Kaksi lasta Etelä-Afrikasta adoptoinut Annu Ohlsson: ”Adoptio toi elämääni uutta merkityksellisyyttä”

Vakava onnettomuus sai Annu Ohlssonin, 40, miettimään, mikä hänelle on elämässä tärkeää. Lapsettomuuskriisin jälkeen Annu löysi myös itselleen oikean tavan olla vanhempi.

Annu Ohlsson istui miehensä Vesan kanssa Pelastakaa Lapset -järjestön tiloissa Tampereella. Oli syksy vuonna 2008, ja alkamassa oli adoptioinfo. Tilaisuus ei sitonut mihinkään, mutta siellä sai tietoa maista, joissa asuville lapsille tarvittiin kipeästi kotia.

Pariskunta oli kuitenkin jo tehnyt päätöksen. Etelä-Afrikka oli mielessä vahvimpana, koska ystävällä oli maasta adoptiolapsi ja järjestelyt olivat sujuneet hyvin.

Ajatus siitä, ettei oman lapsen tarvitsisi olla biologinen, oli kypsynyt Annun mielessä pikku hiljaa. Se oli vahvistunut edellisenä vuonna tapahtuneen onnettomuuden ja keskenmenon jälkeen.

Onnettomuus aiheutti keskenmenon

Vuoden 2007 kesäkuun ensimmäinen viikonloppu alkoi leppoisasti. Annu ja Vesa hankkivat ruoat reissuun, Annu osti samalla pari uutta kesäpaitaa. Citymarketissa törmättiin hyvään kaveriin ja vaihdettiin kuulumiset.

Pariskunta oli juuri ostanut uuden veneen, jolla purjehdittiin kohti Vesan vanhempien mökkisaarta Turun saaristossa. Ilma oli hieno, tuuli juuri sopivasti.

– Täydellinen purjehdussää.

Saaren edustalla he huomasivat, että köli ottaisi pohjaan kiinni eikä laituriin ollut menemistä. Ainoa vaihtoehto oli koettaa saada vene läheiseen kallioon kiinni. Annu meni keulaan ja tarrasi tiukasti metallisiin kaiteisiin, valmiina pian hyppäämään kalliolle ja vetämään köyden maihin.

Vene törmäsi suurjännitekaapeliin.

– En vieläkään ymmärrä, miten osuimme siihen, olimmehan purjehtineet niin paljon. Se oli ihan muutamasta sentistä kiinni.

Annun lävisti sähkö. Hän lensi jännitteen voimasta veteen ja meni tajuttomaksi. Paukkuliivit pitivät pinnalla.

– Muistan kropassani valtavan kouristuksen. Heräsin vedessä ja näin, että moottorivene lähestyi meitä. Minut nostettiin veneeseen ja ajettiin läheiseen rantaan. Huomasin, että savu nousi vaatteistani. Niissä oli isoja mustia reikiä.

Mediheli saapui nopeasti paikalle. Annu muistaa, että häneen ruiskutettiin jotain, jonka jälkeen taju meni uudelleen. Seuraavaksi ambulanssi kiiti kohti Turun yliopistollista keskussairaalaa.

Sairaalassa piti ottaa magneettikuva, jotta saatiin selville mahdolliset sisäiset vammat. Hoitaja tarkisti kuvausta varten, oliko potilas raskaana. Annu ja hänen miehensä olivat hiljattain päättäneet yrittää lasta, mutta tuloksista ei ollut tietoa.

Selvisi, että kehossa ei ollut sisäisiä vammoja, mutta siellä kasvoi pieni ihmisen alku.

– Uutinen oli toki toivottu, mutta siinä tilanteessa kaikki tuntui vain sekavalta.

Annulla todettiin kolmannen asteen palovammat. Tamperelaisena hänet siirrettiin Tampereen yliopistolliseen keskussairaalaan seurantaan. Siellä kaivettiin joka päivä kuollutta kudosta ihosta.

Kotona Vesa puhdisti Annun vammoja. Niitä oli ympäri kehoa. Vesa itse oli onneksi selvinnyt ilman. Annulle tehtiin vielä sairaalassa ihonsiirtoja.

Kun onnettomuudesta oli kulunut kaksi kuukautta, Annusta alkoi tuntua, että hän pääsisi taas takaisin jaloilleen. Hän oli selvinnyt hengissä, ja nyt olisi aika keskittyä tulevaan.

Annu päätti mennä lääkäriin tarkistamaan, miten raskaus etenee. Mutta vauvaa ei enää ollut.

Urheilusta tuli terapiaa

Keskenmenon jälkeen pariskunta yritti lasta vuoden ajan.

– Mitään niin sanottua vikaa minusta tai miehestäni ei löytynyt. Onnettomuus ja sen jälkeinen trauma keskenmenosta vaikuttivat varmasti. Kroppa ja mieli yrittivät toipua, mutta uupumus esti.

Pariskunta aloitti lapsettomuushoidot, mutta Annu koki keinohedelmöityksen luonnottomana.

– Tilanne oli kylmä ja robottimainen. Päätin, että tätä en halua kokea enää koskaan.

Annu ja Vesa päättivät, että nyt on aika elää – jos lasta ei saataisikaan, elämässä olisi silti paljon muuta, mihin tarttua. Onnettomuus oli jättänyt Annuun jäljen: hän ei pitkään aikaan saanut rauhaa ajatukselta, että ihmisen loppu voi tapahtua hetkessä. Yhtäkkiä, kenenkään varoittamatta, voit olla poissa, kuollut.

He alkoivat harrastaa kalliokiipeilyä ja vapaalaskua Alpeilla ja Norjassa. Matkustaminen ja haastavat lajit auttoivat käymään tapahtunutta läpi.

– Kiipeily ja laskeminen vaativat kovaa keskittymistä. Samalla ne ovat tiimilajeja, joissa täytyy luottaa toiseen ja tuntea toinen. Harrastaminen hitsasi minut ja Vesan lujasti yhteen. Samalla saimme käsiteltyä lapsettomuuskriisin, kun meille tuli parisuhteeseen tilalle niin paljon muuta ihanaa.

– Olen aina ollut huono puhumaan vaikeista asioista. Urheilu auttoi saamaan voimia ja omaa itseä takaisin. Siitä tuli terapiaa.

Samoihin aikoihin Annu myös tiedosti kunnolla sen, ettei hänellä ollut itse asiassa koskaan ollut vahvaa tunnetta ja tarvetta saada biologinen lapsi eikä kokea raskautta. Hän ei ollut koskaan haaveillut pikku-Annusta tai pikku-Vesasta.

Tuolloin kolmikymppinen nainen oli ajatustensa kanssa kummajainen kaveripiirissään.

– Moni varmaan nytkin tuumii, että ajauduin tuohon ajatukseen pakon edessä, mutta tunne oli tosi. Löysin sen vain uudelleen onnettomuuden jälkeen.

Apua, meille tulee lapsi!

Sitten se soitto tuli. Oli vuosi 2012 ja kolme ja puoli vuotta oli kulunut siitä, kun Annun ja Vesan adoptioprosessi oli laitettu vireille. Annu työskenteli Nokialla tiimiesimiehenä ja oli neuvotteluhuoneessa palaverissa.

– Meillä on nyt tyttö, Vesa sanoi puhelimessa.

Annu alkoi itkeä, löi kiihdyksissään luurin miehensä korvaan ja lähti kotiin.

Pariskunnan piti olla kahden viikon päästä Etelä-Afrikassa. Siellä otettaisiin vastaan pienen, 11-kuisen tytön vanhemmuus.

Annu osti juhlan kunniaksi pakastetäytekakun ja kuoharipullon.

Puhelimessa sosiaalityöntekijä oli antanut perustiedot tytöstä: nimen ja iän. Posti toisi seuraavana päivänä tarkemmat tiedot ja kuvan.

– Postinkantajan odottaminen aamupäivällä oli yhtä piinaa. Lopulta juoksimme häntä vastaan, kun näimme hänen olevan tulossa. Kädet tärisivät – oli hurjaa, että näkisimme lapsemme kuvan ihan kohta.

– Hän oli niin kaunis.

– Sitten tajusimme: apua, meille tulee lapsi! Kaasutimme lähimpään kauppakeskukseen, ostimme läjän vaatteita, hankimme rattaat ja sängyn. Olimme päättäneet, että emme sisusta lastenhuonetta ennen kuin tieto tulijasta on totta, mitään ei ollut valmiina.

Tytär haettiin lastenkodista

Lastenkoti oli iso omakotitalo. Seinällä oli kuvia Vesasta, Annusta ja heidän Paavo-koirastaan. Sillä tavoin valmistettiin tulevaan kaikkia lapsia: yksi meistä lähtee pian näiden ihmisten luokse.

– Kun saavuimme paikalle, lapset ihmettelivät, missä Paavo on.

Järjetön jännitys.

Ovi avautui ja hoitaja käveli olohuoneeseen tyttö sylissään, laittoi hänet istumaan matolle tulevien vanhempien eteen. Kaikki paitsi se hetki katosi.

Tyttö alkoi katseellaan tutkia kahta vierasta kasvoparia edessään. Hän pyysi päästä Annun syliin.

– Kysyin, voinko ottaa hänet. Hoitaja sanoi, että tietenkin, hän on sinun lapsesi.

Annu ja Vesa viettivät lastenkodissa päivän. Yhdessä hoitajien kanssa he pesivät tytön ja laittoivat hänet päiväunille. Sitten järjestettiin läksiäisseremonia, jossa olivat mukana koko henkilöstö ja kaikki lapset.

Makamimi-niminen hoitaja oli tullut läheiseksi tytön kanssa, ja hän itki, kun oli lähdön aika.

”Vanhemmaksi pitää olla valmis parin viikon varoitusajalla”

Neljä vuotta myöhemmin Annu ja hänen miehensä palasivat Etelä-Afrikkaan hakemaan tyttärelleen sisaruksen, 11-kuisen pojan.

Uuden hakupaikan tunnelma oli kaukana siitä kodinomaisuudesta, joka oli vallinnut edellisessä lastenkodissa. Huoneessa oli vieri vieressä valkoisia pinnasänkyjä. Jokaisesta pedistä kurkisti pieni pää tuijottavat silmät ammollaan: ”Ota minut mukaasi”. Sitä kuvaa Annu ei unohda koskaan.

Myös arki pojan kanssa oli kovin erilaista kuin aiemmin tytön kanssa.

– Hän itki paljon. Emme saaneet rauhoitettua häntä sylissäkään. Hän ei suostunut katsomaan silmiin, ottamaan kontaktia. Pelkäsin koko ajan, että kiintyykö lapsi koskaan meihin.

Tähän oli kyllä valmennettu. Adoptioneuvonnassa oltiin käyty läpi sitä, mitä voi tarkoittaa arjessa se, että lapsi on traumatisoitunut. Adoptiolapsen voi olla vaikea muodostaa kiintymyssuhdetta, koska hän on jäänyt siitä paljolti paitsi vauvana, kun hänet on hylätty.

Ennen adoptiota Annu ja Vesa osallistuivat kuukausia kestävään valmennukseen, jonka tarkoituksena oli arvioida osallistujien soveltuvuutta adoptiovanhemmiksi. Annun mielestä perheet tarvitsisivat enemmän tukea myös sen jälkeen, kun lapsi on haettu.

– Olimme aika yksin tilanteessa. Tuki loppuu, kun adoptiolupa tulee. Ja sitten yhtäkkiä, parin vuoden odotuksen jälkeen, kun lapsen vihdoinkin saa, pitää olla valmis vanhemmaksi kahden viikon varoitusajalla. Se ei ole helppoa.

– Tiesin silti, että rakkauteni lasta kohtaan ja hänen tunteensa minua kohtaan kehittyvät vähitellen. Olimmehan me kaksi vierasta ihmistä, jotka vasta tutustuimme toisiimme.

Onnettomuus oli elämän käännekohta

Nyt poika on kolmevuotias päiväkotilapsi ja tytär seitsemänvuotias ekaluokkalainen. Tyttären kanssa Annu on puhunut jo tämän biologisesta äidistä. Vähän aikaa sitten Annu myös kertoi tyttärelleen, miten tämä oli päätynyt lastenkotiin. Se oli kova pala. Sosiaalityöntekijät kannustavat kuitenkin kertomaan faktat faktoina mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, koska todellisuus on joka tapauksessa edessä jonain päivänä.

Annun työt Nokialla loppuivat vuonna 2012. Silloin hän päätti tehdä jotain aivan muuta. Perhe muutti Turkuun, ja Annu aloitti työn Mannerheimin lastensuojeluliiton projektissa, jossa tuettiin maahanmuuttajaperheitä. Nykyään hän työskentelee Pelastakaa Lapset -järjestön hankkeessa, jossa tutkitaan sitä, mitä apua digitalisaatiosta voi olla sosiaalityölle ja sosiaalityön tarpeessa oleville lapsille ja nuorille.

Onnettomuus oli Annun mielestä hänen elämänsä käännekohta – se voima, joka sysäsi hänet vaikuttamaan niihin asioihin, jotka olivat aina olleet hänelle tärkeitä: naisten, lasten ja perheiden asemaan Suomessa ja ulkomailla.

Samalla hän alkoi ajatella myös vanhemmuutta ja siihen liittyvää vastuuta uudesta näkökulmasta.

– Vanhemmuudessa on kyse ennen kaikkea lapsen oikeudesta turvalliseen elämään. Lapsi ei ole koskaan vanhemman oma. Hän on oma persoonansa ja tarinansa, jota vanhemman täytyy tukea.

Onnettomuus sai Annun ymmärtämään myös oman etuoikeutetun asemansa. Tuntui hölmöltä, ettei sitä jakaisi niiden hyväksi, joilla asiat eivät ole niin hyvin.

– Merkityksellistä elämää voi elää monella tapaa. Adoptiovanhemmuus on ollut minulle se tapa.

– Eteläafrikkalaisessa lastenkodissa halusin ottaa kaikki lapset kainalooni, pois niistä valkoisista pinnasängyistä. Tiesin ja tiedän, etten voi sitä tehdä. Ehkä vielä joskus joku projekti vie minut takaisin sinne. Viimeistään eläkkeellä lähden vapaaehtoisena sinne hoitamaan vauvoja.