Jos ihmiset ryhtyisivät lehmien liittolaisiksi, maailma muuttuisi – otimme selvää, miten
Viikin tutkimustilalla asuu 60 lypsylehmää, joiden avustuksella tutkitaan, miten maatalous voisi ruokkia jatkossakin maailman väestön. Mutta millaisia liittolaisia me ihmiset olemme lehmille?
Viikin tutkimustilan lehmät pääsivät reilun seitsemän kuukauden pihattonavetassa oleskelun jälkeen laitumelle toukokuun alussa.
Viikin tutkimustilalla asuu 60 lypsylehmää, joiden avustuksella tutkitaan, miten maatalous voisi ruokkia jatkossakin maailman väestön. Mutta millaisia liittolaisia me ihmiset olemme lehmille?
Voi sitä riemua, kun navetan ovet avautuvat. On toukokuun ensimmäinen viikonloppu, ja oikukkaan talven jäljiltä kevätaurinko hellii vihdoin myös Viikin tutkimustilaa Helsingissä.
Tilalle on kokoontunut runsaslukuinen ihmisjoukko lapsia ja aikuisia seuraamaan joka vuosi toistuvaa näytelmää. Iloisissa tunnelmissa olevia ihmisiä kannustetaan keksimään myöhemmin tänä vuonna tilalla syntyville vasikoille erityisesti y-, ä- ja ö-kirjaimilla alkavia nimiä.
Ja vihdoin se tapahtuu! Blomstra, Siru, LoveMarie, Olivia ja Matrix kirmaavat muiden Helsingin yliopistolle kuuluvalla tutkimustilalla asuvien ruskeavalkoisten nautojen muassa kohti laidunta sorkat asfalttitiellä kopisten. Laidun on kuin hennosti vihertävä lupaus kesäaamupäivien ajan kestävästä vapaudesta.
Isot eläimet innostuvat hypähtelemään ja ottamaan tuntumaa maasta. Ja ymmärtäähän sen – lehmät ovat viettäneet tätä ennen reilut seitsemän kuukautta pihattonavetassa ilman mahdollisuutta säännölliseen ulkoiluun ja päivänpaisteeseen.
Suomen urbaanein maatila
Viikin tutkimustilaan kuuluu 155 hehtaaria viljelymaata, 1930-luvulla rakennettu tiilirunkoinen navetta ja yhteensä 60 lypsylehmää. Helsingin yliopisto kuvailee tutkimustilaa Suomen urbaaneimmaksi maatilaksi, ja tilan lehmät ovat todennäköisesti Suomen tunnetuimmat – tai ainakin eniten mediaosumia saaneet – nautaeläimet.
Viikin tutkimustilalla edistetään aktiivisesti kasvinviljelyyn, viljelymaahan sekä teknologiaan ja lypsylehmien ruokintaan ja hyvinvointiin liittyvää tutkimusta. Noin puolet peltoalasta on valjastettu säilörehu- ja laidunnurmeksi ja lopuilla viljellään viljaa ja palkokasveja, kuten härkäpapua, hernettä, lupiinia ja puna-apilaa.
Palkokasveilta odotetaan paljon, koska ne sitovat typpeä ilmasta maaperään. Niiden avulla voidaankin yhtäaikaisesti kohentaa sekä maaperän että ihmisten hyvinvointia.
Samaiset kasvit kytkeytyvät myös Viikin lehmien avustuksella tehtyyn kestävyystutkimukseen, koska palkokasvien käyttö lypsylehmien ruokinnassa mahdollisesti pienentää maidontuotannon kokonaispäästöjä. Kyse ei ole mitättömästä asiasta. Jokainen Viikinkin lehmistä tuottaa metaania noin 150 kiloa vuodessa. Maitokiloa kohden se tarkoittaa noin 18–22 grammaa, kun laskelmiin otetaan mukaan lehmän kasvatus vasikasta aikuiseksi. Metaani – kuten hiilidioksidi – on kasvihuonekaasu, joka lämmittää ilmastoa ilmakehään päätyessään. Sen vaikutus ilmakehässä on hiilidioksidia lyhyempi, mutta 28 kertaa voimakkaampi.
– Lehmien metaanipäästöjen osuus Suomen kasvihuonekaasupäästöistä on alle viisi prosenttia. Lehmä ei yksinään upota Itämerta, tutkimustilan johtaja Tapani Jokiniemi kuitenkin painottaa.
Lähes kaikki Viikin tilalla tehtävä tutkimus kietoutuu erilaisten ekologisten kriisien ruoantuotantoon aiheuttamien muutosten taklaamiseen. Kriisejä ovat esimerkiksi ilmastokriisi ja luonnon monimuotoisuuden väheneminen.
Lyhyesti sanottuna Viikissä tutkitaan, miten maatalous voisi ruokkia kestävästi maailman yhä kasvavan väestön. Eli sinut ja minut ja vielä meidän lastenlastenlapsemmekin.
Tässä työssä tilan lehmät ovat meille ihmisille tärkeitä yhteistyökumppaneita, mutta millaisia me ihmiset olemme vastavuoroisesti lehmille?
Lypsykaverit tunnistavat toisensa
Saavun Viikin tilalle ensimmäistä kertaa huhtikuussa, puolitoista viikkoa ennen kuin LoveMarie ja kumppanit lasketaan yleisötapahtumassa laitumelle.
Kaksikerroksisen navetan katossa loistavat kelmeät loisteputkivalot. Yötä päivää, johtaja Jokiniemi vahvistaa.
– Lehmät eivät nuku yöunia, vaan torkkuvat pienissä pätkissä pitkin vuorokautta.
Lehmien päivät kulkevat navetassa samaa rataa – kirjaimellisesti. Ne makoilevat ja märehtivät lyhyessä makuuparressa, käyvät kolmesti vuorokaudessa lypsyrobotilla ja ruokailevat keskimäärin seitsemän kertaa päivässä RIC-ruokintakuppijärjestelmästä, josta niiden syöntikäyttäytymistä ja -määriä voidaan tutkia.
Kun lehmät syövät, ruokintajärjestelmään upotettu teknologia rekisteröi, mikä lehmistä on syömävuorossa ja kuinka paljon se syö. Lypsyrobotin yhteyteen asennettu metaaninmittauslaite auttaa puolestaan löytämään lehmien metaanipäästöjä vähentäviä rehureseptejä.
”Lehmillä on kaveriryhmiä, joissa ne menevät lypsylle ja syömään.”
Anni Halmemies-Beauchet-Filleau
Meihin ihmisiin lehmät suhtautuvat rauhallisesti ja uteliaan oloisesti. Lempeät kuin lehmän silmät on sanonta, joka muistuu mieleeni välittömästi, kun astelen kohti kolmea lypsyrobotille odottavaa kaunista nautaa.
– Lehmillä on kaveriryhmiä, joissa ne menevät yhdessä lypsylle ja syömään. Niillä on myös tarkka hierarkia, ja sitä osoitetaan pienillä eleillä: otetaan askel toista kohti tai näytetään päällä, jolloin alemmalla hierarkiassa oleva väistää, kotieläinravitsemuksen yliopistonlehtori ja lehmien ruokintaa tilalla tutkiva Anni Halmemies-Beauchet-Filleau kuvailee navetan asukkaiden sosiaalista elämää.
Vasikat lihakasvatukseen
Viikin lehmät ovat ayrshire-rotuisia ja painavat keskimäärin 627 kiloa. Ne tuottavat maitoa noin 1 500 litraa päivässä ja 600 000 litraa vuodessa. Maitoauto käy hakemassa tilan lehmien tuotokset joka toinen päivä navetan sivuhuoneessa olevasta jykevästä tilatankista ja vie noin 3 000 maitolitran lastin 66 kilometrin päässä Riihimäellä sijaitsevaan Valion meijeriin.
Maitoa Viikin lehmät tuottavat siksi, että ne poikivat joka vuosi. Yhden lehmän kohdalla lypsykausi kestää noin 10 kuukautta vuodesta, jonka jälkeen se on kaksi kuukautta ummessa eli äitiyslomalla ennen poikimista.
Viikin tilalla lehmien sukupuolilajiteltu siemennys suoritetaan siten, että poikiminen ajoittuu tyypillisesti syksyyn. Yhtään vasikkaa tilalla ei huhtikuussa siis näy. Eikä niitä näkyisi muutenkaan.
– Kaikki sonnivasikat menevät lihakasvatukseen toiselle tilalle parin viikon iässä, Halmemies-Beauchet-Filleau kertoo.
Tutkijan mielestä vasikalle on merkityksellisempää se, että se on oman laumansa ympäröimänä kuin se, että se olisi juuri oman emänsä seurassa. Kysymykseen siitä, miten emä suhtautuu vasikan poisviemiseen, hän vastaa kuitenkin kaksijakoisesti.
– Jos poikiminen on tapahtunut laitumella, emä saattaa etsiä vasikkaa pari päivää. Ihmissilmään näyttää, että se unohtaa vasikan aika nopeasti.
Toisaalta Halmemies-Beauchet-Filleau kertoo, että emä haluaa pääsääntöisesti nuolla oman vasikkansa puhtaaksi ja että emä myös ääntelee vasikalleen. Toimittajan ihmiskorvaan tämä kuulostaa siltä, että emän ja vasikan välille syntyy tunneside.
– Lehmän tunnetilan arvioiminen on haastavaa. Eihän toisen ihmisenkään ajatuksia pysty lukemaan, joten toisen eläinlajin ajatuksia ja tunteita on vielä haastavampaa luotettavasti tulkita ulkoisia viestejä ja käytöstä tarkkailemalla. Pidemmästä vierihoidosta ja imettäjälehmien käytöstä on positiivisia esimerkkejä, ja tällä saralla tehdään aktiivisesti myös tutkimusta, Halmemies-Beauchet-Filleau toteaa.
Entäs lehmien tunteet ja tarpeet?
Tutkijan toteamus siitä, ettei lehmien ajatuksia voi tietää, nostaa esille ainakin kaksi kestävään ruoantuotantoon ja maataloustieteeseen kietoutuvaa haastetta.
Ensinnäkin kysymyksen siitä, onko muunlajisten eläinten, kuten lehmien, tunteita mahdollista tunnistaa. Nykyaikaisen eläintutkimuksen mukaan vastaus on: on.
Ihmisten ja muiden eläinten välisiin suhteisiin erikoistuneen Turun yliopiston tutkijan Salla Tuomivaaran mukaan nisäkkäiltä on tunnistettu samat perustunteet kuin ihmisiltä eli ilo, suru, pelko, inho, viha ja yllättyneisyys.
– Lehmistä on tutkittu niiden käytöstä silloin, kun ne saavat elää lajityypillisissä olosuhteissa. Luonnonoloissa lehmä imettää vasikkaa useiden kuukausien ajan ja vieroittaa sen vähitellen. Esimerkiksi tuotantoeläinten turvakodeissa nähdään, että pitkälle aikuisuuteen jatkuva hoivasuhde vasikkaan voi olla hyvin keskeinen asia lehmän elämässä, Tuomivaara kertoo.
Toinen kysymys koskee sitä, voiko ruokatuotantoa kutsua kestäväksi, jos se pitää sisällään eläinten hyödyntämistä ruokatuotannossa tavalla tai toisella. Tuomivaaran mukaan kyse on siitä, miten kestävyys määritellään.
– Jos pidämme eläimiä tuotantoeläiminä, silloin niiltä viedään oikeus elää, mikä on perustavanlaatuinen intressi. Eläintuotannossa myös väistämättä rajoitetaan tuotantoeläinten lajityypillisiä tarpeita.
Toisaalta, jos kestävyyttä tarkastellaan ekologisena kestävyytenä, voisi hyvin pieni määrä tuotantoeläimiä tulla Tuomivaaran mukaan kyseeseen. Käytännössä tämä tarkoittaisi kuitenkin radikaalia pudotusta maailman tuotantoeläinten – esimerkiksi lehmien – nykyiseen määrään. Tällä hetkellä maapallon kaikista nisäkkäistä 60 prosenttia on arvioitu olevan tuotantoeläimiä, 36 prosenttia ihmisiä ja vain neljä prosenttia luonnonvaraisia maanisäkkäitä.
– Tuotantoeläinten kokema kärsimys vähentyisi valtavasti, ja niillä, joita meillä vielä olisi, elämänlaatu olisi paljon parempaa. Tuotantoeläimille pitäisi tarjota mahdollisimman luonnolliset olosuhteet, ulkoilua ympäri vuoden, kesät laiduntamista, ja lauman sosiaalisia suhteita pitäisi voida ylläpitää vapaasti, Tuomivaara hahmottelee, millaiset jäljelle jääneiden tuotantoeläinten elinolosuhteiden tulisi olla.
Tällä hetkellä Viikin Blomstran, Sirun, LoveMarien, Olivian, Matrixin – kuten kaikkien muidenkin lypsylehmien – elämä mutta myös kuolema kietoutuu yhä ihmisten tarpeiden ympärille.
Viikissä lehmät alkavat poikia kahden vuoden iässä, jonka jälkeen ne synnyttävät yleensä vielä kahdesti. Viiteen ikävuoteen mennessä lehmille puhkeaa tyypillisesti sorkka- tai utareongelmia, joiden vuoksi ne viedään teuraalle. Tilan naudat elävät siis vain hyvin lyhyen pätkän luonnollisesta eliniästään, joka on noin 20 vuotta.
Kaikki edellä oleva huomioon ottaen vaikuttaa siltä, että lehmien ja ihmisten välinen nykyisenkaltainen yhteistyö on kehno käytäntö lehmien, ja tarkemmin ajatellen se taitaa olla sitä myös ihmisten, kannalta.
Esimerkiksi Luonnonvarakeskus Luken tuoreen tutkimuksen mukaan suomalaisten ruokavalion negatiivista vaikutusta luonnon monimuotoisuuteen voitaisiin pienentää merkittävästi muuttamalla sitä nykyistä kasvispainotteisemmaksi. Samalla muutos toisi kansanterveydellistä hyötyä. Herääkin kysymys, mitä tapahtuisi, jos ihmisten ja lehmien väliset suhteet ajateltaisiin uudestaan. Millaisessa maailmassa eläisimme – ja mitä se tarkoittaisi tulevaisuuden ruoantuotannolle?
Yhteinen terveys
Liittolaisuus on käsite, joka on tullut Suomessakin viime vuosina tutuksi eritoten rasismia ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä koskevien keskustelujen yhteydessä. Arjessa liittolaisuudella tarkoitetaan sitä, että enemmistöön kuuluva henkilö sitoutuu toimimaan muiden kaltoinkohtelua vastaan, vaikka ei itse kohtaisikaan sitä henkilökohtaisessa elämässään.
Voisiko käsitettä laajentaa koskemaan myös ihmisten ja muunlajisten eläinten välisiä suhteita? Ja jos voisi, mitä se tarkoittaisi esimerkiksi Viikin lehmien suhteen?
– Kyllä hyvinkin voisi. Nykyään puhutaan ihmisten, eläinten ja ympäristön yhteisestä terveydestä, Salla Tuomivaara sanoo.
Yhteinen terveys on holistinen näkemys, joka painottaa ihmisten ja eläinten terveyden ja hyvinvoinnin sekä ekosysteemin suojelemisen tärkeyttä. Kun yhteiseen terveyteen tulee vikatila, voi lopputuloksena olla muun muassa eläimistä ihmisiin tarttuva pandemia, jonka riskiä tehotuotanto kasvattaa.
”Nykyään puhutaan ihmisten, eläinten ja ympäristön yhteisestä terveydestä.”
Salla Tuomivaara
– Esimerkiksi juuri nyt lintuinfluenssa on levinnyt Yhdysvalloissa nautakarjaan, ja riskinä on, että se voi levitä myös ihmisiin, Tuomivaara kertoo.
Jos tuotantoeläimistä nykymittakaavassa luovuttaisiin, tarkoittaisi se tietenkin valtavaa rakennemuutosta maataloudessa. Suurinta osaa tuotantoeläintiloista ei enää olisi – mutta Viikinkään lehmiä ei päästettäisi enää vain kesäisin laitumille, jos tilalla lehmiä ylipäätään olisi.
Ruokaa maailmassa Tuomivaaran mukaan sen sijaan riittäisi.
– Ruoantuotanto olisi helpompaa kuin tänä päivänä. Lihatuotantoa kutsutaan käänteiseksi proteiinitehtaaksi, koska eläimeen pitää laittaa enemmän proteiinia kuin mitä siitä saadaan ulos.
Toisenlainen tulevaisuus?
Tänä kesänä Viikin lehmät viettävät kuitenkin kesää yhä tavalliseen tapaansa. Kello 9 ne pääsevät laiduntamaan, ja kello 13 ne haetaan takaisin navettaan. Maitoa on tuotettava joka päivä.
Kun hyvästelemme Viikin tutkimustilan johtaja Jokiniemen navettavierailun lopuksi, hän myöntää, että asiathan voisivat olla myös toisin.
– Niin kauan kun eläinten kasvattaminen ruoaksi on laillista ja ihmiset hyväksyvät sen, sitä jatketaan. Tulevaisuudessa on kuitenkin hyvin paljon mahdollista, että irtaannumme kotieläintuotannosta ainakin osittain, ja ruokamme tuotetaan pääasiassa muilla tavoin.
Ehkä lehmillä ja muunlajisilla eläimillä on siis toivoa. Ehkä liittolaisuuden siemen on noussut Viikissäkin jo oraalle.
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 21/2024.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous