Minna Tuupanen punnitsee siilejä keittiövaa'alla ja hoitaa ne parhaansa mukaan kuntoon: ”Eläimiä hoitamalla minä jätän jäljen”

Outokummussa asuva Minna Tuupanen on omistautunut luonnonvaraisten siilien hoitamiselle. Ruohonjuuritason eläinsuojelutyö on rankkaa ja ollut osaltaan viemässä Minnaa uupumuksen rajoille. Silti hän jatkaa – siilien ja itsensä takia.

Minna Tuupanen, 53, nostaa Piipero-nimisen siilin syliinsä ja silittää sitä takaosasta. Palleroksi kiertynyt siili avaa raajansa, työntää kuonoaan ylöspäin ja oikoo pieniä tassujaan.

– Näijen massut ja tassut on mielettömän ihanat! Terveellä siilillä on lämmin ja pehmone massu. Terve siili on ku ruisleipä, levvee ja pyöree limppu.

Minnan rehevä pohjoiskarjalan murre sekoittuu pihapiirin tuhinaan, kotkotukseen, kieuntaan, haukuntaan ja mau’untaan.

On ankkoja, sorsia, kanoja, yksi kukko, kaksi kania, kolme koiraa ja kaksi kissaa. Minna kulkee eläinten keskellä kuin laumastaan huolehtiva emo. Hän auttaa Pompom-nimisen ankan olkapäälleen ja juttelee sille, viskelee kauraa lintujen syötäväksi, kohottaa Piipero-siilin ilmaan ja katselee suoraan sen nappisilmiin.

Siileillä on aivan erityinen asema Minnan elämässä, sillä hän on omistautunut niiden pelastamiselle ja hoitamiselle. Samalla kun hän hoitaa siilejä, hän hoivaa myös itseään ja haavojaan.

”Lapsuudestani muistin siilit ihanina tuhisevina kääröinä”

Eläinrakas Minna on ollut aina. Siskon kanssa kotiin kinuttiin marsuja, kaneja, hiiriä, undulaatteja ja viimein koira. Pikku-Minna kantoi sisään myös heinäsirkkoja, pani ne pieneen rasiaan ja syötti niille heinää. Kun Minna muutti omilleen, hän hankki akvaarion ja osti hamsterin.

– Eskonahan minä sen hamsterin ostin, mutta yhtäkkiä häkin pesään ilmestyikin yhdeksän pientä vaaleanpunaista katkarapua. Esko olikin Esteri, Minna kertoo.

Minna meni naimisiin parikymppisenä ja sai kaksi lasta. Kun hän yhdeksän vuotta myöhemmin erosi, perheeseen hankitut kanit muuttivat hänen mukanaan.

Vuonna 2003 Minna avioitui uudestaan ja sai puolisonsa kanssa vuosien saatossa kolme lasta lisää. Elämään tuli myös lisää eläimiä, kun vanhaan navettaan remontoitiin tila vuohille, kanoille ja kaneille.

Vuonna 2009 Outokummun Sätökseenkin saatiin vihdoin internet. Minna alkoi selata eläinsuojeluun liittyviä sivustoja ja havahtui siihen, että vaikka oraville ja linnuille oli tarjolla paljon hoitoa, siileille sitä ei ollut. Sitten hän näki ilmoituksen, jossa etsittiin luonnonvaraisten siilien hoitajia. Pari vuotta asiaa harkittuaan Minna ilmoittautui vapaaehtoiseksi.

– Lapsuudestani muistin siilit ihanina tuhisevina kääröinä, jotka kävivät tunkiolla syömässä. Ei minulla silloin ollut vielä mitään erityistä suhdetta nimenomaan siileihin, mutta kun siilienhoitajia etsittiin, ajattelin, että opetellaan sitä sitten.

Hän alkoi ammentaa tietoa kirjoista, netistä ja kokeneemmilta siilienhoitajilta.

Siilit mellastivat läpi yön

Ensimmäinen siili tuli hoitoon syksyllä 2013. Se oli Väinö-tyttö – siilin löytäjät olivat nimenneet eläimen tietämättä sen sukupuolta. Väinö nosti painoa perheen olohuoneessa ja pääsi seuraavana keväänä takaisin luontoon. Pihapiiriin asumaan jäänyt Väinö on nyt vanha mummo, kurttunaamainen ja keltahampainen.

Seuraavana syksynä riutuneita ja hädänalaisia siilejä tuli lisää – orpoja siilenpoikasia, liian pieneksi jääneitä, loukkaantuneita, sairaita.

– Meillä oli olohuoneessa kanihäkeistä koottu siilihäkkikerrostalo.

Lapset olivat alussa innostunneita, mutta pikkuhiljaa niin poikien kuin puolisonkin kärsivällisyys väheni.

– Siilien kakka haisee tosi pahalle, ja haju levisi koko huusholliin. Kun minun vanhimmat, jo kotoa pois muuttaneet lapseni tulivat yökylään, he eivät saaneet nukuttua, kun siilit mellastivat läpi yön.

Sitten perheen kanat sairastuivat mykoplasmaan. Kanat päädyttiin lopettamaan, ja niiltä vapautui ulkorakennuksesta tyhjä tila. Siitä tuli siililä. Yhden rakkaan harrastuksen menetys toi tilalle toisen.

Kirppukylpyjä ja ensiapua

Minnan elämänrytmi on siitä lähtien kietoutunut siilien vuodenkiertoon. Syksyllä, kun siilejä alkaa tulla, hän laittaa ne ensimmäisenä kirppukylpyyn.

– Upotan siilin lavuaariin lämpimään veteen. Plop, plop, plop käy vaan, kun kirppuja ja muita öttiäisiä irtoaa.

Punkit hän nyppii pois. Jos siilin haavoissa, korvissa tai sukupuoliaukossa näkyy kärpäsen munia, on ne rapsuteltava pois.

Sitten Minna tarkastelee siilin kuntoa: onko maha kylmä, miten siili kävelee, onko näkyviä vammoja tai kuivumista.

– Annan osaamani mahdollisen ensiavun. Nesteytystä, lämpöä, haavojen puhdistusta, kipulääkitystä ja ruokaa. Joskus siili on niin huonossa kunnossa, ettei se syö itse, ja sitä on ruiskuruokittava useita kertoja päivässä. Joskus taas ainoa oikea teko on lopettaminen.

Pari ensimmäistä vuorokautta näyttää yleensä sen, miten siilille käy. Loishäädöt ja keuhkomatohäädöt Minna tekee noin viikon kuluttua siilin saapumisesta. Terve siili pärjää kyllä sisäloisien kanssa, mutta sairas siili ei.

160 siilin syksy

Viime syksynä Minnalle tuli eri puolilta Pohjois-Karjalaa hoidettavaksi yli 160 siiliä, joista 65 jäi henkiin. Minna pyytää nykyisin löytäjiä tuomaan siilit, koska hänen aikansa ei enää riitä hakumatkoihin.

Tavoitteena on lihottaa siilit noin 800-grammaisiksi ennen kuin ne alkavat horrostaa talven yli, sillä horrostaessa ne menettävät painostaan jopa 60 prosenttia.

Minna antaa siileille vedessä liotettuja kissan- tai koiranraksuja tai purkkiruokaa. Orvoille siilinpoikasille hän syöttää ruiskulla kissa- tai koiraemon maidonkorviketta muutaman tunnin välein.

– Minulla on siileille oma keittiövaaka, jolla niitä punnitsen. Siilivihkossa on tallessa tiedot jokaisen löytäjästä, löytöpaikasta, lääkityksestä ja painosta.

Alussa hoitosiilit asuvat sisäsiililässä, jonka lämpötilaa lasketaan pikkuhiljaa lähelle nollaa. Sitten Minna siirtää piikkinutut ulos siilihorroskylään, joka on rakennettu yhdessä talkoolaisten kanssa pihan suojaisaan nurkkaukseen, kuusten ja koivujen katveeseen. Jokainen siili saa kodikseen koppikuivikkeella ja kuivilla lehdillä täytetyn horrosmökin.

Kaikki siilit eivät mahdu Minnalle horrostamaan, vaan osa menee talveksi sijaishoitajille.

Kevättalvella horroksesta heränneitä siilejä pitää taas ruokkia, jotta ne kasvaisivat. Toukokuussa Minna alkaa vapauttaa siilejä takaisin luontoon sitä mukaa kuin niiden paino nousee kiloon. Siilit palautetaan takaisin luontoon löytöpaikoilleen.

Hetken Minna voi hengähtää ennen uuden kauden alkua.

”Maksan velkaa, sillä luonto antaa meille valtavasti”

Miten ihmeessä Minna tekee noin rankkaa hommaa vapaaehtoisesti?

– Minusta on tärkeää auttaa näitä ihmisen toiminnan vuoksi yhä ahtaammalle joutuneita rauhoitettuja puksuttajia. Jos pystyn jakamaan tietoutta siileistä ja auttamaan edes jokusta siiliä elolle, olen onnellinen. Näin maksan velkaa, sillä luonto antaa meille valtavasti. Tämä on minun panokseni, näin minä jätän jäljen, Minna vastaa.

Tutkittua tietoa asiasta ei ole, mutta kokemusperäisen tiedon mukaan siilien määrä vähenee koko ajan. Muun muassa liikenne, ympäristömyrkyt, rakentaminen ja pihojen puunaaminen ovat syypäitä siilien ahdinkoon.

Kaupungistuneessa yhteiskunnassa on yhä vähemmän liitereitä, joiden alle siili voisi rakentaa talvi- tai poikaspesänsä. Lyhyeksi leikatut pihanurmet ja putsatut pihojenreunat vievät puolestaan siililtä sen tarvitsemia ruohikoita ja lehtikasoja sekä siilin ravinnokseen syömiltä hyönteisiltä elinympäristön.

Myös siimaleikkurit, raivaussahat ja robottiruohonleikkurit tekevät omaa tuhoaan. Ilmastonmuutoksen tuomat sään ääri-ilmiöt vaikeuttavat nekin siilien selviytymistä.

Eläimet rauhoittavat ja antavat voimaa

Siilien hoitamisella on Minnalle muitakin, henkilökohtaisempia syitä: eläimet rauhoittavat ja antavat hänelle voimia.

– Erityisherkkyys ja tunnollisuus ovat ajaneet minut uupumukseen ja masennukseen jo neljä kertaa, Minna kertoo.

Ensimmäisen kerran Minna sairastui 1990-luvun alussa toisen lapsensa syntymän jälkeen. Toisen kerran hän masentui avioeronsa jälkeen työskennellessään lastentarhanopettajana. Silloin Minna päätti hankkia uuden, vähemmän kuormittavan ammatin ja suoritti musiikkiterapeutin tutkinnon. Hänestä ei kuitenkaan ollut perustamaan musiikkiterapia-alan yritystä vaan hän palasi päiväkotiin – ja uupui uudestaan.

– Minulla on tapana tehdä kaikki täysillä ja koko persoonallani itseäni säästämättä. Se johtaa väistämättä uupumiseen. Terapian myötä vahvistui tunne, ettei minusta ole ihmissuhdetyöhön enää, sillä se kuormittaa minua liikaa.

Pitkän kuntoutusjakson jälkeen Minna hakeutuikin työkokeiluun kangaskauppaan. Alku meni hyvin, kunnes hän alkoi taas uupua. Myös nivelrikko ja fibromyalgia veivät voimia.

Vuodesta 2017 lähtien Minna on ollut kuntoutustuella eli määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä.

Hän myöntää, että siilien hoitamisella on ollut osansa uupumisessa.

– Syksyllä 2017 hoitoon ohjautui paljon liian pieniä siilejä, joita vaivasivat keuhkomatoepidemia ja kennelyskä. Yhteistyö eläinlääkärin kanssa oli vasta aluillaan, lääkkeitä oli vaikea saada, eikä rahaa ollut.

Minna halusi tehdä hyvää, mutta ei osannut vetää rajoja auttamiselleen.

Puoliso kysyykin aina joskus Minnalta, miksi ihmeessä hän jatkaa siilien hoitamista.

– Pyydän silloin, että hän tukisi minua. Vaikka siilien hoitaminen vie voimia, se tuo elämääni merkityksellisyyttä. Kun masennun, minulta häviävät itsetunto ja usko siihen, että osaan jotakin. Siilien hoitaminen on kuin lääkettä: tunnen, että osaan edes jotakin ja olen tärkeä, Minna sanoo.

Eläinten kanssa vuorovaikutuksessa ollessaan Minna ei koskaan kuormitu liikaa.

– Niille minun ei tarvitse hymyillä, vaan voin rauhassa vaikka itkeä.

Viisi lasta, joista elossa on neljä

Angorakanin turkki on uskomattoman pehmeä, toisin kuin siilin piikikäs nuttu. Minna painaa turkkiin kasvonsa ja ummistaa hetkeksi silmänsä. Hän heijaa vielä nimetöntä pentukania sylissään kuin pientä lasta.

On vielä yksi tarina kertomatta. Kun Minna ilmoittaa lastensa lukumäärän, hän sanoo aina, että lapsia on viisi. Elossa heitä on kuitenkin vain neljä.

– Joskus elämä tuo eteen niin suuria ja vaikeita asioita, että omat arvotkin pitää kyseenalaistaa. Kun olin neljännen kerran raskaana, meille kerrottiin niskaturvotusultrassa, että odotamme todennäköisesti Down-lasta. Lapsivesipunktiossa epäily varmistui.

Aina ei ole tarjolla hyviä ratkaisuja. Minna sairasti vakavaa masennusta ja pelkäsi, ettei jaksaisi kahden pienen lapsen kanssa, joista toinen olisi kehitysvammainen ja mahdollisesti myös hyvin sairas. Hän päätti miehensä kanssa keskeyttää raskauden.

– Vaikka järjellä kuinka ymmärrän, että näin oli paras, koen abortista vieläkin valtavaa sisäistä ristiriitaa ja syyllisyyttä. Olen miettinyt paljon sitä, hoidanko meidän enkelilastamme, kun hoidan eläimiä. Hyvittelenkö minä hoivaamisella tapahtunutta?

Toisaalta Minna miettii, että ilman aborttia heillä ei olisi nyt ihanaa kuopusta.

Apuna ”siilitiimi”

Vilho, Aada, Teuvo, Teppo, Manta, Kuura, Stella, Topi, Vili, Kaapo.

Jokaisessa siilinpesässä on nimikyltti, joka kertoo, kuka täällä asustaa. Toukokuun lopulla osa pesistä on aina tyhjillään, koska kaikki kilon painoisiksi lihoneet siilit on vapautettu takaisin luontoon.

Siilien ruoat, pehkutarvikkeet, lääkkeet, suojakäsineet ja muut hoitotarvikkeet eivät ole ilmaisia. Alussa Minna pulitti suurimman osan omasta pussistaan. Nykyisin hän saa paljon tarvikkeita lahjoituksina.

– Minähän kerjään. En ole siinä kyllä mitenkään hyvä, mutta opettelen. Pyydän lahjoituksia yksityisiltä ihmisiltä siilipesän Facebook-sivujen kautta. Lisäksi on olemassa ihania ihmisiä, jotka kysyvät, mitä siileiltä puuttuu.

Nykyään Minnan apuna on myös ”siilitiimi” – ryhmä muita vapaaehtoisia, joiden kanssa hän voi jakaa taakkaa.

Vielä vapauttamisen jälkeenkin siilejä pitää tukiruokkia ainakin parisen viikkoa vapauttamispaikalla.

Joskus joku onnistuu kuvaamaan kännykällään pihanurkalle ruokailemaan tulleen siilin, joka on kerännyt elinvoimaa Minnan hoivissa.

Kun Minna näkee sellaisen videon, hän herkistyy itkuun.

– Hei, se tuli ruokinnalle! Siili on selvinnyt! Se on se paras palkinto.