”Kiitos poika hyvä, äiti rakastaa vielä kymmenen vuoden jälkeen yhä vain enemmän”

Ӏitiys

Se on kaunis asia ja minulle todennäköisesti elämäni pelastus.

Olin 17-vuotias nuori ja elin myrkyllisen perhetilanteen keskellä. Molemmat vanhempani olivat omilla tavoillaan epäonnistuneita kasvatuksessani ja täten työntäneet minut pois kotoa. Luuhasin päivät ja yöt ties minkälaisessa seurassa epätoivoisesti etsien huomiota jota en saanut kotoa. Tulin raskaaksi. Ensimmäiset ajatukset ”Ei helvetti, nyt ollaan kusessa. Mitä jos joku saa tietää?” En saanut itseäni vietyä lääkäriin enkä kerrottua asiasta kenellekkään. 

Kuukaudet kuluivat ja pian raskaus alkoi näkyä ja lukiossa alkoivat huhut kiertämään. Myös vanhempani pääsivät tässä vaiheessa asiasta jyvälle. Suureksi järkytyksekseni kumpikaan ei suuttunut. En ole ikinä nähnyt äitiäni niin huolehtivaisena kuin mitä hän oli odotus aikanani. Asuin tässä vaiheessa vanhemmillani ja koin lapsen kannalta että on turvallisempaa jäädä heidän kanssaan jotta on edes katto pään päällä. 

Pian lapsi jo syntyi. Kaunis poika lapsi. Täysin terveenä luojan kiitos. 

Olin vuoden pois koulusta, jotta hän sai kasvaa ja pystyin viettämään hänen kanssaan aikaa. Se oli parhain kesä ikinä.

Kouluun palattuani todellisuus iski kuitenkin päin naamaa. Ahdisti. Ahdisti niin saatanasti. Mitä ihmiset ajattelee? Vaikka oma luokka olikin jo valmistunut niin alempiluokkalaiset olivat samat jotka silloinkin pyörivät kun tulin raskaaksi. Asiaa ei helpottanut se että koulu väsymykseni lisäksi arki kotona alkoi palata samoihin toksisiin tapoihin mitä se oli ennen vauvahuumaa. Riidat ja huuto alkoivat olla arkipäivää. Lopulta en jaksanut koulussa. Lintsasin. Sain varoituksen. Siirryin aikuislukioon. Tein kurssit etänä omasta huoneesta. Jotenkin ihmeen kaupalla valmistuin. Se oli ohi. Tyhjyys valtasi mielen. Pyörin kotona ja masennuin tilanteeseen. Mitä nyt? 

Välivuosi kului. Kotona oli aivan kamalaa. Kestin kuitenkin. Olihan minun kestettävä. Lapsen vuoksi. Tapasin miehen. Meidät järjestettiin sokkotreffeille. Hän oli oikein mukava. Hänellä oli oma poika. Aloimme seurustella. Hän taisi nähdä miten onneton olin. Ehdotti omaa asuntoa. Hankin sen. Enkä ikinä kadu sitä vaikka äitini pelotteli etten ole valmis. Huomasin että omakin pääni sai vihdoin lepoa kun ei tarvinnut aina palata syytösten keskelle kotiin. Terapian kanssa aloin toipua. Jaksoin enemmän lapseni kanssa ja aloin olla aktiivinen vanhempi mitä olin kun hän oli vauva, mutta joka hävisi kaaoksen keskelle kouluun paluun jälkeen. Hänen vuokseen näin vaivan. Itseni vuoksi en sitä olisi tehnyt. Nautin vihdoin elämästä ja tein asiat niin kuin halusin. Menin uudelleen kouluun ja sain ammatin. Hain töitä ja pääsin vakityöpaikkaan. Parisuhde jatkuu tasaisena ja arki ei ole huutoa ja syyttelyä. Hänen vuokseen muutos oli tehtävä vaikka itse sitä tarvitsin. Itselleni olisin suonut vain nopean kuoleman.

Olit odottamaton, mutta pieni enkeli. Kiitos poika hyvä. Äiti rakastaa kymmenen vuoden jälkeen yhä vain enemmän.”