Ikävä
Ikävää on monenlaista ja erilaisia kohteita. On positiivista ikävää ja on surullista ikävää. Sitä saattaa kesälomallaan ikävöidä töihin pääsyä tai työmatkalla olevaa rakastaan. Ystäväänsä saattaa ikävöidä, koska ei ole ehtinyt tai voinut tavata häntä aikoihin. Sitten on sitä surullista ja haikeaa ikävää johon ei sitä iloista helpotusta koskaan tule…
Sellainen ikävä voi olla parisuhdetta kohtaan, josta on erottu, eikä vanhoihin aikoihin paluu ole todennäköistä. On ikävää poisnukkunutta lemmikkiään tai läheistään kohtaan. Tänään lähestyn ikävää läheisen menetyksen näkökulmasta, koska tänään tulee kuluneeksi 5 vuotta siitä, kun ainut sisarukseni menehtyi.
Viisi vuotta… viisi vuotta on vierähtänyt tätä ikävää tuntien. Onneksi kaiken kanssa oppii elämään, mutta jollain tavalla vaikka suru siirtyy ja tilanteen hyväksyy, niin ikävä tulee tilalle. Ikävä tavallaan kasvaa vuosien saatossa, vaikka se ei enää olekaan lamauttavaa. Haikea ikävä tuntuu aina silloin kun elämässä tapahtuu niitä suuria ”tähtihetkiä”. Aina tuolloin surettaa ja ikävän tunteet kasvavat, kun se läheinen ei ole mukana kokemassa ja iloitsemassa siitä. Ihaniin muistoihin syntyy uusia muistoja, mutta niistä puuttuu nykyään se rakas läheinen, joka ei enää ole keskuudessamme. Niinä hetkinä sitä pysähtyy miettimään, että minkälaisia muistoni olisivatkaan, jos hän olisi vielä täällä viettämässä tärkeitä hetkiä? Sitä saattaa naurahtaa mielessään, kun tietää kuinka se poismennyt olisi letkauttanut jonkun vitsin siinä ja siinä tilanteessa. Sitä naurahtaa ja hymyillen hymähtää, kun tietää mitä se rakas läheinen olisi syönyt kaikista eniten noutopöydästä – koska tunnethan hänen lempiruokansa ja tapansa vuosien takaa vastaavista tilanteista. Voisit melkein vannoa, että tietäisit mitä hän olisi pukenut päällensä ja kuinka myöhässä hän taas olisikaan ollut paikalla. Ne myöhästelyt eivät enää haittaa, oikeastaan antaisit mitä tahansa, jotta hän olisi edelleen myöhästelemässä ja raastamassa sillä hermojasi. Ikävässä ne pienet ärsyttävätkin piirteet muuttuvat ihaniksi ja rakastettaviksi, joita kaipaat enemmän, kuin mitään muuta.
Näihin viiteen vuoteen on mahtunut hetkiä, joina todellakin olen kaivannut isääni ja pikkuveljeäni. Isäni kuolemasta on pian 14 vuotta ja veljeni kuolemasta tänään se 5 vuotta. Molempia kaipaan, mutta kuitenkin enemmän mielessäni on pikkuveljeni kaikkina erityisinä päivinä.
Muistan kun poikani saatua mietin, että voi kunpa veljeni olisi vielä täällä. Eno olisi varmasti ylpeä siskonsa potreasta pojasta. Hän olisi ollut niin ylpeä, kun siskon pojan ensimmäisiin sanoihin kuului AUTO. Ja tiedän todella, että poikani olisi rakastanut sitä autohullua enoaan, jolla olisi BEMARI. En käsitä miksi poikani on hulluna bemareihin, kun ei meidän perheessä sen merkkistä autoa edes ole.
Surettaa, kun tiedän miten läheinen veljeni olisi ollut lapsieni kanssa, mutta kaikki tuo jää lapsiltani kokematta. Tyttäreni kanssa hän ehti viettää hieman aikaa ja olipa veljeni kerran jopa lapsenvahtinakin. Valitettavasti tyttäreni ei muista enoaan, koska hän oli vasta 1 vuotta ja 4 kuukautta vanha, kun veljeni kuoli. Me veljeni kanssa vitsailimmekin, että meidän neiti sitten hieman isompana aina fillaroi heille sunnuntaiaamuna ennen kukonlaulua, kun veljeni on ollut edellisenä iltana viihteellä. Hän tosiaan asui avovaimonsa kanssa tässä aivan meidän lähellä, samalla asuinalueella.
On ihanaa nähdä miten omat lapseni ovat niin sisko ja sen veli – aivan, kuten mekin olimme veljeni kanssa. Tyttäreni on todella rakastava isosisko, joka antaa meille vanhemmillekin kasvatusneuvoja siitä miten veikkaa pitäisi kasvattaa. 😀 (Myönnän, että niinä kasvatuksen hetkinä ei paljon naurata, kun 6-vuotias kaikkitietävä tulee pätemään, neuvomaan ja syyllistämään) Pikkumies jumaloi isosiskoaan. He ovat niin yhtä ja selkeästi tärkeitä ja rakkaita toisilleen, mutta kyllä he ah, niin ihanan sisarellisesti ottavat mittaa toisistaan. Sekin kuuluu asiaan. Minua huvittaa monesti, kun näe lapsissani itseni ja pikkuveljeni. Ihan samoja nahistelun ja riidanaiheita, ihan samoja leikkejä leikkivät keskenään, keskinäinen dynamiikka on samanlainen, kuin se oli meilläkin.
Minua surettaa suuresti, että itse en koskaan tule olemaan täti. Joskus salaa toivon, että jostain ilmestyisi joku veljeni sinkkuaikojen yhden illan juttu, josta olisi seurannut uusi elämä. Kuulostaa varmasti kummalliselta, mutta hieman tarkemmin ajateltuna salainen toiveeni ei olekaan niin hullu. Meidän ihmisten se perimmäinen tarkoitus on lisääntyminen ja oman suvun jatkaminen. (Ei mennä aiheeseen, että kaikki eivät halua. Se on ok, ja minusta on hyvä, että jokainen saa valita. Kuitenkin evoluutiolla on ollut tarkoitus, että suurin osa meistä haluaa lisääntyä ja jatkaa omaa sukua.) Ilmeisesti kokisin veljeni elämän jatkuneen hänen lapsessaan, jos hänellä sellainen olisi jossain. Valitettavasti näyttäisi siltä, että toiveeni jää vain toiveeksi.
Hääpäiväni oli myös sellainen suurta kaipausta ja ikävää herättävä, vaikka olin tuona päivänä iloinen ja onnellinen. Vääjäämättä mieleeni muistui mieheni ja minun ensimmäiset häät 10 vuoden takaa. Tuolloin pikkuveljeni saattoi minut alttarille, koska isäni oli jo siihen aikaan nukkunut pois. Kun kaksi vuotta sitten astelin mieheni kanssa häätelttaan Johanna Kurkelan Rakkauslaulun säestämänä, niin onnenkyyneleiden seassa oli myös hieman surunkyyneleitä siitä, kun tällä kertaa ei veljeni enää saattanut tai ollut edes muun juhlaväen joukossa. Pieni ikävä painoi sinä päivänä. Nuo elämän suuret päivät ovat niitä, kun onnellisena on myös hieman haikea ja surullinen ikävästä ja kaipuusta.
Joulu on myös niitä päiviä, kun ikävöin. Vietin jokaisen joulun veljeni kanssa. Jokainen joulu olen veljeni kuoltua huokaissut, kun imellettyä perunalaatikkoa ja sienisalaattia ei enää tarvitse tehdä niin paljon, kuin ennen. Nuo kaksi olivat veljeni suurinta herkkua jouluna. Se oli lähes hupaisaa katsella, kuinka hän mätti perunalaatikkoa ja sienisalaattia, samalla ylistäen sitä miten hyvää ne olivat. Sitä kaikkea lämmintä yhdessä oloa ja hänen kanssaan sisarellista sanailua on niin ikävä. Suvi Teräsniskan Pikkuveljen joulupuuroa en pysty itkemättä kuuntelemaan.
Kun joulukalenterin suklaa viimeinen,
suuhun sulaa siinä maistuu maku muistojen
Niin monta kertaa äiti saatiin suutuksiin,
kun me vallattomat aatto hulmuttiin
Ja sama riita meillä oli joka joulu,
kumpi ehti… lahjat ensin avamaan
Pikkuveljen joulupuuro nyt lautaselle jää,
mantelista kinaa enää ole ei
ja meidän sateliittikissa kai kehrää ikävää,
sen kanssa mielessäni teen matkan
kotiin myötä joulukyyneleen
Me vaikka kepposia usein keksittiin,
hyvät muistot niistä piirtyi silti sydämmiin
ja meitä ymmärtänyt ei kai kukaan muu
vain hymyyn kääntyi isän sekä äidin suu
Ja sama riita meillä oli joka joulu,
kumpi ehti… pukin partaa kiskomaan
Pikkuveljen joulupuuro nyt lautaselle jää,
mantelista kinaa enää ole ei
ja meidän sateliittikissa kai kehrää ikävää,
sen kanssa mielessäni teen matkan
kotiin myötä joulukyyneleen
Se pilke iloinen sun nappisilmien
tänne leijailee nyt kanssa joulutuoksujen
Pikkuveljen joulupuuro nyt lautaselle jää,
mantelista kinaa enää ole ei
ja meidän sateliittikissa kai kehrää ikävää,
sen kanssa mielessäni teen matkan
kotiin myötä joulukyyneleen
Ymmärrättekin varmasti, että miksi? Tuon joululaulun sanoitus osuu niin vahvasti syvälle sydämeen.
Viiteen vuoteen on mahtunut paljon ikävää ja valitettavasti tiedän, että seuraavaankin viiteen vuoteen tulee mahtumaan. Jollakin tavalla vanhojen muistelu ja sen ikävöitävän ihmisen muistelu auttaa ikävään, mutta kuitenkaan se ikävä ei helpotu. Ikävä vähän jopa pahenee, mutta jollain kierolla tavalla ikävöidessä muuttuu hymyilevämmäksi. Olen vasta nyt vuosien päästä läheisteni kuolemasta ymmärtänyt ja sisäistänyt sanonnan, että ihminen on luonamme niin kauan, kuin muistamme hänet. Ihminen jatkaa elämää, vaikka olisikin fyysisesti poissa, niin kauan, kun hänet muistetaan. Hän on läsnä aina niissä hetkissä, kun häntä ajatellaan, hän syntyy niihin uusiin muistoihin mukaan, jos häntä ajateltiin niinä hetkinä, kun tuo muisto syntyi. Ihminen on muistoissa läsnä, vaikka ei ollutkaan paikalla. En tätä sanontaa ollut tajunnut ja pidin sitä suorastaan typeränä – yhtä typeränä, kuin pidin lausetta, että aika parantaa haavat ja vain aika auttaa suruun. Aika minulle näytti, että tuo lause pitää paikkaansa ja aika myös minulle näytti sanonnankin merkityksen. Niin kauan, kun muistelen ja puhun veljestäni, niin kauan hän on olemassa minulle. Jos hänestä puhutaan ja häntä muistellaan, hän tavallaan elää, vaikka ei enää olekaan täällä keskuudessamme.
Vaikka tämä päiväni on haikea ja poden ikävää, niin en anna sen ottaa itsestäni valtaa. Ei veljeni sitä toivoisi. Tälle päivälle on kivaa tiedossa ja mikäs sen paremmin omaa ikävääni helpottaa, kuin lasteni ilo Tykkimäen huvipuistossa? Voin samalla muistella muutamissa laitteissa lapsuuttani ja koettuja ilon hetkiä oman pikkuveljeni kanssa.
Ikävöitkö sinä ketään? Mistä sinä löydät helpotusta ikävääsi?
Seuraa minua Facebookissa, Instagramissa, Bloglovin´ssa, Blogilistalla, sekä Youtubessa
Kommentit
Pahoitteluni, että vastauksessani kesti. On tosiaan paljon hommaa kasaantunut ja sen lisäksi arkea pyörittäessä pitää elää tätäkin hetkeä (uudet kuvat postauksiin, päivittäinen postailu jne.)
Voi, kovin nuorena olet joutunut käsittelemään kuolemaa, surua ja ikävää. Olet joutunut kasvamaan ikävän kanssa ja suru on aina varjostanut sinua. :'(
Onpa harmillista, että surusi määrää kyseenalaistetaan. 🙁 Minä olen toisinaan itkenyt isääni, joka on kuollut ihan pian 15 vuotta sitten, sekä tietysti 6 vuotta sitten kuollutta veljeäni. Silloin pitää itkeä, kun siltä tuntuu. Itku puhdistaa sielua ja saa olon keveämmäksi. Joskus on pakko tyhjentää sitä astiaa, jonne kertyy ikäviä tuntemuksia.
Muista, että niin kauan, kun muistatte ja puhutte Papastanne, niin kauan hän elää muistoissa. Olen tämän oivaltanut vasta aikuisena. Isäni ja veljeni muistot elävät niin pitkään, kun ihmiset heistä puhuvat ja muistelevat. Niin kauan he tavallaan elävät, vaikkakaan eivät enää samalla tavalla, kuin me jotka vielä täällä olemme. Toivottavasti osasin tämän selittää sinulle niin, että oivallat vanhan viisauden. Muistelkaa Pappaa ja puhukaa hänestä. Ikävöikää, itkekää, mutta muistakaa myös hymyillä muistaessanne. 🙂
Yksi juttu on myös, mitä kaikki tällainen todella ikävä opettaa, se opettaa syvää viisautta ja henkistä kypsymistä. Kommenttisi on hyvin kypsä ja viisas. En välttämättä arvaisi ikääsi jollet olisi sitä kertonut. Henkistä kasvua tulee, kun joutuu käsittelemään niin vaikeita asioita ja joutuu pohtimaan itseään ja selviytymistä.
Kiitos sinulle Sanni! <3 Oikein paljon voimia ikävään ja suruun. Jaksamisia romahtamisiin ja iloa hyviin päiviin. Pappasi olisi varmasti sinusta hyvin ylpeä, kun noin fiksuksi nuoreksi naiseksi olet kasvanut. <3
Kommentit
❤️
Kiitos Mari <3
Aivan todella kaunis ja koskettava teksti! <3 Otan osaa. Mutta niinkuin sanoit, niin kauniit muistot ovat jäljellä ja niiden avulla pystyy pitämään sen läheisen mukana elämässä vaikka fyysiseti eivät täällä enää olisikaan. 🙂
Kiitos Pauliina. <3 Näinhän se menee, vaikka se silloin suurimman surun keskellä ei pahemmin tunnu lohduttavalta. Kun aika kuluu, niin suru muuttaa muotoaan ja sen kanssa oppii elämään. Lohtua löytää aivan uusista asioista ja ymmärtääkin, että niissä "hokemissa" onkin totuuden siemen. 🙂
Paljon halauksia ja lämpimiä ajatuksia sinulle lähetän. Luin tekstisi jo aiemmin, mutten kyyneliltä pystynyt kirjoittamaan. Kauniisti kirjoitat. <3
Voi kiitos It is Madam to you. <3 Hieman koin olevani sanalukossa, kun kirjoittaessani koin, että en täysin osannut pukea kaikkea tunnettani sanoiksi. Mutta kiva, jos postaukseni ei jäänyt etäiseksi. 🙂
Tulin tänne lukemaan postausta cc-voiteesta, mutta nyt mä täällä sen sijaan kyynelehdin.
Tiedän mistä puhut. En ole itse menettänyt sisarusta, mutta parhaan ystäväni, joka kyllä oli kuin sisko mulle. Kasvoimme yhdessä, teinme aina kaiken yhdessä. Meidän perheetkin oli vähän molempien perheet. Nyt on neljä vuotta siitä, kun oon joutunut kokoamaan itseäni palasista uudelleen. Se on ollut vaikeeta. Välillä edelleen, nykyään kyllä harvoin, käy niin että tapahtuu jotain ja meinaan soittaa tai laittaa viestin ystävälleni kunnes muistan että ainiin. On myös totta, että kun oikeasti tunsi toisen läpikotaisin niin edelleen sitä tietää erilaisissa tilanteissa millaisia vitsejä tai mitä letkautuksia toinen päästäisi.
Tsemppiä <3
No voi… toivottavasti ei ollut ikävä ”yllätys”. 🙁 On se CC-voidepostaus tuossa seuraavana, koska oli eilinen postaukseni.
Oi… minulla meni iho kananlihalle ja silmät kostuivat. :'( Läheisen ystävän menetys on aivan varmasti yhtä raskasta, kuin läheisen perheenjäsenen, kumppanin tai sukulaisen. Paljon voimia sinulle uudelleen kokoamiseen. Se on raskasta ja vie aikaa. Minua tässä helpottaa omat lapset. Ne omat lapset antavat voimaa ja tuovat valoa synkkiinkin aikoihin. Toivottavasti sinullakin on joku asia, joka antaa voimaa sinulle.
Paljon tsemppiä sinullekin <3
<3 Ja tulipahan testattua meikin vedenkestävyys, kun kyyneleet valui pitkin poskia.
Voih… noh, tulipa se testattua. Toivottavasti kesti vettä. 🙂
<3 Ikävä on iso asia ja sitä on olemassa monta erinlaista 🙁 <3 Haleja! <3
Kiitos mia maria! <3
Mun piti tätä kommentoida jo eilen, mutta se sitten iltaa myöten unohtui.. Vaikka ikävähän ei koskaan unohdu. Mun sympatiat on kyllä aina näissä haikeus-postauksissa sun puolella, tekee pahaa välillä itsekin lukea näitä ja pysähtyä ajattelemaan omaa elämää ja sen menetyksiä ja rakkaita ihmisiä. Mutta kaikesta huolimatta, toivottavasti teillä oli eilen mukava päivä, ilma oli ainakin mitä mainoin 🙂 <3
Kiitos Vandaalia! <3 Pahaa mieltä en halua aiheuttaa, mutta sellaista positiivisuutta vaikeastakin asiasta. Ymmärsin mitä tarkoitit, mutta halusin vain sanoa. <3 Niin hirveitä kun olenkin kokenut, niin silti elämä on lopulta voittanut. Kaikilla minun perheessäni ja läheisilläni. Myös sitä samaistumisen tunnetta haluan luoda, koska itse ainakin koen vastaavia kokeneiden ajatukset voimaannuttaviksi.
Eilinen oli mainio, sillä huvipuistossa hurvittelu oli hauskaa ja illalla veljeni ystävä toi näytille erään veljeni aloittaman autoprojektin, jonka tämä ystävä oli nyt saanut valmiiksi. Veljeni ystävä oli rakentanut auton romusta hienon kiesin. 🙂
Kauniisti kirjoitettu ♡
Kiitos Pirjo! <3
Todella koskettava kirjoitus <3 Hali!
Kiitos Kaisuli! <3 Hali sinullekin karvakamun menetyksestä.
17.8. tulee isoveljen kuolemasta 19 vuotta.
Voin kertoa, että ikävä ei katoa mihinkään, se tulee vaan ajan myötä harvemmin kylään.
Vuosiin mun kalenterissa ei yksinkertaisesti ollut päivämäärää 17.8. Käteni yksinkertaisesti kieltäytyi tunnistamasta sitä. Nyt olen tavannut uuden ihanan ystävän, jonka syntymäpäivä on 17.8. Ehkä sitä myötä päivämäärä saa iloisemman merkityksen ja mahtuu taas henkiseen kalenteriini.
Voimia Minna! Kaikkein rakkaimmat elää sydämessä ikuisesti. ♥
Kiitos Lila Lakka! <3 Voimia sinullekin. Ihana kuitenkin kuulla, että olet löytänyt uuden ystävän. 🙂 Mietin oitis, että onkohan sillä suurempi tarkoituskin, että elämääsi tulee uusi ihana ihminen ja hänen syntymäpäivänsä on juuri tuona päivänä? 😉
Ihana, koskettava kirjoitus <3 Itseltäni ei vielä ole kukaan kovin läheinen ihmine kuollut niin, että muistaisin (isovanhemmat kuolivat jo kun olin hyvin pieni), joten en toki osaa tuohon surun ja ikävän määrään siinä mielessä samaistua. Taisin kuitenkin alkuvuodesta kertoakin, että esimieheni työpaikaltani kuoli yllättäen tammikuussa ja vielä niin, että tämä tapahtui töissä työpäivän aikana. Alkuun tuli suru, epäusko ja ahdistus. Mutta nyt kevään ja kesän aikana olen huomannut sen muuttuneet ikäväksi, joka iskee välillä hyvien ajatuksien kera – saatamme töissä muistella hänen vanhoja letkautuksiaan tai miettiä mitä hän olisi tässä tilanteessa sanonut – ja välillä sitten taas surullisempien ajatusten kera – voi miksei hän ole täällä meidän kanssa jakamassa tätä hetkeä. Mutta tuo mitä sanoit, että ihminen pysyy meidän elämässämme niin kauan kun häntä muistellaan on hienosti sanottu ja täysin paikkaansa pitävä lause, ja myös aika lohdullinen sellainen <3
Kiitos Noora! <3
Tuo työpaikalla kuolema tuntuu minusta todella karulta. :'( Muistankin, että kerroit, mutta sitä en muista, että kerroitko sen tapahtuneen töissä? Teillä on työyhteisössä ollut aika paljon työstettävää ja varmasti hyvin raskasta. Kun menettää läheisen ja jotenkin pystyy töihin palaamaan, niin sitä saa vähän muuta ajateltavaa ja taas arjesta kiinni. Tuo sinun tapauksesi vain muistuttaa itsestään siellä työpaikalla.
Se on lohdullinen. 🙂 Lohtua sitä usein kaipaakin menetyksissä. Minulla on onneksi sellainen taito, että lähes aina osaan jollakin tavalla etsiä itselleni lohtua ajatuksien voimalla. Auttaa pienissä ja tuo helpotusta myös näissä suurissakin suruissa.
Mulla on monia ikävöitäviä ja kaikki sen verran tuoreita, että ikävä tuntuu herkästi vielä kivuliaana. Oman ydinperheen jäsenet ovat vielä kaikki hengissä, joten siltä osin en osaa edes kuvitella mitä olet käynyt läpi. Kiitos avoimuudesta ja kauniista tekstistä 🙂
Kiitos Emma! <3 Paljon voimia sinulle surussa ja sen hyväksymisessä. Oletkin varmasti huomannut, että se kaikki on tiettyä prosessia, joka menee tietyissä portaissa. Lopulta pääsee sinne portaikon paremmalle puolelle, kun vain antaa siihen itselleen luvan. Muistan tuon ajan, kun ikävä oli todella kivuliasta, että se sattui aivan oikeasti sydämessä asti ja harteilla oli ainakin sata kiloa painoa. Se onneksi helpottaa ja taakka kevenee ajan kanssa iloisten asioiden voimalla. <3
Hyvin puit sanoiksi nuo ikävän tunteet. Paras ystäväni menetti veljensä kohta 8 vuotta sitten. Samalla veljeni ja mieheni menettivät parhaan ystävänsä. Minullekin tuo poika oli todella läheinen, tunnettu oltiin aivan lapsesta. Tätä tuskaa ja ikävää sivusta seuranneena toivoisin, että voisin ottaa siitä osan kannettavakseni. Mieheni on menettänyt jo 3 parasta ystäväänsä. Elämä tuntuu välillä epäreilulta.
Poikasi näyttää kovasti veljeltäsi 🙂
Mieheni on elänyt rinnallani nämä minun molemmat tragediat. Hän on aina toivonut, että voisi oman kipunsa keskellä ottaa osan minulta itselleen. Tiedän, että se kumppanin rooli on myös raskas. On se oma suru, mutta sen rakkaan suru on suurempi ja siinä samalla yrittää olla toisen tukena ja ottamassa vastaan kaikkea sitä tuskaa, jota hän kokee. Vielä tulee se päivä, kun on minun vuoroni olla se tukea antava puoliso. Toivottavasti osaan olla yhtä hyvä.
Voi kamala… 3 parasta ystävää… kaikki nuoria. (en tietenkään tiedä heidän ikää, mutta oletan ettei kyseessä ole eläkeikäisiä, joten nuoria kuolemaan) Todella surullista ja miehesi on joutunut kokemaan hirveää surua ja menetystä. 🙁
Hih, niin näyttää! 🙂 Poikani on muutenkin, kuin pikku-Joni. Ystäväni monesti mainitsevatkin, että poikani näyttää lähes pelottavan paljon veljeltäni.
Voi Minna :”(( Ihana ja haikea kirjoitus, joka osui todellakin myös minuun. Sä osaat kirjoittaa niin kauniisti ja se postaus veljestäsi onkin yksi suosikkejani, vaikka haikea onkin. Täällä nyyhkitään nyt hetki koneen ääressä :'(
Voi kiitos Martina! <3 Ihana kuulla. 🙂 Paljon voimia sinulle Martina omassa muutoksen ja surun myllerryksissä. <3 Kuulostaa kliseiseltä, mutta aika ja arkeen kiinni pääseminen, kera iloisten asioiden, tuovat voimaa ja voimaannuttavat. <3
<3
🙂 <3
<3 Kaunista tekstiä <3
Minäkin täällä kyynel silmässä luin.
Paljon voimia edelleen surun työstämiseen, mukavaa että teillä oli perheenne kanssa kivaa tekemistä kuitenkin 🙂
Kiitos Anzu-Anssu! <3
<3
Kiitos <3
Hei Minna!
Oma rakas veljeni kuoli äkillisesti 26 v sitten:(
Suru on jo väistynyt. Mutta kaipaus ja muistot säilyvät hyvässä mielessä.
Aika ajoin juurikin veljestä puhuminen on tärkeää ja se, että emme unohda on hyvä.
Minulla oli onni että saan olla täti veljeni lapselle ja kertoa hänelle tarinoita isästään.
Vaikka sekin oli oma tragedia silloin 26 V.sitten, kun pieni lapsi jäi ilman isää.
Ymmärrän surusi.
Ikävöi, itke, sure, muistele, puhu, huuda, raivoa,….aika kuultaa muistot, eikä sekään ole väärin!
Voimia!
Kiitos Stu! <3
Sitä tuli kyllä kiiteltyä, että veljelläni ei ollut vielä suremaan jääviä lapsia. Itse olin juuri täysi-ikäinen, enkä asunut enää kotona, kun isäni kuoli, mutta veljeni oli 16 ja se isän menetys oli suuri pala hänelle. Oikeastaan veljeni ei siitä koskaan ehtinyt toipua. 🙁
Minä kerron paljon lapsilleni juttuja Joni-enosta. Isompi kyseleekin paljon, pienempi varmaan sitten, kun alkaa ymmärtämään asioista paremmin. 🙂
Onneksi ne kaikista kuristavimmat tuskat ovat väistyneet, vaikka toisinaan saatan olla surullinenkin. Ikävä on se, joka nykyään eniten painaa.
Ihanaa kesää sinulle Stu! 🙂
<3 Itku tuli täälläkin.
Voi Päivi… <3
Tästä postauksesta on aikaa, mutta kun tuli postaus mieleen oli palattava tätä lukemaan. Eilen tuli täyteen 4 vuotta pappani kuolemasta. Minä ja Siskoni oltiin papan ja mummon ainoat lapsen lapset sillä äitini on ainut lapsi. Se kertookin kuinka pappa ja mummo oli meillä aina. He olivat aina ne jotka tuli auttamaan kun apua tarvittiin. Vietin heillä monet kesät ja opin papaltani paljon. Nyt vuosien saatossa ja kasvaessa on tajunnut kuinka paljon sitä on toiselta oppinut vaikka ei ole sitä sillon pienenä tiedostanut. Pappani lähtö oli yllättävä meille kaikille. Hän ”katosi” ja jouduimme etsimään häntä. Isäni hänet lopulta löysi mutta ei ollut mitään tehtävissä. Ymmärrän mitä ikävä on. Vaikka ikää on vast 16 vuotta on surun ja kaipuun oppinut jo käsittelemään. Oli se aika kova paikka 12 vuotiaalle nuorelle tytölle kun joutui omaa pappaansa metsästä etsimään. Silti ihmiset tulevat kysymään miten voit vielläkin itkeä Pappasi takia. On niitä hyviä päiviä, muuta välillä tulee totaalisia romahtamisia. Kun ei haluasi muuta kuin olla ja itkeä. Silti jostain syvältä sydämestä se voima löytyy. Pappani kuva on huoneeni kunniapaikalla. Näin koen, että Pappa on paikalla. Siskollani ja minulla on samanlaiset Papalta saadut kaulakorut, joita pidämme kaulassa tärkeinä päivinä. Mm. Kun siskoni pääsi ylioppilaaksi. On se kumma se ikävä. Pappan kuolema oli kamalinta mitä itselleni on tähän mennessä tapahtunut, mutta nykyään tiedän että opin sen avulla myös jotain. Opin vahvaksi. Opin että kamalimmallakin hetkellä ja pahimmastakin voi selvitä. Tuolloin opin erottamaan myös ne todelliset ystävät❤️ Rakkautta sinulle ja rakkautta veljellesi pilven reunalle❤️
Pahoitteluni, että vastauksessani kesti. On tosiaan paljon hommaa kasaantunut ja sen lisäksi arkea pyörittäessä pitää elää tätäkin hetkeä (uudet kuvat postauksiin, päivittäinen postailu jne.)
Voi, kovin nuorena olet joutunut käsittelemään kuolemaa, surua ja ikävää. Olet joutunut kasvamaan ikävän kanssa ja suru on aina varjostanut sinua. :'(
Onpa harmillista, että surusi määrää kyseenalaistetaan. 🙁 Minä olen toisinaan itkenyt isääni, joka on kuollut ihan pian 15 vuotta sitten, sekä tietysti 6 vuotta sitten kuollutta veljeäni. Silloin pitää itkeä, kun siltä tuntuu. Itku puhdistaa sielua ja saa olon keveämmäksi. Joskus on pakko tyhjentää sitä astiaa, jonne kertyy ikäviä tuntemuksia.
Muista, että niin kauan, kun muistatte ja puhutte Papastanne, niin kauan hän elää muistoissa. Olen tämän oivaltanut vasta aikuisena. Isäni ja veljeni muistot elävät niin pitkään, kun ihmiset heistä puhuvat ja muistelevat. Niin kauan he tavallaan elävät, vaikkakaan eivät enää samalla tavalla, kuin me jotka vielä täällä olemme. Toivottavasti osasin tämän selittää sinulle niin, että oivallat vanhan viisauden. Muistelkaa Pappaa ja puhukaa hänestä. Ikävöikää, itkekää, mutta muistakaa myös hymyillä muistaessanne. 🙂
Yksi juttu on myös, mitä kaikki tällainen todella ikävä opettaa, se opettaa syvää viisautta ja henkistä kypsymistä. Kommenttisi on hyvin kypsä ja viisas. En välttämättä arvaisi ikääsi jollet olisi sitä kertonut. Henkistä kasvua tulee, kun joutuu käsittelemään niin vaikeita asioita ja joutuu pohtimaan itseään ja selviytymistä.
Kiitos sinulle Sanni! <3 Oikein paljon voimia ikävään ja suruun. Jaksamisia romahtamisiin ja iloa hyviin päiviin. Pappasi olisi varmasti sinusta hyvin ylpeä, kun noin fiksuksi nuoreksi naiseksi olet kasvanut. <3