Pia muistaa aina, mikä oli konkurssin nöyryyttävin hetki: ”Silloin ihmiset näkivät epäonnistumiseni”
Konkurssissa tuhoutuvat työpaikka ja toimeentulo, suunnitelmat ja unelmat. Käteen jää vain valtava velkakuorma. Kaksi konkurssin tehnyttä yrittäjää kertoo, miten he selviytyivät.
Pia Rantasen yritys meni konkurssiin vuonna 2016. Velkataakka lyhenee pikkuhiljaa.
Konkurssissa tuhoutuvat työpaikka ja toimeentulo, suunnitelmat ja unelmat. Käteen jää vain valtava velkakuorma. Kaksi konkurssin tehnyttä yrittäjää kertoo, miten he selviytyivät.
”Konkurssi ei vahvista vaan arpeuttaa”
Imatralaisen Pia Rantasen, 54, lahjatavaraliike teki konkurssin vuonna 2016. Rankimpaan aikaan Pia söi rytmihäiriölääkkeitä ja voi pahoin. Nyt Pia on hyvässä palkkatyössä eikä haaveile yrittäjyydestä.
”Loppuunmyynti luki kyltissä, jonka kiipesin laittamaan isoon näyteikkunaan. Se oli kaikista nöyryyttävin hetki. Siinä oli vahvaa symboliikkaa: ihmiset näkivät epäonnistumiseni.
Olin ostanut Imatran keskustassa sijainneen lahjatavara- ja kosmetiikkaliike Carelianan runsaat kaksi vuotta aiemmin. Lähdin yrittäjäksi vakaasta työpaikasta, Imatran kaupunkikeskusta Imitsin toiminnanjohtajan pestistä.
Uskalsin tehdä loikan, koska sen piti olla pomminvarma: Kaikki tunnusluvut olivat näyttäneet hyviltä. Yrityksen liikevaihto oli 300 000 euroa, ja se oli kasvanut vuosi vuodelta. Mietin, että pienillä muutoksilla pystyisin kasvattamaan liikevaihtoa vielä vähän.
Katin kontit! Kun olin laittanut nimen kauppakirjaan, alkoi Krimin kriisi. Rupla romahti ja jäi kellumaan.
Venäläiset matkailijat, joiden ostovoiman varassa minunkin lahjatavaraliikkeeni pyöri, eivät enää aamulla tienneet, paljonko heillä oli illalla rahaa. Se haavoitti kaupankäyntiä Imatralla ja koko Etelä-Karjalassa.
Yritykseni liikevaihdosta suli pois seitsemänkymmentä prosenttia.”
”Se oli niin hirveää, etten voi puhua edes tunteesta”
”Yritin pelastaa, mitä pelastettavissa oli. Jouduin irtisanomaan yhden työntekijän ja muuttamaan toisen osa-aikaiseksi. Uurastin aamusta iltaan ja yöhön, sillä jatkoin työpäivääni tekemällä kosmetologin ja kampaajan töitä. Kaikki liikenevät rahat pumppasin liikkeeseeni.
Luojan kiitos, en vatuloinut konkurssipäätöksen kanssa, vaan tein konkurssihakemuksen lopulta viikon harkinnan jälkeen tammikuussa 2016. Vein itse Aventius PR -yritykseni konkurssiin, sillä en halunnut antaa sitä iloa kenellekään.
Kun en saanut nukuttua, lenkkeilin Vuoksen vartta ja hoin itselleni, että kyllä sie selviät.”
En osaa sanoa, miltä konkurssi tuntui. Se oli niin hirveää, ettei voi puhua edes tunteesta. Nyt minua itkettää, kun muistelen sitä aikaa, mutta silloin ei itkettänyt, vaan koko kehoa raastoi.
Söin rytmihäiriölääkkeitä ja kävin välillä oksentamassa. Kun en saanut öisin nukuttua, lenkkeilin Vuoksen vartta ja hoin itselleni, että kyllä sie selviät.
Vaikka sanotaan, että konkurssi ei ole häpeä, kyllähän sitä miettii, mitä virheitä teki, ja syyttää itseään. Eräs yrittäjä totesi minulle kerran, että vain tyhmä joutuu konkurssiin.
Virheeni numero yksi oli se, että minun olisi pitänyt heti yrityksen ostettuani irtisanoa toinen työntekijä. Bisnestä ei tehdä tunteella vaan järjellä. Toinen virhe oli se, että laitoin firman pystyyn velkarahalla. Jotain puskuria olisi pitänyt olla.”
Konkurssissa jää helposti yksin
”Velkaa jäi kohtuullisen paljon. Suurin potti oli Finnveralle, mutta lisäksi oli henkilökohtaista syömävelkaa ja maksamattomia yrittäjäeläkkeitä. Tunnollisena naisena olin maksanut työntekijöiden eläkkeet ja jättänyt omani maksamatta.
Työntekijät olisivat kuitenkin saaneet rahansa palkkaturvasta – sen sijaan YEL-velka on henkilökohtainen, eikä se mene konkurssipesän kautta.
Ymmärrän, että minun konkurssini ei suinkaan ollut sieltä pahimmasta päästä. En menettänyt kaikkea – minulta ei mennyt maatilaa, kotia tai ihmissuhteita. Ystävät ja ex-mieheni tukivat minua, ja lapsetkin olivat onneksi jo täysi-ikäisiä siinä vaiheessa.
Mutta silti, kyllä sitä niin hiton yksin jää. Valtaosalla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä ihminen käy läpi, kun niskassa on valtava velkakuorma. Ja kun kaiken lisäksi joutuu maksamaan kuollutta lehmää! Jotain, mitä ei enää ole.
Olin onnekas siinä mielessä, että pääsin konkurssin jälkeen töihin Lahden elinkeinopäälliköksi. Pystyin irrottamaan palkastani vuokran lisäksi 1 500 euroa velanmaksuun kuukausittain. Muuhun minulla ei rahaa jäänytkään.
Lahdessa vierähti puolitoista vuotta, kunnes minua pyydettiin Kaakkois-Suomen kokoomuksen toiminnanjohtajaksi. Palasin rakkaaseen kotikaupunkiini Imatralle.
Olen lyhentänyt velkaani hurjassa tahdissa. Pahin helpotti vuosi sitten, kun sain suurimman velkapotin Finnveralle maksettua. Vielä on jäljellä jotain omia syömävelkoja.
Sanonta, että se, mikä ei tapa, vahvistaa, on ihan puppua. Varmasti kaikista kokemuksista on hyötyä, konkurssikin ja yrittäjyys ylipäätään ovat tuoneet minuun varmasti syvyyttä ja perspektiiviä, mutta epäonnistuminen ei ihmistä vahvista. Se jättää syviä haavoja ja arpeuttaa.
Tällä hetkellä olen ihan tyytyväinen elämääni. Minulla on työ, jossa on sopivasti vastuuta ja vapautta. Palkkatyössä taloudellinen varmuus on ylellisyys, jotta yrittäjänä ei ole.”
”En suostu häpeämään”
Seinäjokisen Anu Kuivaniemen, 33, pakohuoneyritys meni konkurssiin vuonna 2020. Hän huusi huutokaupassa oman yrityksensä rekvisiittoja ja jatkoi yrittäjänä samalla alalla.
”Yritysideani sai alkunsa sattumalta. Olin ammattikorkeakoulu Tiimiakatemiassa opiskellessani tutustunut pakohuonepeliin, joka vuonna 2014 teki tuloaan Suomeen. Innostuin konseptista – se oli minusta poikkeuksellinen ja kutkuttava.
Pyöritin tuolloin Ilmajoen Yli-Lauroselan talomuseota ja sain kuningasidean: tekisin pakohuoneen museoon. Näin syntyi yritykseni Pakopeli FindOut.
Yritys nousi vauhdilla siivilleen. Kohta huomasin palkkaavani ensimmäistä työtekijää. Pian heitä oli jo neljä, sitten kaksitoista. Yritys kasvoi, ja laajensimme Seinäjoelle ja Vaasaan.
Vauhti oli niin kova, etten pysynyt perässä vaan paloin loppuun. Jäin pitkälle sairauslomalle uupumuksen vuoksi.
Yhtäkkiä en saanutkaan päättää enää mistään yritystäni koskevasta asiasta.”
Sitten iski koronapandemia. Asiakasvirta tyssäsi. Jos meillä oli vuonna 2019 kaksisataa varausta kolmelle kuukaudelle, vuoden 2020 keväällä varauksia oli samalle ajalle kaksikymmentä. Yrityksellä ei ollut mitään edellytyksiä jatkaa, sillä kaikki rahat oli jo pumpattu. Uupumukseni takia taloudellista pelivaraa ei ollut.
Minulle oli henkisesti tärkeää, että tein konkurssipäätöksen itse. Olin vastuullinen enkä kerryttänyt lisää velkaa. Onneksi en jäänyt sinnittelemään, sitkuttelemaan ja odottelemaan parempia aikoja, vaan tein päätöksen heti ensimmäisen koronakevään toukokuussa.”
Konkurssi ei saanut Anua antamaan periksi
”Myllytys alkoi, kun pesänhoitaja soitti minulle kesäkuun alussa. Yhtäkkiä en saanutkaan päättää enää mistään yritystäni koskevasta asiasta. Sähköpostiin tulvi koukeroista lakitekstiä. Olin stressaantunut ja kärsin pahasta unettomuudesta enkä ymmärtänyt lukemastani mitään.
Vaikka sain vertaistukea muilta konkurssin kokeneilta yrittäjiltä, siinä myllytyksen keskellä koin olevani täysin yksin.
Työntekijät saivat palkkansa palkkaturvasta. Minulle jäi henkilökohtaista velkaa noin 60 000 euroa. Niitä makselen vielä pitkään. Tiukimpana aikana olin välillä asunnotonkin ja majailin miesystäväni luona, kun minulla ei ollut varaa vuokraan.
En suostu häpeämään. Päinvastoin – halusin kertoa kokemuksistani muillekin ja antaa vertaistukea. Aloin pitää Konkurssikypsä-blogia, joka on nyt kuitenkin tauolla. Tärkein oppi on ollut välttää liikevaihdon kasvua hinnalla millä hyvänsä ja sen sijaan etsiä tasapainoa kasvun ja tuloksen välille.
Minulle ei tullut mieleenkään antaa periksi. Huusin konkurssihuutokaupassa itselleni Vaasan ja Ilmajoen pakohuoneiden rekvisiitat ja jatkoin samalla alalla. Ensimmäinen pakohuone Seinäjoella avattiin joulukuussa 2020, vain puoli vuotta konkurssin jälkeen. Nyt myös Vaasan toimipiste on avattu uudestaan.
Ennen koronaa olin perustanut myös pienen majoitusliikkeen Seinäjoelle. Sen tuottaman rahan turvin – pikkuhiljaa ja säästeliäästi – yritys on mennyt eteenpäin.
Joku on sanonut minulle, että pääsisit helpommalla, kun menisit toiselle töihin. En näe sitä noin. Olen sielultani yrittäjä. Haluan tehdä sitä, mitä haluan, silloin kun haluan. Muuten näivetyn.
Toivun edelleen uupumuksesta, mutta hiljalleen jaksan enemmän. Uskon, että paras on vielä edessäpäin.”
Yrityksen kuolema vaatii surutyötä
Vuosittain kahdesta kolmeen tuhatta yritystä haetaan konkurssiin Suomessa. Toimittaja ja kirjailija Taina Ahtela kirjoittaa kirjassaan 10 tapaa tehdä konkurssi – ja selvitä siitä, että vaikka kyseessä on pieni joukko, suurimmalle osalle yrittäjistä konkurssi on kaikkea muuta kuin pieni juttu. On eri asia, ajautuuko konkurssiin lainoja itse taannut pienyrittäjä, sijoittajien rahoilla toimiva tuore startup vai vaikkapa sukupolvelta toiselle siirtynyt perheyritys.
Aina konkurssi on kuitenkin vähintään pettymys, jossa usein vuosien työ valuu hiekkaan, Ahtela toteaa.
Kun hallintotieteiden tohtori Krista Kohtakangas haastatteli armollista itsensä johtamista käsitelleessä väitöskirjassaan konkurssista selviytyneitä yrittäjiä, eräs heistä summasi, että konkurssi on yrityksen kuolema.
– Siksi se vaatii myös surutyötä, Kohtakangas sanoo.
Luopuminen ja surutyö alkavat jo ennen varsinaista konkurssia.
– Usein yrittäjä kääntää jokaisen kiven ja kannon ja tekee töitä vereslihalle asti pelastaakseen yrityksensä. Vastuu läheisistä ja työntekijöistä painaa, ja epäonnistumisen ja häpeän pelko on valtava.
Kohtakangas huomauttaa, että onneksi nuorempi startup-sukupolvi suhtautuu konkursseihin eri tavalla. Konkurssia ei pidetä epäonnistumisena vaan meriittinä, jos se on hoidettu hyvin. Hän toivoo, että vastaavanlainen ajattelu leviäisi laajemmallekin.
Vaikka konkurssin tehneen yrittäjän on vaikea antaa itselleen armoa, armollisuutta voi saada muilta.
– Saman kokeneilta yrittäjiltä voi saada vertaistukea, ja se voi olla todella merkittävä apu. Moni pystyy tukeutumaan läheisiinsä. Tuki voi tulla myös vaikkapa kirjanpitäjältä.
Konkurssissa tuhoutuu unelmia. Toiveet ja tavoitteet, jopa oma identiteetti, on laitettava uusiksi.
– Moni tuntee olevansa hukassa ja miettii, kuka ja mitä minä nyt olen. Yrittäjyys on usein elämäntapa, josta on vaikea päästää irti.
Elämä kuitenkin jatkuu. Kohtakankaan haastattelemat konkurssin tehneet alkoivat hiljalleen löytää uusia merkityksiä – joku lähti opiskelemaan, joku palkkatöihin, joku jatkoi yrittäjänä.
– Alkoi löytyä positiivisia asioita: minähän osaan vaikka mitä ja voin olla vaikka mitä. Prosessissa voi itsetuntemus kasvaa, resilienssi lisääntyä ja arvomaailma mennä uusiksi.
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 37/2023.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous