Sosiaalityöntekijät Riina ja Laura kiintyvät perheisiin, ja se myös kuormittaa: ”Varsinkin, jos joutuu tekemään ikäviä päätöksiä”
Pitkien jonojen perkaamisen sijasta innostuneisuutta ja halua viedä alaa eteenpäin – sellaistakin voi olla lastensuojelutyö. Sosiaalityöntekijät Laura Hoikkala ja Riina Mattila kokevat työnsä merkityksellisenä ja kiinnostavana.
Riinan työpaikka on toukokuussa avatussa Espoon perhekeskuksessa. Tämän vuoden alussa Espoo siirtyi osaksi Länsi-Uudenmaan hyvinvointialuetta.
Pitkien jonojen perkaamisen sijasta innostuneisuutta ja halua viedä alaa eteenpäin – sellaistakin voi olla lastensuojelutyö. Sosiaalityöntekijät Laura Hoikkala ja Riina Mattila kokevat työnsä merkityksellisenä ja kiinnostavana.
Pieneen, viidentoista neliön toimistohuoneeseen mahtuu hyvin seitsemän ihmistä, kun tuolit sijoitetaan ympyrän muotoon. Ringissä istuu sosiaalityöntekijöitä, sosiaaliohjaajia ja perheterapeutti. Etelä-Karjalan hyvinvointialueen lastensuojelun avohuollon tiimi kokoontuu kerran viikossa pohtimaan, miten asiakasperheitä voitaisiin parhaiten auttaa.
Kokoukseen osallistuu myös lappeenrantalainen sosiaalityöntekijä Laura Hoikkala, 52, joka on työskennellyt lastensuojelussa lähes koko uransa ajan – ensin sosiaaliohjaajana ja vuodesta 2014 sosiaalityöntekijänä. Hänellä on iloinen hymy ja innostunut asenne.
– Lastensuojelutyöhön joko rakastuu tai sitten ei. Minä rakastuin. Päinvastoin kuin julkisuudessa usein esitetään, ei tämä työ ole hirveää, vaan me pystymme oikeasti auttamaan perheitä.
Vain pieni osa asiakkuuksista päätyy huostaanottoon
Lastensuojelun asiakkaat – perheet, lapset ja nuoret – painiskelevat monisyisten haasteiden kanssa. On vanhempien ja lasten mielenterveys- ja päihdeongelmia, väkivaltaa, lasten pelaamista ja koulupoissaoloja, vanhempien keinottomuutta ja taloudellisia haasteita.
Lastensuojelu astuu kuvaan mukaan, kun lapsiperheiden peruspalvelut eli perhetyö, kotipalvelu ja sosiaaliohjaus eivät enää riitä. Lastensuojelun avohuollon tukitoimiin kuuluvat muun muassa työskentely perheen kanssa, tehostettu perhetyö, taloudellinen tuki, perhekuntoutus ja avohuollon lyhytaikainen sijoitus. Keinot auttaa ovat monet.
Vain pieni osa asiakkuuksista päättyy lapsen huostaanottoon. Koko maan keskiarvo on 1,2 prosenttia, Etelä-Karjalassa luku on vielä tätäkin pienempi – 0,6 prosenttia. Tähän on päästy tukemalla perheitä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Näin lastensuojelun asiakasmäärät pysyvät kohtuullisina ja sosiaalityöntekijöillä on aidosti aikaa perheille.
Etelä-Karjalan lastensuojelussa on ollut jo vuodesta 2017 lähtien käytössä THL:n kehittämä systeeminen toimintamalli. Kuulostaa monimutkaiselta, mutta oikeasti sen ajatus on simppeli: Lapsen ja perheen kanssa työskentelee moniammatillinen ”systeeminen tiimi” – juuri sellainen, joka äsken kokoontui pieneen toimistohuoneeseen.
Perhe nähdään kokonaisuutena, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Sosiaalityöntekijä pyrkii luomaan perheen kanssa luottamuksellisen suhteen, ja yhdessä mietitään, millaista apua perhe toivoo ja tarvitsee.
Kädet savessa
”Jos minulla olisi supervoimia, tekisin maailmasta turvallisemman”, lukee lastensuojelun avohuollon kirjaamistilan seinälle kiinnitetyssä julisteessa. Huone on jaettu sermeillä useiksi pieniksi työpisteiksi. Asiakastapaamisia varten on viihtyisämpiä neuvotteluhuoneita.
Ison osan työstään Laura ja hänen kollegansa viettävät kuitenkin poissa toimistosta asiakaskäynneillä. Systeemisen toimintamallin tultua käyttöön Etelä-Karjalassa muuttui myös työn tekemisen tapa.
– Me menemme perheiden koteihin ja tartumme tarvittaessa imuriin tai hoidamme vauvaa. Olemme olleet siirtämässä perheen hamstereita ja hakkaamassa halkoja. Nuorten kanssa käymme kävelyillä tai menemme vaikka hampurilaiselle.
Lauran työyhteisössä ajatellaan, että työskentely ”kädet savessa” on vaikuttavampaa. Kun sosiaalityöntekijä on mukana perheen arjessa, rakentuu luottamus, ja samalla sosiaalityöntekijä oppii tuntemaan perheen paremmin. Näin on myös helpompi arvioida, millaisista tukitoimista perhe hyötyisi eniten.
– Toki se, että perheistä tulee läheisiä, on myös kuormittavaa – varsinkin silloin, jos joutuu tekemään ikäviä päätöksiä.
”Meillä ei ole jonoa”
Espoon keskuksen lastensuojelun tiloissa johtava sosiaalityöntekijä Riina Mattila, 58, nostaa syliinsä pehmoahman. Pehmoahma on merkittävä hahmo, sillä se edustaa Team Ahmaa – toimintamallia, jonka työntekijät ovat itse kehittäneet.
Idea syntyi kestämättömästä tilanteesta: lastensuojeluilmoituksia tuli aina vain enemmän, jolloin työntekijöiden oli vaikea noudattaa lastensuojelu- ja sosiaalihuoltolakien asettamia määräaikoja. Perheet joutuivat odottamaan ensimmäistä tapaamista jopa viikkoja, minä aikana vaikeudet ehtivät kasvaa ja monimutkaistua.
Niinpä työntekijät loivat toimintamallin, jolla tilanne saatiin muuttumaan. Ahma-mallissa ammattilaisista koostuva tiimi tapaa lapsen ja hänen huoltajansa mahdollisimman pian, viimeistään seitsemässä arkipäivässä lastensuojeluilmoituksen saapumisesta. Tapaamisessa käydään läpi perheen tilanne, minkä jälkeen päätetään, miten edetään.
– Vaikka lastensuojeluilmoituksia vastaanottavan ja käsittelevän päivystys- ja ensiarviotiimin viikko on yleensä tosi kiireinen, Ahma-malli toimii, ja olemme olleet siihen tyytyväisiä. Meillä ei ole jonoa.
Espoon keskukseen tulee lastensuojeluilmoituksia viikossa 30–90, mikä on kolmas- tai neljäsosa Espoon kaikista lastensuojeluilmoituksista.
Ahmaa alettiin kehittää vuonna 2016, ja tänä keväänä se täyttää seitsemän vuotta.
– Suunnittelemme parhaillaan synttärijuhlia Ahmalle, Riina kertoo.
”Tärkein tehtävämme on pohtia lapsen etua”
Riinan ura sosiaalityön parissa alkoi Virossa melkein kolmekymmentä vuotta sitten. Hän on itse asiassa uranuurtaja, sillä ennen itsenäisyyden aikaa Virossa ei ollut sosiaalityötä. Varhaiskasvatuksen opettajaksi valmistunut Riina kutsuttiin opiskelemaan sosiaalityötä 1990-luvun alussa, jolloin sen opetus aloitettiin yliopistossa.
Valmistuttuaan Riina työskenteli erityisasiantuntijan tehtävissä. Suomeen hän muutti vuosituhannen vaihteessa.
Johtavana sosiaalityöntekijänä Riinan tehtäviin kuuluu muun muassa henkilökunnan tukeminen, työn kehittäminen ja laillisuuden valvonta. Hänen tiimissään työskentelee viisi sosiaalityöntekijää ja kolme sosiaaliohjaajaa. Systeeminen toimintamalli on Espoossakin käytössä.
Asiakastyöhön Riinalla on tiivis yhteys. Hän pitää työntekijöiden kanssa asiakasohjauskeskusteluja, joissa käydään läpi asiakkuuksia ja pohditaan tukitoimia.
Riinalla on myös omia asiakkaita, koska hän on viron- ja venäjänkielentaitoinen. Kun Riinan tiimi on päivystys- ja ensiarviovuorossa, myös Riina ottaa vastaan puheluja ja tapaa asiakkaita.
– Tärkein tehtävämme on pohtia lapsen etua. Se ei ole helppoa, sillä vanhemmat näkevät lapsen edun usein eri tavalla kuin lastensuojelun ammattilaiset. Ja samaan aikaan lastensuojelun yhteistyökumppanit, kuten esimerkiksi koulu, saattavat painostaa huostaanottoon.
Sosiaalityöntekijöiden työtä ohjaa laki, joka määrittelee tarkasti, mihin he voivat puuttua ja mihin eivät. Lisäksi avohuollon tukitoimet ovat vapaaehtoisia eli perheen ei ole pakko ottaa apua vastaan. Jos perhe kieltäytyy avusta, silloin mietitään, onko lastensuojelun huoli niin vakava, että lapsi pitää sijoittaa.
Ratkaisuja pohditaan huolellisesti ja perusteellisesti.
– Vastuu tässä työssä on valtava. Olen joskus verrannut lastensuojelun päätöksiä lääkärin tekemään diagnoosiin. Mitä kaikkea voikaan pahimmillaan seurata, jos diagnoosi on väärä, Riina miettii.
Työt jätetään työpaikalle
Kyynistymisen vaara vaanii sosiaalityössä, sillä siinä näyttäytyy hyvinvointiyhteiskunnan synkkä puoli.
Riina ja Laura näkevät entistä nuorempien joutuvan vaikeuksiin. Päihteidenkäyttökin saattaa alkaa jo 10–12-vuotiaana. Espoossa on ollut myös tapauksia, joissa yläasteikäiset ovat myyneet huumeita kesken koulupäivän. 16–17-vuotiaat alkavat ajautua jo aikuisten maailmaan – päihderiippuvuuteen ja vakavampiin rikoksiin.
Laura huomauttaa, että työtä on mahdoton tehdä, jos ei usko muutokseen.
– Tavoitteiden on oltava ihan pieniä, kuten että sovitaan lapselle kotiintuloajat tai että hän menee itse kouluun. Vaikka hän ei kävisi koulussa kaikkina päivinä, ollaan iloisia niistä päivistä, kun hän käy, ja annetaan hyvää palautetta.
Perheiden ongelmat ovat syviä, ja usein ne siirtyvät sukupolvelta toiselle. Kaikkia ongelmia ei saada ratkaistua, mutta iso onnistuminen on jo se, kun asiat menevät parempaan suuntaan.
– Työt pitää pystyä jättämään työpaikalle. Emme me ajele pitkin iltaa ja yötä jonkun nuoren perässä, kuten elokuvista saattaisi päätellä. Jotkut tapaukset jäävät mieleen pyörimään, ja silloin asiaa käydään läpi työparin kanssa, Riina sanoo.
Lastensuojelutyössä kohtaa paljon itkua ja naurua
Laura ja Riina ovat hämmentävän innoissaan työstään. Molemmat puhuvat lämpimästi työyhteisöstä, joka tukee ja kannustaa. Työn imu pysyy yllä, sillä työ on vaihtelevaa ja monipuolista.
– Esihenkilöt luottavat meihin. Voin haastaa ja kehittää itseäni ja käyttää myös luovuuttani, sanoo Laura.
Riina nauttii erityisesti siitä, että jokainen päivä tuo eteen mielenkiintoisia haasteita, joita pitää ratkaista.
– Miten hienoa on olla sellaisella paikalla, jossa pystyy auttamaan. Saamme hurjasti hyvää palautetta asiakkailta. Näemme, että asiat oikeasti muuttuvat: perheet ja lapset pärjäävät paremmin ja saavat uskoa elämään.
Moni ajattelee, että sosiaalityössä kohdataan paljon väkivaltaa. Riina huomauttaa, että harvassa ovat ne tapaukset, jolloin pitää mennä asiakaskäynnille poliisin kanssa.
– Kohtaamme työssämme paljon itkua ja naurua, vihaa ja aggressiota harvemmin.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous