Tytöt työhaastattelujen karikoissa

Jännitätkö työpaikkahaastatteluja? Oletko joskus lipsauttanut suustasi mielipiteen juuri silloin, kun kukaan ei halunnut sitä kuulla? Pukeuduitko lindalampeniukseksi, kun olisi pitänyt näyttää Helena Savelalta? Jos vastaat kysymyksiin myöntävästi, sinulla on kokemuksia töppäämisestä. Aivan. Mutta älä vaivu epätoivoon, niin on kaikilla muillakin. Niistä ei vain puhuta.
Työnhaussa on syytä säilyttää yksi parhaimmista luonnon ihmiselle antamista lahjoista: huumorintaju. Vaikka aika ei paranna haavoja, se opettaa nauramaan asioille, jotka ovat joskus tuntuneet katastrofeilta.

Tämän tietävät Jaana, (28), Kaisa, (26) ja Sari, (28). He kertovat työelämän pikku karikoista.

Kun vaatteet eivät ole aatteet

Jaana rahoitti 90-luvulla opiskelunsa mallin töillä. Mallitoimisto olisi halunnut lähettää hänet työskentelemään ulkomaille, mutta Jaana halusi keskittyä opintoihinsa. Lopulta hän kuitenkin suostui tapaamaan japanilaisen mallitoimiston edustajan, koska ei enää kehdannut antaa kieltävää vastausta toimistonsa buukkaajille.

Ennen asiakastapaamistaan Jaana oli ollut tentissä. ”Olin lukenut pitkälle yöhön, ja kun aamulla heräsin viimetipassa, kiskoin päälleni ensimmäiset vaatteet, jotka löysin. Kun tulin toimistolle japanilainen odotti siellä jo mittanauha sojossa.”

Mallimoka

Aikaa ei haaskattu. Nainen pyysi Jaanaa riisuutumaan saman tien.
”Aloin napittaa auki housujani ja samalla muistin, mitä minulla oli alla. Kamala hetki. Olin vetänyt aamulla päälleni valkoiset rikkinäiset sukkikset ja pesussa värjääntyneet lahkeelliset pikkuhousut. En edes tiedä, miten saatoin omistaa kaksi niin kammottavaa vaatekappaletta”, Jaana kertoo.

”En voinut perääntyä, joten heitin vaatteet pois. Japanilaisen ilme ei värähtänytkään, mutta toimistoni buukkaajat purivat poskiaan. Kaikki muut ympärilläni olivat huipputyylikkäitä. Olin tosi nolo. En edes halunnut koko Japaniin.”

Jaanan mallinura ei kuitenkaan tyssännyt tähän. ”Päinvastoin. Toimistoni alkoi markkinoida minua luonnonlapsena.”

Tyly mainostoimisto

Aina ei hakija ole se ainoa, joka töppää. Myös työnantajat möhläävät. Kaisa meni mainostoimistoon työpaikkahaastatteluun, mutta kun hän saapui paikalle, toimitusjohtaja oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Paikalle kärrättiin ”varatoimitusjohtaja”.

Kaisa ja ”varatoimitusjohtaja” sulkeutuivat pieneen huoneeseen. ”Mies aloitti kysymällä epäluuloisella äänellä ja seiniin katsellen, että mitä mä oikeen siellä teen. Viimeistään silloin intoni hakea koko työpaikkaa lopahti. Olisi tehnyt mieli vastata, että kuule, en tosiaankaan tiedä. Vaan eipä tiennyt mieskään, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän ihmetteli koko niin kutsutun haastattelun ajan, että mitä tässä nyt pitäisi kysyä. Tein kaikkeni, etten saisi työpaikkaa.”

Liian suuri suu

Sari oli työpaikkahaastattelussa, joka oli sujunut hyvin. Hän oli varma siitä, että nyt oli tärpännyt. Keskustelu muuttui tuttavallisemmaksi ja haastattelija alkoi puhua eräästä julkkiksesta.

”Kirkkain silmin sanoin, etten ollut koskaan ymmärtänyt, mihin sen naisen suosio perustuu”, Sari kertoo. Haastattelijan naama valahti ja hän tiuskasi Kaisalle: ”Ennen kuin alat haukkua enempää, sun on parasta tietää, että se on mun vaimo!”

”Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee” , Kaisa sanoo. ” Kompuroin uuteen keskustelunaiheeseen, ja sitten ulos huoneesta. Paikkaa en saanut.” Mukavin työpaikkahaastattelu onkin sellainen, jossa ei tapahdu yllätyksiä. Mutta jos töppäät, niin älä huolestu. Hiomatonkin timantti on timantti.

Tyyne Pennanen / A4 Media Oy

Kuva: A4 Photo / Transworld