Havaintoja parisuhteesta

”Kun rintani alkoivat kehittyä ja aloin muuttua tytöstä naiseksi, äitini huusi että voisin mennä kylälle persettä myymään”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Ӏiti.

Minulle tuo sana oli kirosana siihen asti kunnes tulin itse äidiksi. Olen kuullut sanottavan että pienen tytön ensimmäinen esikuva on oma äiti ja lapset rakastavat pyyteettömästi vanhempiaan. Murrosikään asti luulin, että minussa on jotain vikaa kun en kyennyt äitiäni rakastamaan ja ihailemaan. Murrosikään asti myös toivoin, että minut adoptoitaisiin johonkin toiseen perheeseen. En koskaan kyennyt kiintymään äitiini mutta muut sisarukset kyllä pystyivät, sitä en sitten lähde tässä spekuloimaan miten terveitä ne kiintymyssuhteet ovat, tämä on minun tarina ja se ansaitsee tulla kerrotuksi.

Kun synnyin vanhempien sisarusteni jatkoksi, olin toinen kaksosista. Se ei-toivottu ja väärää sukupuolta oleva. Äitini toivoi vielä yhtä vauvaa mutta saikin kaksoset. Ja mikä todennäköisyys edes on saada kaksoset! Tuplaonni? No äitini koki sen kirouksena. Ihmettelen, että miten häiriintynyt ihmisen täytyy olla, että haluaa lapsia ja sitten hankkii niitä ja sitten on pettynyt siihen, mitä sieltä tulee? Kun ryhdyt tai oikeammin saat etuoikeuden olla vanhempi, et pysty päättämään mitä saat vaan silloin otat vastaan sen mitä sinulle lahjana annetaan.

En muista lapsuudesta ja murrosiästä yhtäkään päivää ettei äitini olisi minua joko fyysistä ja/tai henkistä väkivaltaa käyttäen satuttanut. Vähintään sanoilla hän sivalsi ja se oli joka päiväistä. Tämän äiti kyllä osasi ja oli näissä erittäin taitava. Hänen maailmassaan ei sellaista asiaa ollut, josta hän ei olisi muita ihmisiä syyttänyt, useimmiten syntipukkeja oltiin minä tai isäni. Kun vanhempani erosivat niin minusta tuli äitini silmissä vielä mustempaakin mustempi lammas. Joskus harvoin hän saattoi sanoa jotain mukavaa tai kilttiäkin, mutta opin jo todella nuorena että hyvin pian sen ystävällisen sanan perään sanat sivaltavat ja pahasti. Minä todella pelkäsin äitiäni. Hän saattoi suuttua ja käydä käsiksi ilman näkyvää syytä, hän haukkui ja pilkkasi minua päivittäin. Hän saattoi huutaa ja raivota pienimmistäkin syistä tai ilman selkeää, näkyvää syytä. Hän purki kaiken sisäisen pahan olon kotona lapsiin, erityisesti minuun. Olin todella arka, pelokas, hiljainen ja pyrin olemaan niin näkymätön ja huomaamaton kuin vain pystyin. Siitä huolimatta olin äitini silmissä paha, oikein paholaisen riivaama kakara kuten hän tapasi sanoa. Hän saattoi katsoa minua silmiin ja sanoa painottaen ”paha, paha!” Koulussa olin alisuoriutuja koska minulla ei riittänyt energiaa koulutyöhön ja tämän vuoksi äitini kertoi minulle miten tyhmä olen eikä minusta koskaan tule mitään.

Vasta aikuisena opin nauramaan ääneen, itkemisestä puhumattakaan. Aikuiseksi asti pelkäsin päästää pihahdustakaan äidin kuullen ettei hän siitä provosoituisi. Äidilläni ei ollut ystäviä joten minullakaan ei saanut olla. Jos joku tuli minua kotoa kysymään tai soitti ja kysyi minua, äitini käännytti nämä ihmiset pois. Lisäksi hän uskotteli, että vika on minussa ettei minulla ollut kavereita ja että koska olen sellainen kuin olen, niin minusta ei kukaan tykkää ja vain pilaan kaikkien elämän. Kotona asuessani hän penkoi tavarani, luki päiväkirjani ja kaikilla noilla tiedoilla viihdytti ja nauratti kaikkia ketkä vain jäivät kuuntelemaan. Kun kuukautiseni alkoivat, äitini huusi minulle kurkku suorana. Kun rintani alkoivat kehittyä ja aloin muuttua tytöstä naiseksi, äitini huusi että voisin mennä kylälle persettä myymään. Olin tuolloin 14-vuotias. Lääkäriin minua ei viety kun sairastin. Kun täytin 18v minut potkittiin pihalle ja tuota kiusaamista, henkistä väkivaltaa ja kontrolloinnin yrityksiä jatkui pitkälle aikuisikään asti.

Viimein jossain vaiheessa aikuisikää minun mitta tuli täyteen ja silloin laitoin äidilleni rajat ja pidin niistä kiinni. Lisäksi muutin hänestä kauas. Tuolloin äiti vielä soitti 1-2 krt vuodessa. Kun äitini ei pystynyt enää vaikuttamaan minuun ja elämääni, hän käänsi suvun ja läheiset minua vastaan. Hakeuduin terapiaan ja kävinkin yhteensä 2 psykoterapiajaksoa. Toisesta jaksosta kuultuaan äitini lopulta hylkäsi minut ja tuosta on vuosia aikaa, sen jälkeen hän ei enää ole minulle soittanut enkä ole hänestä kuullut. En ole sitä surrut kun ei minulla koskaan ollut äitiä jota surra. Se mitä suren, on se lapsuus, rakkaus, huolenpito, turva ja kiintymys jota vaille jäin.

Kesti todella pitkälle aikuisikään asti ymmärtää, että minun elämäni on lahja. Minä olen lahja. Jokainen lapsi on lahja. Lapsuudessa omaksuin uskomuksen, että olen tyhmä mutta aikuisiällä korkeakouluopinnoissa jouduin tarkastelemaan sitä uskomusta ja se osoittautui vääräksi. Pärjäsin opinnoissa hyvin. Nykyään olen korkeasti koulutettu, työssäkäyvä perheenäiti. Elämäni on tasapainossa, arki hyvää ja tasapainoista, autan työssäni ihmisiä ja kouluttaudun koko ajan lisää. Äitini on elossa, hän ei elämääni kuulu. Tämäkin vuosi menee niin, että tulevana äitienpäivänä en omaa äitiäni muista tai huomioi mitenkään. Äidin titteli on kunnia ja arvostus kuuluu ansaita. Minä en arjessani uhraa äidilleni ajatuksiani, toisinaan hän käy mielessäni mutta haihtuu nopeasti. En olisi tässä enkä näin hyvinvoiva ja tasapainoinen, jos hän olisi minun ja perheeni arjessa ja elämässä läsnä. Minussa ei ole missään vaiheessa ollut mitään vikaa. Ei ole myöskään minun vikani, etten pystynyt äitiini kiintymään ja häntä rakastamaan. Pelko ja rakkaus eivät kuulu samaan ihmissuhteeseen.

Yksi kipeä asia äitisuhteeseen liittyen on se, että minulla ei ole suhdetta sisaruksiini. Kun menetin suhteen äitiin, menetin myös sisarukset. He valitsivat äidin. Se sallittakoon heille. Joskus mietin että millaisen sotkun äiti jälkeensä meille lapsilleen jättää sitten kun hänestä joskus aika jättää. Sen hän aikoinaan lupasi, että hänen loppunsa tulee olemaan riitaisa ja sotkuinen. No sen aika on sitten, nyt on nyt ja minä katson tulevaisuuteen, omaa ja oman perheeni tulevaisuutta rakentaen. Eiliseen ei voi palata, huomisesta ei tiedetä, on vain tämä hetki.”

Lue myös

X