos pidät minusta hyvää huolta”, vastaisi kolmen kuukauden ikäinen söpöliini.

”Elämä on tarpeeksi kiireistä ilman koiraakin”, hän valitti.

”Sitä paitsi ettehän te edes onnistuneet pitämään akvaariokaloja hengissä. Miten te kuvittelette selviytyvänne koirasta?”, hän jatkoi.

Minä todella halusin koiran. Olin 45-vuotias, ja lapseni lähestyi teini-ikää. Tarvitsin uuden paapottavan. Koti tuntui hiljaiselta, meille tarvittiin enemmän säpinää.

Lopulta mies suostui sillä ehdolla, että olen koiran ensisijainen omistaja. Hän auttaisi tarvittaessa.

Olin jo googlettanut rotuja. Lagotto romagnolo eli italialainen tryffelikoira (sanotaan joskus myös italianvesikoiraksi) tuntui meille sopivalta. Soitin tuttavan suosittelemalle koirankasvattajalle, ja pääsimme odotuslistalle.

Koiran hankkiminen yllätti monella eri tavalla: kuvassa Tyyne Pennanen ja Huima.

Toimittaja Tyyne Pennanen hankki lagotto romagnolo -rotuisen koiran viime vuonna pitkän harkinnan jälkeen.

Lagotto ei ole kova paimentamaan, räksyttämään saati taistelemaan. Sillä ei ole riistaviettiä, joten se ei ole taipuvainen karkailemaan. Ajattelin, että se sopeutuisi kerrostaloelämään. Lagotto on työkoira, jota Italiassa käytetään tryffelisienien etsimiseen. Rotuesittelyissä varoitettiin, että tylsistyneenä se voi aiheuttaa harmia, esimerkiksi tuhoamalla kotia.

Ei hätää! Olemme liikunnallinen perhe. Sitä paitsi minulla oli koirakokemusta. Lapsuuteni monirotuinen koira oli vapaan rakkauden ja kasvatuksen villi hedelmä. Sillä ei ollut minkäänlaisia käytöstapoja. Päätin, että tällä kertaa menisin koirakouluun ja kasvattaisin kunnon koirakansalaisen.

Koira näykkii ja syö sukkia

Vuosi sitten lokakuussa yhdeksänviikkoinen Huima muutti meille. Se juoksi sisällä sählyä pelaavan poikani kanssa ja touhotti mukana, minne vain asunnossa menimme.

Kasvattaja Riitta Häyrynen oli neuvonut, että pentu kannattaa heti totuttaa muihin koiriin. Huima soljahti asuinalueemme koiraseurapiireihin ja sai paljon kavereita. Minusta tuntui kuin olisin palannut hiekkalaatikolle. Poikani ollessa pieni tunsin pihojen ja tarhojen äidit lasten nimien kautta. Nyt opin tuntemaan koiranulkoiluttajat koirien nimien kautta.

Huima

Huima on hyväntuulinen 1-vuotias poika.

Koiraihmisten kanssa keskusteleminen oli rentouttavaa, koska puhuimme vain koirista: kasvatusongelmista, fysioterapioista, eläinlääkärikokemuksista, traumoista, masennuksista ja allergioista.

Kaksi asiaa yllättivät ensimmäisten kuukausien aikana. Huima söi sukkia. Kerran jouduin viemään sen eläinlääkäriin, jossa sen vatsalaukku röntgenkuvattiin ja se oksetettiin lääkkeillä. Lasku vakuutuksen jälkeen: 123 euroa.

Jos sukka olisi tukkinut sen suolen, seurauksena olisi voinut olla Huiman loppu – tai kallis leikkaus.

Kannattaako hankkia koira?

Kannattaako hankkia koira? Kyllä, jos kestät ensimmäisen vuoden tuhot, kuten revityn sohvan.

”Mitä jos se kuolee niin kuin ne kalatkin”, poika kysyi huolestuneena.

”Ei se mihinkään kuole”, vakuutin, vaikka pelkäsin sen hengen puolesta päivittäin.

Näykkiminen oli pahinta. Kiellot eivät tepsineet. Pystyimme liikkumaan kotona vain farkuissa ja niin, että kädessä oli lelu, joka tuikattiin verenhimoiselle otukselle suuhun heti, kun se yritti käydä kiinni.

Ulkona Huimaa ihasteltiin – näyttihän se suloiselta leluhauvalta. Vähänpä he tiesivät sen eläimellisyydestä.

”Olen perheväkivallan uhri”, valitin jokaiselle, joka jaksoi kuunnella.

Lopulta sain tarpeekseni. En sentään vajonnut pentubluesiin, alakuloiseen tai ahdistuneeseen olotilaan, jolloin omistaja alkaa katua vaikean pennun hankkimista, mutta minua otti todella paljon aivoon.

Eräs tuttava neuvoi selättämään koiran ja murisemaan kuin koira. Minun täytyisi näyttää, että olen laumanjohtaja, ja tehdä sille selväksi, että se on laumahierarkian pohjalla.

Tein niin. Kellistin pikkupennun, otin sitä tassuista kiinni ja murisin niin, että kurkku tuli kipeäksi. Pelästyin itsekin itseäni.

Mies katsoi sivusta.

”Ovatko koiraihmiset sadisteja? Nauttivatko ne tuosta?”, hän kysyi.

En minä ainakaan, mutta luulin toimivani oikein.

”Mamman kullannuppu”

Näykkiminen väheni joulua kohden. Maitohampaat alkoivat vaihtua rautahampaisiin. Pikkuhiljaa näykkiminen vain loppui. Ehkä Huima oli saanut vähän järkeä päähänsä, ehkä tajunnut jotain ei-sanan merkityksestä.

Meillä oli ihana talvi. Huima viihtyi rapsutettavana, ja sen pehmeään turkkiin sai upottaa kasvonsa. ”Mamman kullannuppu”, ”Äidin pikku vaava”, lepertelin sille kuin mikäkin höperö.

Aina välillä havahduin hoitamaan esikoisenkin asioita, mutta Huima oli kaapannut melkein kaiken huomioni. Ja se nautti siitä. Se antoi pusuja ja kellahti selälleen rapsutettavaksi ojentaen sekä etu- että takatassunsa suoriksi.

Huima

Tyyne sopii ystävien kanssa treffejä kahviloihin, joihin voi ottaa koiran mukaan. Tässä ollaan Ipi Kulmakuppilassa Kalliossa.

Välillä se sai varastettua sukan. Minun ei tarvinnut kuin sanoa painokkaasti ”jätä”, niin se alkoi roikottaa päätään. Sitten se mulkaisi kulmien alta ja pudotti sukan niin kuin tottelevaisen koiran pitääkin. Vapaana ollessaan se totteli jokaista käskyä. Olin pakahtua ylpeydestä. Minähän olen varsinainen koirakuiskaaja!

Itse asiassa pidin pentua usein vapaana sen takia, että se kiskoi hihnassa. Meillä oli kehkeytymässä ongelma, jolta ummistin silmäni. Kasvattaja oli neuvonut, että koira pitää heti opettaa kävelemään hihnassa niin, ettei se pääse kertaakaan eteenpäin, jos kaulapanta kuristaa. En malttanut keskittyä siihen. Tuntui, että oli koko ajan niin paljon kaikkea muuta, mihin energiani meni (sukat, satunnaiset ripulit, sisäsiisteys, turkin hoitaminen, kynsien leikkaaminen, näykkiminen, leikkiminen, sosiaalistaminen).

Olimme käyneet kahdella pentukurssilla, joilla oli opetettu vieressä kulkemista ja ohittamista. Harjoitteleminen tuntui hankalalta, ja päätin keskittyä orastaviin hihnaongelmiin keväällä.

Talvi huipentui pääsiäislomaan Lapissa. Mies ja poika lensivät sinne, mutta en raaskinut laittaa koiraa lentokoneen ruumaan, joten uhrauduin kullannuppuni puolesta. Matkustimme ensin junan lemmikkivaunussa istumapaikoilla 12 tuntia Helsingistä Rovaniemelle ja sitten neljä tuntia bussissa Saariselälle. Huima tärisi junamatkan ja oksensi bussimatkan, mutta kannatti kärsiä: Pentu peuhasi kinoksissa ja lenkkeili tunturissa. Olin onnellinen. Laumani oli yhdessä.

Huima

Yhteinen road trip Lappiin alkaa.

Kun koira tuli teini-ikään…

”Huima on ripuloinut ja tuhonnut koko asunnon.”

Toukokuussa luin pojan lähettämän tekstiviestin. Olin kahden viikon opintomatkalla Tukholmassa, minkä aikana mies ja poika hoitivat koiraa. Ei se nyt sentään ollut tuhonnut asuntoa, mitä nyt tehnyt pieniä tuhmuuksia. Kun anoppi oli tullut viemään sitä ulos, se oli köpötellyt ovelle vastaan leipäveitsi suussa. Ja se oli rouskuttanut rikki pojan aurinkolasit.

Huima oli tullut teini-ikään. Se meni hervottomille ylikierroksille, kun meille tuli vieraita. Se varasti ruokaa pöydältä, jos silmä vältti. Vapaana ollessaan se totteli lähinnä silloin, kun kaivoin taskusta namia.

”Äidin pikku vaava” löysi myös rakkauden ilot. ”Ihania naisia” oli kaikkialla, ja se yritti iskeä jokaisen ikään, kokoon tai rotuun katsomatta.

Tuli syksy, puut kellastuivat. Vuoden ikäinen koira alkoi selvästi rauhoittua. Meillä oli enää muutamia pikkuongelmia. Plus yksi iso. 17 kiloa painava koira kiskoi hihnassa pahimmillaan niin, että se mateli pitkin maata kuin lisko. Epätasaisessa maastossa en pystynyt pitämään sitä enää hihnassa.

Olin puoli vuotta yrittänyt opettaa hihnassa kävelemistä. Olin googlannut vinkkejä, kysynyt neuvoja koiraihmisiltä, kokeillut eri metodeja, keksinyt omiani. Mikään ei auttanut. Tarvitsin apua.

Kannattiko hankkia koira?

Kannattiko hankkia koira, Tyyne miettii, kun Huima kiskoo hihnassa.

Koirakouluttajan pakeille

Tilanteeni on tuttu Emilia Rainetojalle, joka on työskennellyt koirakouluttajana 13 vuotta. Hänen Koirakorjaamoonsa tullaan usein asiakkaiksi sen takia, että koira kiskoo tai rähjää hihnassa.

Koirakouluttaja Tiia tekee Huimalle lyhyen luonnetestin ja tarkkailee, millainen on minun ja koiran välinen vuorovaikutus. Kun puiden väliin pingotettu työhaalari nostetaan ylös, Huima säpsähtää ja lähtee karkuun. Se palautuu säikähdyksestä kuitenkin nopeasti.

– Rauhallinen ja tasapainoinen, Tiia ja Emilia kehuvat Huimaa yhdestä suusta.

Koiran hankkiminen tarkoittaa myös käyntejä Riitta Häyrysen luona trimmattavana.

Huima pääsi kasvattaja Riitta Häyrysen luokse trimmattavaksi.

Pörhistyn äidin ylpeydestä.

– Mutta se on lagotoksi jopa kovaluonteinen, siksi sen kouluttaminen vaatii tavallista enemmän toistoja, Tiia lisää. – Ja uhkatilanteessa se kokee olevansa täysin yksin. Se ei edes vilkaissut sinua.

Saamarin piski, ajattelen ja ylpeyden tunne on tipotiessään. Olen antanut sille kaikkeni, jopa terveyteni! Kesällä sain noidannuolen, koska en ensimmäisen koiravuoden aikana ole ehtinyt urheilla. Viimeksi olen ollut yhtä huonossa kunnossa synnytyksen jälkeen.

Kesällä sain noidannuolen, koska en ensimmäisen koiravuoden aikana ole ehtinyt urheilla. Viimeksi olen ollut yhtä huonossa kunnossa synnytyksen jälkeen.

Olen venynyt tuhannelle mutkalle, jotta Huiman ei tarvitsisi olla pitkiä päiviä yksin. Olen kiikuttanut sitä koira-spahan ja eläinlääkäreille. Olen yrittänyt aktivoida sitä eri tavoin, rapsuttanut ja lässyttänyt kuin viimeistä päivää. Miksi se ei voi oppia kävelemään hihnassa? Eikö se ymmärrä, miten kamalaa sen ulkoiluttaminen on? Oi miksi se ei voi nyt vain jumaliste totella?!

Koira ei tunne häpeää

Koska Huima on koira. Tutkija Helena Telkänranta kirjoittaa kirjassaan Millaista on olla eläin?, että suurin osa koiran käyttäytymisongelmista juontuu ihmisen virheellisistä käsityksistä siitä, mitä eläin ajattelee. Ihmiset tuppaavat inhimillistämään lemmikkinsä ja pitämään sitä liian fiksuna.

Koiran ajattelu on yksinkertaista. Telkänrannan mukaan koirat eivät kykene tuntemaan esimerkiksi häpeää huonosta käytöksestään. Häpeän tuntemiseen tarvittaisiin kyky ajatella omaa toimintaa toisen näkökulmasta, ja siihen koiran kyvyt eivät riitä.

Ehkä Huiman sietämätön kiskominen on onni. Alan herätä rakkauspsykoosista. Se ei ole kuopukseni. Se on eläin. Olen ollut kuin vastasyntyneen äiti, jonka ajattelun hormonit ovat sumentaneet.

Huima

Sain mamman pipon!

Tiia lupaa, että Huima oppii hänen avustuksellaan kahdella koulutuskäynnillä ja parin viikon harjoittelulla sen, että hihnassa ei saa vetää. Opetuksen tehokkuus perustuu siihen, että koulutuksessa käytetään ketjukaulainta eli kuristuspantaa. Hurjasta nimestään huolimatta se on yleinen väline esimerkiksi palveluskoirien koulutuksessa.

– Ketjukaulainta ei saa missään nimessä käyttää ilman ammattilaisen ohjausta. On todella tärkeää, että sitä käytetään oikein, Tiia sanoo.

Lisäksi koulutuksessa käytetään useiden erilaisten harjoitusten lisäksi huomioimattomuuskautta, jonka aikana koiraa hoidetaan ja kiitetään hyvästä käytöksestä mutta ei huomioida muuten.

– Huomioimattomuuskausi perustuu laumakäytökseen, jossa ylempi ei koskaan lähesty alempaa. Se on tärkeä oppi myös sinulle, että opit huomaamaan, millaisissa tilanteissa annat huomiota Huimalle. Koiraa saa tietenkin helliä, mutta pitää oppia, milloin. Ihminen on se, joka päättää huomiosta, ei koira, Tiia sanoo.

On siis otettava auktoriteetti.

– Mutta se ei koskaan tarkoita koiran alistamista eikä fyysistä kurittamista, Emilia lisää.

Tunnen pistoksen rinnassani siitä, että selätin pikku-Huiman. Ehkä minun täytyy alkaa lonkkaleikkauksen lisäksi säästää Huimalle terapiarahastoa. Sillä saattaa olla vaikea äitisuhde.

Nettipalstoilla kiistellään Koirakorjaamon käyttämästä menetelmästä, ja jotkut pitävät sitä liian ankarana. Totta puhuen alan kyllästyä netin koiratietäjiin. Keskustelu on usein yhtä jyrkkää kuin vauvapalstoilla, joissa ainakin 13 vuotta sitten riideltiin siitä, miten kauan vauvaa pitää imettää ja hoitaa kotona. En tahdo siihen maailmaan takaisin.

Jään pohtimaan Koirakorjaamon asiakkaaksi ryhtymistä. Se maksaa, ja mietin, onko minulla siihen varaa.

”Kyllä se on fiksu, ajattelen hellästi”

Kannattaako hankkia koira? Mene aamulla räntäsateeseen ja ala repiä seteleitä. Siltä koiran omistaminen pahimpina hetkinä tuntuu.

Vien Huiman fysioterapeutille, joka laskuttaa yhtä paljon kuin pilatesopettajani yksityistunnistaan (kyllä, olen taas alkanut harrastaa liikuntaa). Painin koirani kanssa, jotta saan pidettyä sen paikoillaan tutkimusten ajan. Pusken hikeä.

Selviää, että Huimalla on vetämisestä johtuva lihasjumi ja ryhtivika. Väärässä asennossa roikkuvasta hännästä on vielä varhaista sanoa mitään.

Mikä helpotus! Minulla on yksi huoli vähemmän.

Harkitsetko koiran hankkimista? Mene aamulla räntäsateeseen ja ala repiä seteleitä.

Kannattaako hankkia koira?

Kukkuu! Kannatti hankkia minut!

Kotona opetan Huimaa etsimään piilottamaani kännykkää. Huima oppii löytämään sen hetkessä. Mies ja poika ovat tyytyväisiä. He ovat kyllästyneitä soittelemaan kadonneeseen puhelimeeni.

Kyllä se on fiksu, ajattelen hellästi. Sydämeni on taas pakahtumaisillaan. Sanat luikertelevat mieleeni, en vain voi itselleni mitään: mamman pikku kullannuppu.

Jos harkitset koiran hankkimista, niin tiedä myös tämä: Parhaimpina hetkinä kainalossa on ystävä, joka tuntuu aina olevan puolellasi. Otus, jonka ansiosta opit, että marraskuun aamut ovat kauniita. Höpsö, joka ajaa takaa syystuulessa kieppuvaa lehteä. Suden perillinen, joka ottaa varovaisesti kädestäsi herkun, niin ettei sinua satu.

Ja kumppani, joka alkaa harrastaa samoja juttuja kuin sinä.

Fysioterapiassa nimittäin selvisi, että Huiman keskivartalon syvät lihakset vaativat vahvistusta, joten se sai oman jumppaohjelman.

Harrastamme nyt molemmat pilatesta.

Juttu on julkaistu alun perin Annan 43/2018 numerossa.

Lue myös: Elokuvantekijä Marko Röhr eli leskenä, kun hän tutustui Satu-vaimoonsa koiralenkillä: ”Se oli onnenkantamoinen”

X