Kun elämä koettelee lisää

Hei vaan ja maanantaita kaikille! Olen pahoillani, että joudun vähän syömään sanojani…

Kerroin viikko sitten omasta sairaalareissusta. Postauksen lopussa lupasin, että nyt ei sitten mietitä mitään näin rankkoja vähään aikaan ja postailen vain kepeämpiä aiheita. Joudun syömään sanani siinä. Minulla on sen verran vakava mieli, että en pysty pinnistämään kepeää postausta tälle päivälle. Kerron miksi…

Täällä saa tytär sydän syrjällään olla, kun äiti lähtee prätkällä Pärnuuseen.

A photo posted by Minna / Glitz & Glam (@glitz8glam) on Jul 28, 2014 at 7:37am PDT

Niin uskomattomalta kuin tämä kuulostaakin, niin jälleen on sattunut ja tapahtunut. On tapahtunut pieni onnettomuus. Äitini kaatui eilen moottoripyörällään. Nyt ihan heti alkuun kerron, että äitini on kunnossa. Ei hätää sen puolesta. Tapaamaan en ole päässyt, sillä äiti on vähän kauempana sairaalahoidossa. Molemmissa käsissä ja solisluussa murtumia, sekä tietysti pienempiä ruhjeita, mutta ei luojan kiitos vakavampaa. Uutinen tuosta onnettomuudesta nosti minulla vanhoja kokemuksia pintaan. Pikkuveljeni kuoli 6 vuotta sitten ja isäni kuolemasta on pian 15 vuotta aikaa. Pelästyin pahasti, että menetin vielä äidinkin. Äitini ei saanut minuun yhteyttä, joten hän soitti omalle äidilleen, joka sitten jatkoi minun tavoittelua. Lopulta hän sai minut kiinni ja kertoi minulle äitini olevan kunnossa, mutta sairaalassa. Minun piti useaan kertaan varmistaa mummoltani, että onhan äiti kunnossa? Monille muille saattaisi ensin tulla mieleen, että kuinka pahasti loukkaantui? Minulle tuli ensimmäisenä ajatuksena, että onhan äiti elossa? Eli pahin vaihtoehto tuli sieltä syvältä alitajunnasta ja vaistoistani ensimmäisenä. Onneksi, siis onneksi tämä on aika pikku juttu, vaikka murtumia on, sekä ruhjeita. Ei kuitenkaan vakavaa, eikä mitään lopullista. Kyllähän minä itkut väänsin ja romahduskin oli lähellä, mutta sain pidettyä itseni kasassa. Tuli vain niin vahvasti vanhoja muistoja ja niitä tuskaisia tunteita pintaan. Samalla toki suurta helpotustakin, että pahinta ei sattunut. Hyvin sekava tunneskaala pyyhkäisi lävitseni ja jäi ehkä valloilleenkin koko loppuillaksi.

Vaikka tuossa 2,5 viikkoa sitten pelkäsin itse kuolevani, niin silti pahin pelkoni on, että menetän jonkun rakkaistani. Oma kuolema ei pelota läheskään niin paljon. Voin sanoa suoraan ja rehellisesti, että pelko elää joka päivä kanssani. Olen kuitenkin pelostani huolimatta melko normaalisti toimiva. Ehkä hieman ylisuojeleva lapsiani kohtaan ja on vaikeaa ajatella, että lapsien pitäisi päästä kulkemaan omineen kouluun ja kavereille. Puhuin illalla kahteen otteeseen äitini kanssa. Sanoin hänelle, että minähän en ole yhtään tykännyt siitä, että hän ajelee moottoripyörällä. Hän sitten kertoikin naurahtaen, että sanoi hoitajille tyttärensä suuttuvan, kun kuulee tästä. Minä olen saattanut eräänkin kerran ”valistaa” moottoripyöräilyn vaarallisuudesta. Mutta onhan se niinkin, että porkkanaan voi tukehtua ja moni on kotiinsa kuollut. Eli missä vain voi sattua.

Ehkä tänään äiti siirretään lähemmäs, eli KOKS:iin tai POKS:iin. Veikkaan, että tämä päiväkin menee vielä puhelinta kyttäillen ja ajatuksien harhaillessa. Istuin eilen tunteja tässä koneen äärellä. Ihan yömyöhään asti, enkä oikein saanut mitään ulos itsestäni. Pahoitteluni siitä… mutta elämäähän tämä on. Joskus sattuu ja tapahtuu. Onneksi nyt tässä sumassa kaikki on päättynyt onnellisesti. Mikähän siinä muuten onkin, että usein sitä itseänsä tulee niskaan yhdessä ryppäässä ja kaikkea ikävää sattuu samalla kertaa? Minulle tämä 2016 ei edusta mitään kaikista mieluisinta vuotta. Olen jo pitkään toivonut tämän vuoden loppuvan, jotta uusi ja parempi alkaisi. Onhan tässä vuodessa paljon hyvääkin, mutta kaikkea pientä harmia ja liikaa vakavia tilanteita, jotka ovat vaatineet sairaalahoitoa. Tässä olikin pitkä seesteinen kausi. Nyt tuntuu, että draamaa ja turhankin jänniä tilanteita on kuin saippuasarjoissa.

Minä jatkan vielä ajatuksien kasailua ja henkevien pohdintaa omassa päässäni, sekä kiitän, että tällä kertaa selvittiin säikähdyksellä. Äidillä menee vielä pitkään toipumisessa, mutta se on pieni murhe. Hänellä on apujoukkoja, jotka auttavat kipsikätistä. Palaan huomenna takaisin iloisempien postauksien pariin. Kohtahan tätä menoa blogini leimautuu surkeiden sattumusten blogiksi, jossa on aina traagisia tapahtumia ja draamaa.

Parempaa viikon alkua teille lukijoille! Äidilleni lähetän rakkaimmat terveiset sinne Jorvin sairaalaan! <3 Ei se tytär syyttä suotta ole syrän syrjällään.

Seuraa minua Facebookissa, Instagramissa, Bloglovin´ssa, sekä Youtubessa