Anoppi kuin äiti
Anoppi ei ole aina paholainen. Hänestä voi olla hyödyksi, iloksi tai jopa ystäväksi asti.
”Kun anoppi myönsi, ettei ole maailman siivousvimmaisin ihminen, käytin heti tilaisuutta hyväkseni, ja sanoin: ah ihanaa, sitten ei miniänkään tarvitse”, Ilona, 33, kertoo. Ilona on myös juonut anoppinsa kanssa viiniä enemmän kuin tarpeeksi. ”Siitäkään hän ei pääse sanomaan, että kylläpä miniälle maistuu, sillä viini maistuu meille yhtä hyvin.”
Anoppi asuu lähistöllä, mutta hänestä ei ole ollut haittaa – päinvastoin. Ilonan lapsi on aika paljon hoidossa isoäidillään.
”Anoppi ja miehensä ovat myös aktiivisia eläkeläisiä ja tarkkoja omista aikatauluistaan. Kunnioitan tätä ja pyrin olemaan vaatimatta heiltä liikaa. Haluan suoda isovanhemmille myös omaa vapaa-aikaa.”
Vastineeksi Ilonan perhe saa liikkumatilaa. Anoppi ei ole kauhu-komedioiden karmaiseva noita, joka hiipii sisään omilla avaimillaan, vaikka hänellä sellaiset onkin.
Samaa sukua olevat hankalat miehet
Kaukana on myös perisuomalainen äiti-malli, jonka lellipojille kaikki naiset ovat liian huonoja. Anoppi ei ole pahemmin puuttunut pojanpoikansa kasvatukseen. Anoppi myös puolustaa miniäänsä hankalaa poikaansa vastaan.
”Samaa sukua olevat hankalat miehet -aihe lähentää meitä. Päivittelemme anopin kanssa miestemme sukuvikoja ja ominaispiirteitä.”
Muutenkin Ilonalla ja anopillansa on samankaltainen maku. ”Häneltä saamamme lahjat ovat, harvinaista kyllä, myös minun makuuni. Niitä ei tarvitse pitää piilossa ja laittaa näytille vain heidän vierailunsa ajaksi.”
Ilona viihtyy anoppinsa seurassa hyvin, mutta on tyytyväinen, ettei joudu näkemään tätä sentään joka päivä.
”Jos emme näe, juttelemme puhelimitse. Olen anopille tärkeä, sillä olen saattanut maailmaan hänen kovasti odotetun lapsenlapsensa. Ja tottakai kerron innoissani lapseni kuulumisia jollekulle kiinnostuneelle!”
Ilona kertoo rakentaneensa tietoisestikin hyvää suhdetta anopin kanssa. Ja anoppi on tullut kiitettävästi vastaan. Ilonan mielestä miniän ei tarvitse hermostua joka kommentista. Hän on oppinut väistämään anopin puheen pienet piikit.
”Kaikki anopin lausunnot, esimerkiksi liian niukasta vaatetuksestani, eivät mieltä nosta, mutta mitäs pienistä. Olen tottunut samoihin kommentteihin äitini suusta”, Ilona selittää kotoisaa tunnettaan.
Olisi pitänyt mennä naimisiin anopin kanssa
”Sanoin joskus anopille, että olisi pitänyt mennä naimisiin sinun kanssasi”, muistelee Jouko, 55, jokin aika sitten edesmennyttä anoppiaan.
Joukon anoppi oli elämäniloinen, huumorintajuinen ja elämässä lujasti kiinni. Jouko muistaa anopin hersyvän naurun.
”Anopista tarttui iloa minuun joka vierailulla. Kunpa vaimoni, anopin vanhin tytär, olisi saanut enemmän tätä vaikutetta äidiltään. Anopin kanssa ei koskaan saanut riitaa aikaiseksi, toisin kuin vaimon.”
Jouko pohtii, että he taisivat olla anopin kanssa aika samanlaisia ihmisiä.
”Myös minä haluan nähdä asioiden positiiviset puolet ja nauttia elämän pienistä iloista. Karamellien, epäterveellisten ruokien syönti ja Jari Sillanpään kuuntelu olivat meille tärkeitä harrastuksia. Emme myöskään harrastaneet liikaa liikuntaa.”
Mikään keskustelunaihe ei ollut anopille salainen tai kielletty, liian vakava tai liian kevyt. Myös nuorten oli helppo keskustella omista murheistaan hänen kanssaan. Anoppi jaksoi sairaudestaan huolimatta kysyä aina myös muiden terveyttä ja vointia.
Jouko ei tavannut anoppiaan enää tämän viimeisinä elinviikkoina oman sairautensa vuoksi.
”Terveisten mukana sain tietää anopin laihtuneen ja kuihtuneen. Painoinkin mieluummin mieleeni anopista sen vähän pyöreän ja iloisen, ikäisekseen vielä tosi hyvännäköisen naisen kuvan.” Jouko kertoo rakastavansa ja kaipaavansa tätä kuvaa loppuelämänsä ja toivoo, että Jumala ottaa anopin ilolla vastaan valtakuntaansa.”No, taivaassa pidot sen kun paranevat, kun anoppi pääsee mukaan.”
Teksti: Niina Rapo-Puustinen
Kommentit
Anoppini on varsinainen suvun kantaäiti; erittäin hyvä sellainen. Hänen luonaan on aina mukava käydä. Järki ja huumorintaju pelaavat ja muutenkin hän seuraa 76-vuotiaana tiiviisti maailman tapahtumia. Toisin kuin oma äitini, joka on huomattavasti nuorempi, hän osaa lähettää tekstiviestejä. Soittelemme toisillemme ihan ilman asiaakin. Koskaan en ole pahaa sanaa kuullut hänen suustaan itseeni tai muihin kohdistuen.
Voi, kunpa osaisin aikanaan olla yhtä ihana anoppi!
Kommentit
Anopin ihannepaino on ja pysyy: 1.5 kg..uurnineen…
On se ihanaa jos on saanut ihanan anopinkin!
Itselläni on vähän toisenlaista. Anoppini on juuri se tiukkapipoinen ja ärsyttävin ihminen jota maa päällään kantaa. Hän puuttuu asioihimme, vaikka itse kieltääkin moisen. Lastamme emme osaa hoitaa – vain hän tietää miten hommat hoidetaan! 5 vuotiasta hoidetaan kuin vauvaa, 6 vuotias tarvitsee tuttipullon ja vaipat molemmille yöksi!
Anoppini on piilov**ttuilin mestari. Mieheni tavattuani ihmettelin äitinsä puheita, en ollut tuommoiseen tottunut laisinkaan. Itkuja tuli väännettyä aina hänen tapaamisensa jälkeen. Nyt vuosia on kulunut, kestän jo paremmin moiset naljailut. Se vähän harmittaa enemmän, sillä olen kuullut hänen puhuvan perättömiä, itse keksimiään juttuja meidän perheestämme ihmisille joita tapaa. He ovat nämä jutut kertoneet minulle ja olemme vain nauraneet, että sehän on vain anoppini, ja hän ei taida olla ihan viisas! Että he ymmärtävät jo että ei kannata ottaa todesta tämän ihmisen juttuja.
Anoppi se on oikea ison talon emäntä.. joo-o. Ei kukaan käy kylässä kun on niin olevinaan ja ikävää puheseuraakin vielä. Puhuu tuntikausia omista asioistaan, eihän sitä kukaan kestä! On vielä niin moukkamaista käytöstäkin, oikein hävettää hänen puolestaan. Päästelee suustaan mitä sattuu eikä ymmärrä että joku voisi tosiaan loukkaantua.
Hänellä ei ole ystäviä, ne viimeisetkin ovat jättäneet yhteyden pidon. Mukaanlukien sisarukset joita hänellä on 4. Kehtaa vielä ihmetellä että mikähän on vialla.. Itse pidän oikein paljon hänen sisaruksistaan, ovat kuin ”eri puusta veistettyjä.” En saisi kuitenkaan pitää anopin mielestä heihin yhteyttä. Taitaa olla vain kateellinen kun tulen heidän kanssaan hyvin toimeen.
Yksi piirre mikä ihmetyttää kovasti on hänen ainainen epäilyksensä ihmisiä kohtaan. Keneenkään ei pidä luottaa. Heillä on varmasti jotain ”takanaan.” Meitäkin syytti varkaaksi ja uhkaili poliiseilla – emme olleet mitään tehneet kuitenkaan. Itse sen sijaan ottaa toiselta eikä ole tietoinen asiasta. Meiltäkin on hävinnyt jotain arvokasta tavaraa… (anoppini on ainoa joka onnistui viemään nämä tavarat, itse olen sen verran tuumaillut.) Hukaa tavaroitamme, vara-avaimiamme, lasten vaatteita, leluja yms. eikä itse muka tiedä mihin ne ovat menneet. On kuin puulla päähän lyöty vain, kun kysymme. Olemme itse hänen mielestään hukanneet…
Hän ei arvosta mitään mitä meillä on. Ei kaunista kotiamme, ei autoamme. Sekin on hänen mielestään vanha romu (?) ja on sen jopa lapsillemme sanonut.. vaikka auto on suht uusi. Heillä itsellä on vanha rotisko…
Joskus kimpaannun sen verran, että en halua olla tekemisissä anoppini kanssa. Mutta en ole niin rohkea että sanoisin päin naamaa hänelle, että kotiini ei ole tulemista, enkä minäkään tule teidän tontille! Koitan vain olla tässä kurjassa ihmissuhteessa, kyllähän se joskus päättyy. Olen jopa ajatellut, että en hänen hautajaisiinsa tule, kun aika hänestä jättää. Joku miniä oli hyppinyt riemusta kun anoppi oli haudattu, siellähän pysyy ja vaiti!!
Kyllähän jotkut ihmissuhteet ovat mahdottomia, ja kemiat eivät kerta kaikkiaan vain sovi yhteen. Jotenkin silti tuntuu, että yllä olevassa kirjoituksessa mainittu anoppi on todella onneton ihminen, kovuuden alle itsensä kätkenyt. Miksi miniä väkipakolla kerjää anoppinsa arvostusta? Kannattaa ajatella niin, että vaikka kuinka hyvä miniä olisit, ei anoppisi siitä sinulle kiitosta anna. Helpottaa, kun myöntää, että elämä on epäreilua – mutta se on sellaista jokaiselle vuorollaan. Ainut asia, johon jokainen voi taatusti vaikuttaa, on oma käyttäytyminen. Miten suhtaudut itse, miten reagoit?
”Niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan” on vanha suomalainen sananparsi. Sitä sopii soveltaa ihmissuhteisiin. Toisaalta metsä ei aina vastaa sulosoinnuin, vaikka niitä itse sinne kuinka ystävällisesti huhuilisi – sitä paitsi voi käydä niikin, että hankala kohde tulkitsee ystävällisyyden mielistelyksi. Silloin kannattaa jättää huhuilut sikseen ja nipistää kanssakäymiset minimiin. Sitä paitsi kyllä aikuisen ihmisen kanssa pitää voida keskustella asiallisesti suoraan, kaikesta siitä, mikä hankaa.Tiedä, vaikka puhdistaisi ilmaa?
Suosittelen, ettei kannata märehtiä kaikkia anopin sanomisia ja muistella niitä vuosikausia jälkeenpäinkin – ketä se hyödyttää? Molemminpuolisen loanheiton ja kaunan lietsomisen voi myös jättää sikseen. Eteenpäin elävän mieli!
Eipä minullakaan maailman paras anoppi ole mutta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.En murehdi hänen sanomisiaan.Minä elän omaa elämää hänen poikansa kanssa ja jos ei hänelle kelpaa niin voi voi.Ei kannata murehtia liikaa.
Ei anopin kanssa ole pakko tulla toimeen. Molemmat – sekä minä että hän – säästymme monelta loukkaukselta, kun leikimme, ettei toista ole olemassakaan. Ja meidän tapauksessamme sen voi tehdä hyvällä omallatunnolla: olemme molemmat asiasta harvinaisen samaa mieltä.
Oma äitini kuoli, kun olin 19-vuotias ja seurustellut vuoden tulevan mieheni kanssa. Toivoin kovasti saavani anopista ystävän, joka olisi opastanut minua vanhemman naisen viisaudella. Näin ei kuitenkaan käynyt.
Sain mm. haukkumakirjeen, jossa moitittiin sitä, kuinka pyykkikori oli täynnä ja pihavalot kuulemma palavat öisinkin (tuhlataan sähköä, oli kysellyt naapureilta) ja kaikkea muuta mukavaa. Anopin omat tyttäret eivät ole mitään huusholli-ihmisiä, minä olen saanut taas siivousfriikki-lempinimen, joten en allekirjoita tuota huonoa kodinhoitoa tuolloin. Toimin yrittäjänä yhdessä mieheni kanssa (ex-mies nykyään) ja anoppi haukkui minua saman alan yrittäjille, jotka olivat myös hyviä ystäviämme. Kuulin tämän ystävältäni, joka hämmästeli kovasti anopin toimintaa. Minusta tämä oli ala-arvoista. Näiden sattumuksien jälkeen en voinut enää sietää anoppiani ja kävin anoppilassa velvollisuudesta vain mieheni vuoksi. Miehenikään ei halunnut käydä vieraisilla omien vanhempien luona ja kertoikin, että paljon mieluummin vierailee minun isäni ja hänen naisystävänsä luona. Tunnelma anoppilassa oli kuin virastossa, kammottavaa! Yksi hyvä puoli avioerossani oli se, ettei enää ikinä tarvitse nähdä näitä ihmisiä.
Ei se ole aina niin yksipuolista. Minä olen sekä miniä, että anoppi. Anoppini ei koskaan pitänyt minusta, milloin mistäkin syystä, en ollut sellainen kuin olisi pitänyt. Se on nyt päättynyt, kuten 30v kestänyt avioliittonikin.
Minulla on kaksi miniää, toinen tosin ex, mutta miniänä häntä yhä ajattelen ja meillä on hyvät välit edelleen. Toinen miniäni käyttäytyy,kuin olisin palvelija, kun he ovat luonani, asumme kaukana toisistamme, joten meidän pitää yöpyä toistemme luona, kun kyläilemme. Aamuisin ei juuri huomenta kuulu, hän ei osallistu mihinkään, vaan vetäytyy aina eri huoneeseen kuin muut ja huutelee miestään tekemään sitä ja tätä, lapsen vaipanvaihdossa on oikein vuorot, eikä tarvitse luulla, että hän laittaisi vaipat tai muut roskansa roskikseen, kyllä aviomies ja anoppi ovat olemassa sitä varten.
Jos aliotan keskustelua hänen kanssaan vaikka kysymällä lapsesta jotain, saan vastaukseksi yhden sanan.itse hän ei tule juttelemaan mitään.
En todellakaan tiedä mikä on se paha, minkä olen hänelle tehnyt, olen kysynyt pojaltanikin asiaa, mutta hän sanoi, ettei siitä tarvitse välittää, ettei se ole mitään henkilökohtaista.
Mene ja tiedä. Minulle on kuitenkin aika henkilökohtaista, jos kodissani on päiväkausia ihminenen, joka odotaa hotellitason palvelua vaivautumatta itse harjoittamaan edes alkeellisia käytöstapoja.
Ei ole olemassa anoppikoulua. Ei kai aina tarvitse märehtiä, mitä se anoppi nyt tarkoitti. Toivomme sekä miniöiltä että vävyiltämme ymmärrystä. Ei kai se voi olla niinkään että meidän vanhempien täytyisi ymmärtää aina nuorempia – voisiko olla myös molemminpuolista.
Me anopit haluamme yrittää parhaamme ja toivomme tietysti, että lapsemme ovat onnellisia ja heitä rakastetaan vilpittömästi omina itsenään – sehän se on kuitenkin tärkeintä. Itselläni on kyllä ihanat miniät ja vävyt – tulemme loistavasti toimeen ja huumorintaju pelaa.
Jopas jo jotakin? Muistakaa sitten kaikki te, joilla nyt on sellainen kamala anoppi että, kun aikanne tulee, osaatte itse olla mieluinen anoppina!
En nyt ihan ymmärtänyt kommentia 9 kommentiini 8. Olitko samaa mieltä vai piilikö jokin katkeruus vastauksessasi. Voisitko tarkentaa? Mikä on roolisi tässä keskustelussa ?
Minun mielestä kaikista ihmisistä löytyy niitä kamalia ja sitten niitä ihania, oli sitten anoppi, äiti, työkaveri tai serkku. Helpompi on ymmärtää omian vanhempien oikkuja kun heidät tuntee, mutta kun joku itselle vieras haukkuu ja aiheuttaa mielipahaa, sitä on vaikeampi ymmärtää. Eikä siinä vaiheessa kiinnosta lähemmin tutustuakaan. Itse olen läheltä saanut katsoa sisareni todella huonoa anoppi-suhdetta. Tämä anoppi ei itse kai näe itsessään mitään vikaa, vaan miniät ovat kelvottomia hänen pojilleen. Ongelmista on todella vaikea alkaa jutella, jos toinen ei näe itsessään mitään vikaa ja jos ongelmat ovat paisuneet suuriksi.
Olet kyllä oikeassa. Jos ihminen on hankala, niin ei se paremmaksi muutu uusissa sukulaisuussuhteissa. Kun olen anoppina, niin huomaan, että juuri miniän kohdalla olen varovaisempi kuin vävyjen kohdalla. Naisethan pitkälle hoitavat sosiaaliset suhteet sukuihin. Omien tytärten kanssa on valmiiksi läheiset suhteet ja kun perheeseen tulee uusi nainen – häntä ei tunne eikä kuitenkaan halua millään tavalla tunkeutua ja loukata. Pyrimme avoimeen kommunikointiin, joka ei tarkoita loukkaavaa käyttäytymistä, vaan kerrotaan puolin ja toisin, milloin ei haluta että puututaan asioihin. Kun avioparit riitelevät – kuulostaahan se pahalta, mutta sanomme suoraan puolin ja toisin ettei haluta ulkopuolista puuttumista. Anteeksipyyntökään ei ole paha asia.
Asia on tietysti hankala, jos ihminen ei näe itsessään mitään korjaamista. Voisiko jotenkin lähestyä asiaa – onko kuitenkin ns. täydellisen ihmisen takana heikko itsetunto ja tunnustuksen hakeminen tavalla, joka aiheuttaa negatiivisen suhteen.
Sen verran haluaisin sanoa että ei se anoppisuhteen kamaluus aina pelkästään anopista johdu. En ole minäkään erityisen ihastunut anoppiini. Todella erilaisia ihmisiä ollaan. Mutta hyvillä käytöstavoilla ja kohteliaisuudella pääsee näiden yleensä jo mummoikään ehtineiden anoppien kanssa pitkälle. Lisäksi kun muistaa vieraisilla ollessaan että paijaa ja kehuu sitä ukkoaan tavallista enemmän niin anoppi tykkää…
Ei nyt tarvitse urakalla mielistelemään ruveta mutta en kyllä ihmettele jos anoppisuhde on ongelmallinen jos miniän oma käytös lapsellista ja käytöstavat ja muiden ihmisten kunnioittaminen kateissa..
Vierestä olen seurannut mieheni veljen vaimon ja anoppini kinaamista ja sen verran pitää sanoa että muutama kohtelias ele miniän puolelta olisi säästänyt heidät kummatkin vuosien hampaiden kiristelyltä ja riidoilta…
Olipa viisasta ajattelua. Harva anoppi/ihminen on tahallaan ilkeä. Jokainen varmasti haluaa, että meitä kuullaan ja kuunnellaan eikä ole ennakkoluulot valmiina anopista. Erilaisia ihmisiä ollaan niin anoppeina kuin ystävinä. On suuri askel hyväksyä toinen sellaisena kuin on puolin ja toisin.Ei tosiaan kannata aina ottaa pultteja miniankaan. Onko heikkoa itsetuntoa ja epävarmuutta olemisestaan silläkin puolella. Jyräämistä?
Oma anoppini on kuollut, suhteemme oli hyvä, mutta olisin halunnut keskustella hänen kanssaan enemmän – nyt kaduttaa. En oppinut tuntemaan anoppiani persoonana ja muuna kuin mieheni äitinä.
Anoppini on varsinainen suvun kantaäiti; erittäin hyvä sellainen. Hänen luonaan on aina mukava käydä. Järki ja huumorintaju pelaavat ja muutenkin hän seuraa 76-vuotiaana tiiviisti maailman tapahtumia. Toisin kuin oma äitini, joka on huomattavasti nuorempi, hän osaa lähettää tekstiviestejä. Soittelemme toisillemme ihan ilman asiaakin. Koskaan en ole pahaa sanaa kuullut hänen suustaan itseeni tai muihin kohdistuen.
Voi, kunpa osaisin aikanaan olla yhtä ihana anoppi!
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous