Kun elämä koettelee lisää
Hei vaan ja maanantaita kaikille! Olen pahoillani, että joudun vähän syömään sanojani…
Kerroin viikko sitten omasta sairaalareissusta. Postauksen lopussa lupasin, että nyt ei sitten mietitä mitään näin rankkoja vähään aikaan ja postailen vain kepeämpiä aiheita. Joudun syömään sanani siinä. Minulla on sen verran vakava mieli, että en pysty pinnistämään kepeää postausta tälle päivälle. Kerron miksi…
Täällä saa tytär sydän syrjällään olla, kun äiti lähtee prätkällä Pärnuuseen.
A photo posted by Minna / Glitz & Glam (@glitz8glam) on
Niin uskomattomalta kuin tämä kuulostaakin, niin jälleen on sattunut ja tapahtunut. On tapahtunut pieni onnettomuus. Äitini kaatui eilen moottoripyörällään. Nyt ihan heti alkuun kerron, että äitini on kunnossa. Ei hätää sen puolesta. Tapaamaan en ole päässyt, sillä äiti on vähän kauempana sairaalahoidossa. Molemmissa käsissä ja solisluussa murtumia, sekä tietysti pienempiä ruhjeita, mutta ei luojan kiitos vakavampaa. Uutinen tuosta onnettomuudesta nosti minulla vanhoja kokemuksia pintaan. Pikkuveljeni kuoli 6 vuotta sitten ja isäni kuolemasta on pian 15 vuotta aikaa. Pelästyin pahasti, että menetin vielä äidinkin. Äitini ei saanut minuun yhteyttä, joten hän soitti omalle äidilleen, joka sitten jatkoi minun tavoittelua. Lopulta hän sai minut kiinni ja kertoi minulle äitini olevan kunnossa, mutta sairaalassa. Minun piti useaan kertaan varmistaa mummoltani, että onhan äiti kunnossa? Monille muille saattaisi ensin tulla mieleen, että kuinka pahasti loukkaantui? Minulle tuli ensimmäisenä ajatuksena, että onhan äiti elossa? Eli pahin vaihtoehto tuli sieltä syvältä alitajunnasta ja vaistoistani ensimmäisenä. Onneksi, siis onneksi tämä on aika pikku juttu, vaikka murtumia on, sekä ruhjeita. Ei kuitenkaan vakavaa, eikä mitään lopullista. Kyllähän minä itkut väänsin ja romahduskin oli lähellä, mutta sain pidettyä itseni kasassa. Tuli vain niin vahvasti vanhoja muistoja ja niitä tuskaisia tunteita pintaan. Samalla toki suurta helpotustakin, että pahinta ei sattunut. Hyvin sekava tunneskaala pyyhkäisi lävitseni ja jäi ehkä valloilleenkin koko loppuillaksi.
Vaikka tuossa 2,5 viikkoa sitten pelkäsin itse kuolevani, niin silti pahin pelkoni on, että menetän jonkun rakkaistani. Oma kuolema ei pelota läheskään niin paljon. Voin sanoa suoraan ja rehellisesti, että pelko elää joka päivä kanssani. Olen kuitenkin pelostani huolimatta melko normaalisti toimiva. Ehkä hieman ylisuojeleva lapsiani kohtaan ja on vaikeaa ajatella, että lapsien pitäisi päästä kulkemaan omineen kouluun ja kavereille. Puhuin illalla kahteen otteeseen äitini kanssa. Sanoin hänelle, että minähän en ole yhtään tykännyt siitä, että hän ajelee moottoripyörällä. Hän sitten kertoikin naurahtaen, että sanoi hoitajille tyttärensä suuttuvan, kun kuulee tästä. Minä olen saattanut eräänkin kerran ”valistaa” moottoripyöräilyn vaarallisuudesta. Mutta onhan se niinkin, että porkkanaan voi tukehtua ja moni on kotiinsa kuollut. Eli missä vain voi sattua.
Ehkä tänään äiti siirretään lähemmäs, eli KOKS:iin tai POKS:iin. Veikkaan, että tämä päiväkin menee vielä puhelinta kyttäillen ja ajatuksien harhaillessa. Istuin eilen tunteja tässä koneen äärellä. Ihan yömyöhään asti, enkä oikein saanut mitään ulos itsestäni. Pahoitteluni siitä… mutta elämäähän tämä on. Joskus sattuu ja tapahtuu. Onneksi nyt tässä sumassa kaikki on päättynyt onnellisesti. Mikähän siinä muuten onkin, että usein sitä itseänsä tulee niskaan yhdessä ryppäässä ja kaikkea ikävää sattuu samalla kertaa? Minulle tämä 2016 ei edusta mitään kaikista mieluisinta vuotta. Olen jo pitkään toivonut tämän vuoden loppuvan, jotta uusi ja parempi alkaisi. Onhan tässä vuodessa paljon hyvääkin, mutta kaikkea pientä harmia ja liikaa vakavia tilanteita, jotka ovat vaatineet sairaalahoitoa. Tässä olikin pitkä seesteinen kausi. Nyt tuntuu, että draamaa ja turhankin jänniä tilanteita on kuin saippuasarjoissa.
Minä jatkan vielä ajatuksien kasailua ja henkevien pohdintaa omassa päässäni, sekä kiitän, että tällä kertaa selvittiin säikähdyksellä. Äidillä menee vielä pitkään toipumisessa, mutta se on pieni murhe. Hänellä on apujoukkoja, jotka auttavat kipsikätistä. Palaan huomenna takaisin iloisempien postauksien pariin. Kohtahan tätä menoa blogini leimautuu surkeiden sattumusten blogiksi, jossa on aina traagisia tapahtumia ja draamaa.
Parempaa viikon alkua teille lukijoille! Äidilleni lähetän rakkaimmat terveiset sinne Jorvin sairaalaan! <3 Ei se tytär syyttä suotta ole syrän syrjällään.
Seuraa minua Facebookissa, Instagramissa, Bloglovin´ssa, sekä Youtubessa
Kommentit
🙂
Pakko sanoa, että en minä aina ole hymyä ja onnea. On minullakin pään sisällä myrskyä, alemmuutta, kriisiä jne. En aina ole yhtä onnea, mutta pohjimmiltaan olen onnellinen. Minulla on asiat hyvin. Hetkellistä onnettomuutta ja harmia on joskus. Mutta niiden ansiosta ne onnelliset hetken tuntuvatkin aina niin erityisiltä. 🙂
Tiedätkö, minulla on ilo kertoa, että mitä vanhemmaksi tulee, niin alkaa helpottamaan ja elämän näkee toisella tavalla. 🙂 Teini-iässä on helposti raunioina ja kaikki tuntuu raskaalta. Jossain vaiheessa alkaa helpottamaan ja mitä vanhemmaksi tulee, sen helpommalta alkaa tuntua. Olen ollut teininä ihan hajalla oleva nuori, vaikka ulospäin näyttelin sosiaalista, iloista ja onnellista. Kirjoittelin runoja, jotka olivat sellaista hyvin melankolisia ja synkkiä. Kun tapasin mieheni 15-vuotiaana, elämäni alkoi muuttua. En voi sanoa, että hän olisi tehnyt minua onnelliseksi, sillä onni pitää löytää itsestään. Mutta jotain tapahtui ja aloin näkemään asioita uudella tavalla. Usko minua, sinun elämäsi muuttuu vielä helpommaksi. Sinä kasvat nyt, etkä voi tietää mitä kanssatoverisi kantavat sisällään. He saattavat näyttää ulos vahvoilta ja onnellisilta, mutta silti siellä mielen syövereissä myllää jokaisella. Se on biologiaa. 🙂
Paljon kaikkea hyvää sinulle! <3
Kommentit
Voi Minna <3 On sinulla ollut aika raskaat viimeiset viikot. Kyllähän tuollainen säikäyttää tosissaan, vaikka loppuviimein onneksi selvisittekin taas säikähdyksellä. Minun vanhempani ovat jo molemmat reilusti yli kuudenkymmenen ja jostain syystä viime vuosina olen usein pelännyt heidän kuolemaansa. Minulta ei kylläkään ole isovanhempia lukuunottamatta ketään läheistä perheestä vielä kuollut, mutta jotenkin siitä huolimatta välillä menettämisen pelko kalvaa sydäntä. Tyhmää, mutta ei sille vain aina mahda mitään. Ehkä tähän osittain vaikuttaa sekin, että isäni sai 4 vuotta sitten pahan aivoverenvuodon ja oli melkein kuukauden tehollakin sillä ajatuksella, että ei ole ollenkaan varmaa kuinka pahoja ongelmia aivoverenvuoto on jättänyt jälkeensä tai herääkö edes enää. Loppuviimein isäni selvisi vähällä, jonkun verran fyysisiä rajoitteita tuosta tapahtuneesta jäi, mutta järki pelaa entiseen malliin. Muistan kuitenkin edelleen sen hädän, surun ja epätietoisuuden, jota tunsin pitkän aikaa tapahtuneen jälkeen. Jotenkin silloin itselleni ensimmäistä kertaa valkeni konkreettisesti se, kuinka lyhyessä ajassa elämässä voi kaikkia muuttua.
No, toivon valoisampaa syksyä sinulle ja kaikkea hyvää uudelle koulutielle! <3
No todella! Ihan käsittämätöntä miten meillä nyt on tätä draamaa ja jänniä tilanteita. Nyt vaadin universumilta tasaista menoa. 😀
Ei se ole tyhmää. 🙂 Ihan luonnollista että pelkää menetystä. Varsinkin, kun isälläsi oli aivoverenvuoto. Oi kamala! Voin vaan kuvitella pelkoanne siinä tilanteessa. Äitini naapuri, eli lapsuudenkotini naapuri sai juhannuksen alla aivoverenvuodon. Onneksi hän on kuntoutumassa. Pyörätuolissa, mutta elossa. Kotiinkin on jo päässyt yhdeksi yöksi. 🙂 Onneksi isäsi toipui lähes kokonaan. 🙂
On nuo vaan pelottavia. Sitä voi hetkessä elämä heittää täysin ympäri. 🙁
Kiitos! Jännitys täällä kasvaa… ihan pian on maanantai ja koulu alkaa. 🙂
Voi ei ikävä kuulla mutta onneksi hän kuitenki elossa ja paranee ajan myötä
Voimia sinne
Kiitos! Äiti pääsi eilen kotiin, mutta onhan tässä vielä pitkä saikku hänellä. Loppukuusta pääsee kipseistä ja tikeistä eroon. 🙂
Tsempit sinne <3 Itsekin aina kauhun sekaisin tuntein odotan tuota puhelua, että äidille on prätkäillessä sattunut jotain (hän ajaa muuten sattumalta saman merkkisellä pyörällä, kuin sinunkin äitisi, tiedä vaikka tuntisivatkin toisensa :). Isänihän nimittäin niin ikään kuoli moottoripyöräonnettomuudessa seitsemän vuotta sitten ja vieläpä risteysalueella, jossa sitä vauhtiakin oli maksimissaan se 50km/h ja ihan toisen liikenteen käyttäjän takia (auto ajoi kolmion takaa päälle). Eli liikenteessä voi aina sattua, vaikka itse olisi miten varovainen,isällänikin kuitenkin oli yli 40 vuotta ajokokemusta niin raskaankaluston kuljettana kuin henkilöauton ja moottoripyöränkin kuskina.
Ihan totta? :O Luultavasti saattavat tunteakin. Äiti on aika aktiivinen noissa pärräpiireissä ja käy tapahtumissa, kuuluu FB-ryhmiin jne.
Minulle tuli kylmät väreet ja silmät kostuivat… Otan osaa. <3 Näinhän se menee – liikenteessä ei olla yksin.
Olemme aika samassa veneessä. Eikö nuo äidit voisi olla kotona ja kutoa ei terävillä puikoilla vaikka villasukkia? 😀 Tämä pelko on kääntynyt toisinpäin. Joskus aikoinaan meidän äitimme ovat pelänneet meidän tekemisiä ja että meille sattuu jotain. Nyt me pelkäämme heidän puolestaan.
Voi kamalaa!! Olin ihan kauhuissani kun aloin lukemaan, onneksi sun äippä voi kuitenkin olosuhteisiin nähden hyvin ja on elossa ❤️ Se on kyllä niin vahva nainen, että varmasti toipuu ja luultavasti myös ajelee vielä jatkossakin pyörällä…
Onneksi! 🙂 Minua ei kyllä haittaisi jos pärräily jäisi pois. 😀 Mutta kyllä sinne kotiinkin voi kuolla, joten… ehkä sitä elämää vaan pitää elää kuten jokainen haluaa.
Vielä tätäkin kautta voimia <3
Kiitos! 🙂 Äippä onkin jo kotiutunut. 🙂 Eilen pääsi kotiinsa, jossa hänen äiti ja sisko olivat vastassa. Hänen äiti, eli mummoni asuu siellä nyt loppukuuhun asti. Sitten lähtee kipsit ja tikit.
Olipa ikäviä uutisia. 🙁 Onneksi pahemmalta säästyitte. Säikäyttää se aina, kun läheinen joutuu sairaalaan syystä tai toisesta. Ja sulla vielä tuo oma tapahtumakin niin lähellä. Nyt otat vaan perheen isoon halaukseen ja nautit kaikista siinä lähellä. <3 Iloisempaa syksyn jatkoa! Toivottavasti pian alkava koulu kääntäisi tämän vuoden vielä voiton puolelle. 🙂 Ja nopeaa paranemista äidillesi!
Todellakin odotan maailmankaikkeudelta jotakin helppoutta loppuvuodeksi. Jännittää koulun alkaminen. Iiik!
Äiti on jo kotiutunut, mutta saikkua on marraskuuhun asti. Kipseistä ja tikeistä pääsee elokuun lopussa. 🙂 Onneksi tästä selvittiin näin vähällä.
Kylläpä sua koetellaan. :/ Voimia sulle ja onneksi ei käynyt pahemmin <3
Joo, nyt on tällainen kausi. 🙁 No tässä olikin pitkään kivaa ja onnistumisia, niin vastapainoksi on tultava hankaluuksia ja ikävääkin. Säilyy tasapaino. Osasin odottaakin, että kohta rysähtää vastoinkäymisiä ja ikäviä juttuja, kun oli viime vuosi niin kiva ja noususuhdanteinen vuosi.
Voi kamala kun säikähdin! Onneksi ei käynyt tuon pahemmin. Paranemisia teijän äipälle! ♡
Onneksi! Äiti pääsi eilen kotiin. Kädet leikattiin, joten on tikit ja kipsit käsissä. Mummoni asuu nyt äidilläni, koska ”kädettömänä” äiti ei yksin pärjää. Mutta muuten kaikki on nyt hyvin. Onneksi tästä selvittiin näinkin pienillä, kun pahemminkin olisi voinut käydä.
Niinhän se on että ikävillä asioilla ja vastoinkäymisillä on tapana tulla isommalla joukolla mutta sitten yksikin ihana asia antaa taas voimia ?. Aina kun motskarireissuun lähdemme niin toivon turvallista matkaa meille ja muille. Niin ihanaa kuin prätkäily onkin ja yrittää kaikin tavoin olla varovainen niin ainahan se ei ole itsestä kiinni. Näitä arjen sankareita riittää liikenteessäkin eli omaa ja muiden turvallisuutta ei ajatella. Onneksi äidilläsi oli onnea mukana ja hän toipuu☺. Jaksamista edelleen sinulle ja koko perheellesi. Kyllä ne ihanatkin asiat sieltä tulee????
Joo, mikähän ihme siinä on? Lähes aina jokin ikävä juttu ei jää ainoaksi, vaan tulee heti perään lisää.
Onneksi oli onnea. Niin monet surulliset tarinat lukenut ja kuullut moottoripyöräilystä. 🙁
Tässä olikin viime vuosi sellainen ”helppo” ja kiva, niin tälle vuodelle on vastapainoksi vähän tätä elämän toista puolta. Toivon tasaisempaa eloa loppuvuodeksi. 🙂
Suojelusenkeleitä teillekin prätkäilyyn! <3
Kyllä nyt koetellaan teidän perhettä! Onneksi sentään ei vakavampaa käynyt!
Voimia koko perheelle! ❤️
Kiitos! <3 Onneksi tämä koettelemus päättyi hyvin, ja äitikin on päässyt kotiinsa toipumaan kipseineen ja tikkeineen. 🙂
Tsemppejä sinne! <3 Mulla on sama kokemus tästä vuodesta, joutais jo pannahinen loppua, prkl! Ja ku tiedän, että loppuvuodesta tulee mulle todella rankka. Ei kait se auta itku markkinoilla, eteenpäin on mentävä. Uskon, että ensi vuosi on parempi. Pakko olla!
Minullakin on tiedossa rankka loppuvuosi. Koulu alkaa maanantaina. Menee puoli vuotta tottua siihen informaation tulvaan, uusiin rytmeihin ja kaikkeen muuhun uuteen mitä opiskelu tuo. Väsyn syksyisin muutenkin, niin vähän jännittää tuo puoli opiskelun aloituksesta. Ensi vuonna sitten parempi alku, eix je? 🙂
Sehän se, että sit kun tapahtuu, tapahtuu kaikki sitten samaan aikaan. 🙁 Voimia sulle Minna <3
Kiitos Taru! 🙂 Nyt tosiaan saisi nämä vastoinkäymiset riittää. Olisi aika olla tasaisempaa.
Kyllä on koeteltu. ? Se on kamala tunne, kun pelkää läheiselle tapahtuvan jotakin kamalaa ja sitten kun niin käy, niin se on todella raskasta. Kyllä sitä eniten on aina huolissaan rakkaistaan. Onneksi äitisi on kunnossa ja toipuu. Voimia teille kaikille! ?
Joo, se huoli läheisistään on kamalaa. 🙁 Tulee aina sellainen syyllinen olokin, kun on tavallaan osannut odottaa, eikä ole estänyt tapahtumaa.
Äiti on onneksi päässyt kotiin ja voi ihan hyvin. Hankalaa se elo hänellä on, kun molemmat kädet ovat leikattu ja kipseissä ja toinen solisluu on murtunut. Onneksi hänellä on läheiset lähellä apuna. Mummoni muutti äitini avuksi siihen asti kunnes kädet ovat taas käyttökunnossa.
Huh! ! Sinulla on kyllä tosiaan ollut raskaita koettelemuksia. Onneksi äitisi kuulostaa olevan kunnossa. Itsekin olen sellainen luonteeltani, että myös lähimmäisten koettelemukset aina välillä saa sydämen syrjälleen. Toivotan sinulle lempeää ja tasapainoista loppukuuta, sellaista jossa ajatukset tasaantuu ja mielikin ja keho saa rauhoittua.
Kiitos! Nyt todellakin tarvitsen sellaista. Tasaista, jotta pääsen keskittymään alkavaan kouluun. Ei enää mitään tällaisia pelottavia juttuja. Maailmankaikkeus saa nyt antaa tasaista vaihetta, kiitos! 🙂
Onneksi äitisi on kunnossa, onpa sinulla ollut ajat. Ymmärrän pelkosi. Itse meinasin tänään joutua autolla hirvikolariin. Sitten, vielä siitä järkyttyneenä, liukastuin laiturilta polviani myöten järveen, kun yritin epätoivoisesti irrottautua soutuveneellä rajua vastatuulta vasten rannasta, sää oli muuttunut nopeasti. Nyt saaressa ja pysyn sisällä mökissä, ettei vielä ulkona kaadu puu päälle. Ihan tarpeeksi yhdelle päivälle tässäkin, onneksi oli enkelit matkassa.
Hui kamala! Olen monet kerrat miettinyt tuolla yöllä maanteillä töistä kotiin ajaessani, että entäs jos hirvi hyppää eteen? Kouvola-Kotka välillä on hirviä. Itse en onneksi ole nähnyt, mutta pelkään niitä vähän. Mies ajaa samaa tietä, mutta ei onneksi Kotkaan asti.
Ei ihme, että järkytti sinua. Kädet tutisi varmasti pitkään. Toivottavasti mökkeily on mennyt mukavasti, eikä mitään harmia tai vaarallisia tilanteita ole enää sattunut. Aurinkoa viikonloppuun sinulle! 🙂
Voimia sulle hyvä että ei tapahtunu mitään vakavaa:) ihminen joka rakastaa sen läheisiä paljon toivoo et se kuolee ennen niitä ettei se joudu elämään läheisen kuoleminen 🙁 samat tunteet mulle. Muaki elämä koettelee aika paljon ehkäpä enemmän kun ite jaksan, luin jossain että ”ihmisen elämä on kuin sydämmen sykettä jos se on suoraa viiva niin ihminen on kuollut” ja se on totta mä pidin tota lausetta aina mielessä.
Näinhän se menee. Sitä tuskaa ei haluaisi kukaan kokea, mutta silti vaan monet sen joutuvat kokemaan. 🙁
Tuo onkin hyvä vertauskuva! Niin totta. Jos elämä on tasaista viivaa, niin se on sama kuin ihminen olisi kuollut.
Onko sinulla riittävästi tukea? Yksin taakan kantaminen on raskasta. Ei ole häpeä sanoa jollekin, että en jaksa tätä yksin. Välttämättä kukaan ei voi vaikuttaa elämäsi tapahtumiin, mutta jo pelkästään tuki ja kuuntelija auttaa. Olethan puhunut?
Kiitos kysymystäsi:)
Lämmitti sydäntä, on aivan ihanaa kun joku ”tuntematon” tai tosiaan en voi sanoa sua tuntemattomaksi tiiän susta aika paljon olen seuraillut blogiasi vuosia ja on aivan ihanaa katsoa onnellista ihmistä joka päivä hymy tulee aina naamaan kun luen sun vastauksen omaan kommentiin 🙂 kiitos todella paljon.
On kuuntelijoita (mun lähin kaveri) mun isoin ja koko elämän vaihtoi nurin päin ongelma on niin pieni kun olla ja voi kun kerron sitä jollekin niin se alkaa nauramaan mä itse nauroin kun sain tietää ? melkein yli 3v kestäny mun elämän pahin vaihe on niin naurattavasta asiasta on naurattavaa, mä aina mietin et jos mä en ole edes täyttäny 16 niin elän vaikeinta vaihetta ehkä mitä ihminen voi elätä elätessään miten sitten 20 vuotiaana, mutta mä uskon siihen että kaikki mitä tapahtuu ihmisen elämään on jotain hyödyllistä edes vähän ? odottelen ainakin tulevaisuutta positiivisesti ja iloisesti koska tiän et tämä vaihe tulee loppumaan ei ehkä pian mutta jossain vaiheessa se tulee loppumaan ?
🙂
Pakko sanoa, että en minä aina ole hymyä ja onnea. On minullakin pään sisällä myrskyä, alemmuutta, kriisiä jne. En aina ole yhtä onnea, mutta pohjimmiltaan olen onnellinen. Minulla on asiat hyvin. Hetkellistä onnettomuutta ja harmia on joskus. Mutta niiden ansiosta ne onnelliset hetken tuntuvatkin aina niin erityisiltä. 🙂
Tiedätkö, minulla on ilo kertoa, että mitä vanhemmaksi tulee, niin alkaa helpottamaan ja elämän näkee toisella tavalla. 🙂 Teini-iässä on helposti raunioina ja kaikki tuntuu raskaalta. Jossain vaiheessa alkaa helpottamaan ja mitä vanhemmaksi tulee, sen helpommalta alkaa tuntua. Olen ollut teininä ihan hajalla oleva nuori, vaikka ulospäin näyttelin sosiaalista, iloista ja onnellista. Kirjoittelin runoja, jotka olivat sellaista hyvin melankolisia ja synkkiä. Kun tapasin mieheni 15-vuotiaana, elämäni alkoi muuttua. En voi sanoa, että hän olisi tehnyt minua onnelliseksi, sillä onni pitää löytää itsestään. Mutta jotain tapahtui ja aloin näkemään asioita uudella tavalla. Usko minua, sinun elämäsi muuttuu vielä helpommaksi. Sinä kasvat nyt, etkä voi tietää mitä kanssatoverisi kantavat sisällään. He saattavat näyttää ulos vahvoilta ja onnellisilta, mutta silti siellä mielen syövereissä myllää jokaisella. Se on biologiaa. 🙂
Paljon kaikkea hyvää sinulle! <3