Itsetuntemus 31.12.2016

Kirjailija Hanna-Riikka Kuisma hermoromahduksen jälkeen: ”Suhteellisen hyvä elämä riittää”

Teksti: Elisa Hurtig Kuvat: Sara Pihlaja/Otavamedia
Kirjailija Hanna-Riikka Kuisma, 38, koki ala-asteella olevansa epäsuosittu. Sen jälkeen hän yritti miellyttää muita raskain seurauksin. Elämä oli vuosia seilaamista paikasta ja tunnetilasta toiseen. Hermoromahduksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä selviydyttyään Hanna-Riikka on oppinut, mitä hyvä elämä hänelle tarkoittaa.

Suhteellisen hyvä elämä. Se riittää Porissa asuvalle kirjailija Hanna-Riikka Kuismalle. Suhteellisen hyvä elämä tarkoittaa, että vaikka Hanna-Riikan mieli ei ole kokonaan terve, hänen arkensa ei ole sekavaa, eikä hän sairasta henkeä uhkaavaa sairautta. Se tarkoittaa, että hän saa nukuttua kahdeksan tuntia öisin ja syötyä kohtuullisen terveellistä ruokaa. Ja että hänellä on joku, jota rakastaa.

Tällä hetkellä Hanna-Riikan elämässä on tuo kaikki. Vaikka elämäntaito-oppaat ovat täynnä vinkkejä, miten rakentaa täydellistä elämää, sellaiseen Hanna-Riikka ei pyri.

– Pienellä tuunauksella elämästäni saisi varmaan paremman. Suhteellisen hyvä elämä riittää kuitenkin nyt, Hanna-Riikka miettii.

Hanna-Riikan elämä oli lähes kolmekymppiseksi rauhatonta, levotonta, ahdistunutta ja unetonta.

– Tavallinen arki tuntuu edelleen eksoottiselta.

”Selviän kyllä muutaman viikon, vaikka nukkuisin vain tunnin pari yössä”

Liikunnalliset lapset olivat suosittuja porilaisella ala-asteella 1980-luvulla. Hanna-Riikka oli kömpelö ja pullero. Hän koki itsensä ulkopuoliseksi ja käyttäytyi sen vuoksi huonosti. Opettajat ottivat hänet puhutteluun ja sanoivat, että ymmärtäisivät käytöksen, jos Hanna-Riikka olisi poika. Tytöt eivät käyttäydy noin. Pikkuvanhana Hanna-Riikka mietti usein raamatunlausetta ”Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät”.

Hyljeksintä kolhi kuitenkin herkän tytön itsetuntoa, ja yläasteelle siirtyessään hän päätti, ettei enää jäisi seinäruusuksi. Hanna-Riikka liittyi tupakkanurkkajengiin, joka joi reippaasti alkoholia.

Kouluun hän ilmestyi päivittäin, mutta viittasi kintaalla opinnoille. Hän saattoi olla pois kotoa useita päiviä putkeen.

– Tuohon aikaan moni sai kasvaa melko vapaasti. Äitini sanoi, että jokaisen täytyy tehdä omat virheensä.

Lukiossa Hanna-Riikka ryhtyi miettimään uravalintoja ja alkoi suorittaa koulua. Yliopisto tuntui liian rajoittavalta mutta itseilmaisu vapauttavalta. Kipinän kuvataiteeseen hän oli saanut kotoa, jossa häntä kannustettiin maalaamaan. Paikka arvostetusta kuvataidekoulusta Lahdessa irtosi ensiyrittämällä.

– Olin päässyt kouluun, jossa oli todella lahjakkaita ihmisiä. Ulospäin näytti, että minulla on hyvä itsetunto, mutta totuus oli, että itsetuntoni oli pohjilla. Olin tosi negatiivinen, egoistinen ja narsistinen.

Hanna-Riikka haaveili vapaan taiteilijan elämästä ja kattohuoneistoateljeesta New Yorkissa, hienoista juhlista ja läpimurrosta. Vieraassa kaupungissa hän koki kuitenkin olevansa totaalisen yksin. Hän maalasi 16-tuntisia päiviä ja kirjoitti öisin. Oppilaat saivat omat avaimet koulun ulko-oveen, joten Hanna-Riikka pystyi ryhtymään maalauspuuhiin vaikka kahdelta yöllä. Yksi opettaja ihmetteli Hanna-Riikan tarmoa ja kysyi, käyttikö tyttö amfetamiinia piristeenä. Ei käyttänyt.

– Mietin kerran kaikkivoipaisena, että selviän kyllä muutaman viikon, vaikka nukkuisin vain tunnin pari yössä.

Ei hän selvinnyt. Tuli hermoromahdus. Uni ei tullut kahteen viikkoon.

– Katsoin öisin VHS-kasetille nauhoittamiani Peppi Pitkätossu- ja Pekka Töpöhäntä -videoita. Muutamana yönä torkahdin aamuyöstä ehkä viideksi minuutiksi, mutta muuten en nukkunut lainkaan. Se oli elämäni hirvein jakso.

Päivisin Hanna-Riikka maalasi. Välillä hän käpertyi koulun sohville ja yritti ummistaa silmänsä. Ajatukset kävivät kierroksilla, eikä keho rauhoittunut uneen.

Pahinta oli paniikkihäiriö, jonka vuoksi Hanna-Riikka ei voinut olla yksin

Hermoromahdus ei yllättänyt Hanna-Riikkaa. Hän oli jo pitkään tiennyt, että hänessä oli jotain vialla. Hän ei kuitenkaan osannut paikallistaa, mikä tuo paha olo oli. Tilanteen tunnistaminen oli alkusysäys parantumiselle. Se ei kuitenkaan käynyt tuosta vain.

Hanna-Riikka sai useita määräaikaisia terapiahoitojaksoja, mutta ei käynyt niitä koskaan loppuun, koska ajelehti ympäri Suomea.

– Tein pitkiä Suomi-toureja ja matkustelin katsomaan kavereitani milloin mihinkin.

Ja melkein koko ajan ahdisti. Ahdistuksissaan Hanna-Riikasta tuntui siltä kuin hän olisi pimeässä kaivossa, josta ei näe minnekään, eikä kukaan näe häntä. Ahdistuneena hänen oli vaikea erottaa, mikä oli fyysistä kipua ja mikä ahdistusta. Lattia keinui ja hänestä tuntui, että hän oli tulossa hulluksi. Hanna-Riikan lihakset olivat kireät ja koko kroppa jumissa.

– Sekä hammaslääkäri että silmälääkäri sanoivat, etteivät voi tutkia minua, sillä silmälihakseni ja suuni olivat niin kireät.

Pahinta oli paniikkihäiriö, jonka vuoksi hän ei voinut olla yksin. Se oli kuormittavaa sellaiselle, joka tarvitsi yksinoloa keskittyäkseen taiteen tekemiseen. Joitakin harvoja hetkiä lukuun ottamatta hän jaksoi silti aina toivoa parempaa ja alkoi haaveilla myös rakkauden löytämisestä.

Maalaaminen vaihtui kirjoittamiseen, koska se oli taloudellisesti parempi vaihtoehto: maalaustarvikkeet ja näyttelyiden järjestäminen maksoivat paljon, kirjoittamiseen riittivät kynä ja paperi. Jostakin löytyi aina tietokoneenromu, jolla tallentaa tekstejä. Unelma siitä, että saisi tekstejä julkaistuiksi auttoi jaksamaan.

Unettomuus vaivasi edelleen. Hanna-Riikka yritti turruttaa itsensä uneen alkoholin avulla, mutta lopulta sekään ei enää nukuttanut. Kaikesta huolimatta hän pystyi edistämään unelmaansa. Hän sai kustannussopimuksen, ja esikoiskirja julkaistiin vuonna 2005.

Kun sopivat unilääkkeet löytyivät, Hanna-Riikan elämä alkoi parantua. Kun hän nukahti, hän nukkui seuraavan vuoden ajan aina kun mahdollista tajuttuaan, miten ihanaa nukkuminen on.

– Vaikka tuolloin voin edelleen huonosti, minusta tuli läheistenikin mielestä kiltimpi ja valoisampi. Joskus aiemmin he olivat sanoneet, että minussa oli synkkää ja negatiivista energiaa.

”Menin eteenpäin käsittelemättä vaikeita asioita”

Kun Hanna-Riikka tapasi nykyisen puolisonsa kymmenen vuotta sitten, hän päätti, että juominen saisi jäädä. Sen seurauksena hän meni toiseen ääripäähän ja ajatteli, että nyt hänen pitäisi olla elämän joka osa-alueella hyvä ihminen. Hanna-Riikka lopetti kaikki huonot tapansa, joogasi, joi vihreää teetä ja ajatteli, että kirjoittamistyylikin pitäisi muuttaa positiiviseksi. Hän alkoi kirjoittaa iloista fantasiakäsikirjoitusta, jota ei julkaistu. Siitä ei tullut hyvä.

Elämäkään ei tuntunut omalta. Se muuttui tasapainoisemmaksi vasta, kun Hanna-Riikka huomasi, että hänen ei tarvitse muuttua ihmisenä kokonaan. Hän oli koko elämänsä yrittänyt hakea hyväksyntää muilta, niin juomisella kuin pingottamisellakin. Enää Hanna-Riikan ei tarvitsisi miellyttää ketään.

Hanna-Riikka kirjoittaa tummasävyisiä, paikoin jopa rankkoja kirjoja, joissa huumorikin on mustaa. Hän on käsitellyt mielenterveysongelmia ja kipua.

Uusin kirja, Viides vuodenaika, kuvaa sitä, mitä trauma tekee ihmismielelle. Vaikka se ei kerrokaan Hanna-Riikan omasta elämästä, kirja olisi todennäköisesti jäänyt kirjoittamatta ilman omia kokemuksia. Menneisyytensä vuoksi hän osaa eläytyä aidosti asioihin, joihin hänen lukijansa voivat samaistua.

– Kokemusteni ansiosta minusta on tullut todella empaattinen. Empaattisuus auttaa minua ymmärtämään kirjani hahmoja.

Lyhyiden terapiajaksojen aikana Hanna-Riikka huomasi jo sen, että yksi syy sairastumiselle saattoi olla se, että hänen selviytymiskeinonsa elämässä oli ollut ikävien asioiden poissulkeminen.

– Saatoin vain päättää, että jokin ikävä asia ei ole olemassa, enkä enää ajatellut sitä. Menin eteenpäin käsittelemättä vaikeita asioita.

Hanna-Riikka muistaa ala-asteen edelleen paikkana, jossa hän sai syvän haavan itsetuntoonsa. Sieltä on jäänyt voimakas ulkopuolisuuden tunne, mutta enää hän ei ole katkera.

– Ymmärrän, että niin lapset kuin aikuisetkin toimivat koulussa silloisen maailmankuvansa mukaan. Olen käynyt asiat läpi ja pystynyt auttamaan yksinäistä tyttöä sisälläni. Olen tehnyt rauhan menneisyyteni kanssa.

”Kun vietin aikaani räkälöissä, kuvittelin, että minulla on paljon ystäviä”

Lapsuudessa romahtanut itsetunto on nykyään vaihteleva. Nyt Hanna-Riikka on kuitenkin oppinut tunnistamaan, milloin on oikeasti kyse huonosta itsetunnosta ja milloin vain kuvitelmasta. Hänelle on tärkeää pitää huoli mielen tasapainosta. Oleellista on psyykkisen ja fyysisen levon merkitys. Kun hän esimerkiksi kirjoittaa syvissä vesissä vellovaa tekstiä päivän, illalla hän katsoo vastapainoksi tositeeveetä. Hänen mielensä ei ole terve edelleenkään, mutta lääkityksen avulla hän pystyy elämään terveen ihmisen lailla.

Tällä hetkellä Hanna-Riikka unelmoi siitä, että talous olisi tasapainoissa, eikä hänen tarvitsisi miettiä rahaa.

– Ystäviä voisi myös olla enemmän. Kun vietin aikaani räkälöissä ja join, kuvittelin, että minulla on paljon ystäviä. Kun lähdin siitä jengistä pois, paikalleni istahti joku muu, eikä kukaan enää parin viikon päästä edes muistanut, että istuin siinä joskus.

Onnekseen Hanna-Riikalla on puoliso, jonka kanssa hän on naimisissa ja joka rakastaa ehdoitta.

– Usein sanotaan, että ei voi rakastaa muita, jos ei rakasta ensin itseään. Minun tilanteeni oli päinvastainen. Opin rakastamaan itseäni, kun löysin ihmisen, joka rakastaa ja hyväksyy minut. Nykyään kun tulee kausia, jolloin voin huonommin, muistutan itseäni siitä, että minulla on ne asiat, joista haaveilin eniten silloin, kun olin pohjamudissa: kirjailijan ura ja hyvä parisuhde.

– Elämäni on itse asiassa melko samanlaista kuin se, mistä unelmoin taidekoulussa. Tosin vuokra-asunto porilaisessa kerrostalossa ei ihan vastaa kattohuoneistoa New Yorkissa.

Lue lisää:

Järkyttävän lapsuuskokemuksen traumatisoima Eija: ”Tämä hevonen pelasti minut”

Pahalla maailmalla säikyttely voi laukaista kriisin: ”Miksi hankin lapsia, kun maailma kulkee kohti tuhoaan?”

Erityisherkkä vai sittenkin yliherkistynyt? Herkkyys voi olla synnynnäistä tai opittua

Vaikea äitisuhde sai Taija Tuomisen katkaisemaan välit kokonaan: ”En voi koskaan ymmärtää äitini käytöstä”

Kommentit (2)

Masennus ja paniikkihäiriö, eivät ne tule kutsuttuina vieraina.
Muistelen mennyttä teini-ikääni, jota varjostivat ahdistus, syyllisyydentunteet ja syömishäiriö. Ei ollut hauskaa aikaa, kuten olisi kuulunut olla.




0



0

Suhteellisen hyvä elämä. On todellakin suhteellinen käsite. Jos on henkilö, jota rakastaa ja joka rakastaa, työtä, koti ja terveys. …… niin silti mainitsee elämänsä olevan SUHTEELLISEN hyvää. ….

En ymmärrä sitä järisyttävää kiittämättömyyttä, mikä tuosta (tai vuottaan 2016 summaavista) hohkaa.

Jos itse ei ole kuolemassa, eikä oma lapsi tai puoliso ole kuollut. Nii silloin elämä on täydellisen hyvää!!!!!!!!!
Se on upea lahja onnen kukkuloilla.

Jos on kuolemassa ja joutuu jättämään lapsensa puoliorvoiksi tai on menettänyt rakkaan kuolemalle. . Elämä on suullista. Fyysisesti kivistävää.
Mutta siinä on silti iso osa todella hyvää.

En ymmärrä näitä elämäntapavalittajia ja kaikkeen tyytymättömiä. Masennus ja aivosumu on muotia.




0



0

Masennus ja paniikkihäiriö, eivät ne tule kutsuttuina vieraina.
Muistelen mennyttä teini-ikääni, jota varjostivat ahdistus, syyllisyydentunteet ja syömishäiriö. Ei ollut hauskaa aikaa, kuten olisi kuulunut olla.




0



0

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi