Ihmiset ja suhteet

100 Naista: 21. Itsenäisyyspäiväspesiaali (12/100)

Teksti: Teppo M

VC Kysymällä mielipidettänne laskurin sijainnista, olen nyt toteuttanut blogissani enemmän interaktiivisia ominaisuuksia kuin Ylen digitaalinen televisio koko olemassaolonsa aikana, minkä ei voi sanoa imartelevan kumpaakaan vertailun osapuolta. Annettuja ääniä en laskenut, mutta se kävi selväksi ettei mitään yhtä selkeää mielipidettä asiasta ole. Hyvä niin, onhan diversiteetti ajatusten evoluutiolle ja meemiemme menestykselle elinehto.

Sen sijaan joukossa oli hyvä ehdotus pitää laskuri siellä, missä se on tähänkin asti ollut, mutta merkitä uusi kaato aina vasta seuraavan postauksen otsikkoon. Tämä ratkaisu tyydyttänee niin monia, että minun on keksittävä pian jotain harvinaisen ikävystyttävää, etten alkaisi vaikuttaa yleisöä kosiskelevalta populistilta. Tästä eteenpäin otsikossa oleva laskuri kertoo siis tilanteen ennen luvussa kuvattuja tapahtumia. Actionpalat löytyvät jälkikäteen lukemalla pätkä, jonka jälkeisessä luvussa laskuri kasvaa, mutta tuoreimmasta postauksesta totuus paljastuu vain lukemalla kertomus läpi.

Minulla on aina ollut tapana muistaa merkkipäivät vasta jälkikäteen. Yleensä asia on valjennut minulle noin viikon myöhässä, kun olen alkanut ihmetellä poikkeuksellisen pitkään jatkunutta mykkäkoulua. Viikon verran sitä vielä jaksaa odottaa, josko paha tuuli katoaisi itsestään tai sen syistä armollisesti tiedotettaisiin tilanteeseen syypäänä pidetylle osapuolelle. Niinpä onkin vain kohtuullista, että julkaisen myös Suomen 90-vuotisitsenäisyyspäiväspesiaalin lähes viikon myöhässä.

90-vuotias Suomineito on kroonisesta huonosta itsetunnosta sekä kiltin tytön syndroomasta kärsivä läheisriippuvainen nuori, mikä ei toki ole ihme, kun muistaa, ettei tunnevammainen äiti-Ruotsi häntä koskaan rakastanut ja alkoholisti isä-Venäjä hakkasi sekä äidin, että lapsen aina kun vain sen verran tolpillaan oli, että siihen kykeni.

Kun Suomi ei tiedä, mitä itsenäisyydellään tekisi, keskittyy poliittinen keskustelu silloin kun sitä vähän ilmenee siihen, kuinka nopeassa tahdissa ja kenelle luovuttaisimme sen päätäntävallan omiin asioihin, jota meillä nyt vielä sattuu olemaan. Sinänsähän se onkin aivan sama ja voi hyvinkin olla, että Suomelle on suureksi siunaukseksi, jos meitä koskevat päätökset tehdään jossain, missä suomalaisten suuressa viisaudessaan valitsema edustajisto ei pääse asioita sotkemaan. Hyvin yksityiskohtaisen ja monimutkaisen tilastollisen analyysin perusteella olen nimittäin päätynyt siihen lopputulokseen, että noin puolet suomalaisista ovat keskimääräistä tyhmempiä.

Itseasiassa EU:ssa on melkoinen määrä poikkeuksellisen fiksuja ihmisiä, jotka todella miettivät sitä, kuinka asioita voisi tehdä paremminkin. Sääli vain, että ne muistiot, joita tänne Euroopan perällekin säännöllisesti lähetetään, päätyvät enimmäkseen pönkiksi eriasteisten virkamiesten klenkkaavien työpöytien jalkojen alle. Silloin tällöin toki keksitään jotain ihan itsekin. Aasian tsunami-katastrofin aikaan muun muassa se, että hätätiedotuksia voitaisiin tarvittaessa toimittaa kaikkiin tietyllä alueella sijaitseviin kännyköihin. Muutamat tuhannet ihmiset Nokialla olisivat varmaan olleet kiitollisia istuessaan viikon ajan puolet valveillaoloajastaan paskalla, jos joku olisi vaivautunut tuon järjestelmän myös toteuttamaan. Hommahan tosin vaatisi joitain kymmeniä tunteja insinöörityötä ja tuhansia tunteja poliitikkojen, virkamiesten ja lakimiesten voimin suoritettua ankaraa ja uupumatonta paperinpyörittelyä.

Samaan aikaan kansa on huolissaan lähinnä siitä, sanooko turha ulkomainen julkkiskokki rehellisen mielipiteensä suomalaisesta einesriisipiirakasta, mitä mieltä italialaiset ovat Kimi Räikkösen kielitaidosta ja ymmärtävätkö edes ruotsalaiset, ettei Suomi liittoutunut Natsi-Saksan kanssa toisessa maailmansodassa, vaikka se siltä ehkä ihan vähän näyttikin.

Jos suomalaisuus pitäisi puristaa yhteen mielikuvaan se on se hetki, jolloin me räntäsateen peittämissä kodeissamme tuijotamme syvän hartauden vallassa litteistä, väkisin digitalisoiduista televisioista jonoa arvokkaita ja synkkäilmeisiä toisia suomalaisia kättelemässä kansamme arvojohtajaa ja samaan aikaan kaikki pohtivat, että mitäköhän ulkomaalaiset sanoisivat, jos tämän näkisivät.

Tiedotus: Vaikka juttu hieman nyt harhaileekin, niin lopussa se taas kyllä seisoo.

Erityisen vähän itsenäisyyttä meillä ilmenee yksilötasolla. Kun kaikki aika menee vanhempien, puolison, lasten, työnantajan, naapurien, kirkon, ystävien, koiran, liikennepoliisin, sukulaisten, työkavereiden ja omien traumojen odotusten täyttämiseen, jää yllättävän vähän aikaa sen miettimiseen, mitä sitä itse haluaisi ja kuka se itse edes mahtaa olla. Onneksi sentään eläkkeellä sitten kyllä ehtii… Ja ehkä ehtiikin, jos vain sattuu vielä muistamaan, mitä sitä halusi tehdä. Useimmat eivät muista, jos koskaan edes tiesivätkään.

Kaavoista itsensä irti riuhtaisemista ei erityisemmin helpota se, että ympäristö on tietysti aivan oikeassa. Poppanataiteilijaksi ryhtyminen on typerää ja epäonnistuminen aivan varmaa, uusi vaimo osoittautuu loppujen lopuksi juuri niin hankalaksi kuin mitä äiti aikanaan varoitti ja sadan naisen kaataminen vuodessa on tietenkin mahdotonta. Mutta mitä sinä teet kaikella maailman järkevyydellä, jos hukkaat matkalla oman itsesi?

Osta tänään kotimatkalla se kitara, opettele pari sointua (E-duurista on helppo aloittaa) ja unohda soitin sitten kaapin päälle pölyttymään, jos niin on käydäkseen. Kun vaimo vuoden päästä nalkuttaa, että niinpä vain jäi herralta se kitaran soittokin yhteen päivään ja kallis kapine on nyt ihan turhan panttina, niin tiedä, että sinä päivänä sinä olit elossa. Hyvää itsenäisyyspäivää, ystäväni!

Kiitän kärsivällisyydestä ja siirryn itse asiaan…

Naapurin pullantuoksuinen Susanna ei tietenkään kadonnut elämästäni jälkiä jättämättä, kuten moni teistäkin on jo ehtinyt epäillä. Vein pari päivää krapulapanon jälkeen pullon viiniä tarkoituksena kiittää viimeisestä ja yrittää luikerrella irti mahdollisista minulle asetetuista odotuksista.

Susanna osoitti kuitenkin naiseksi hämmentävää itsenäisyyttä siinä, ettei mitään odotuksia tuntunut olevan. Hän pyysi minut toki sisään, rupattelimme niitä näitä ja taisimme avata sen viinipullonkin, mutta ennen kuin tilanne muuttui liian intiimiksi, huomautin että olisi varmaan parempi ettei viimekertaista tapahtuisi enää uudestaan.

– Ai, Susanna vastasi ja vaikutti hieman pettyneeltä. – Miksi?
– Sanotaan nyt vaikka niin, etten minä tässä elämänvaiheessa halua sitoutua monogamiseen suhteeseen, vastasin.
Odottamani loukkaantuneen niskan nakkauksen sijaan sainkin vastaani naurunpyrskähdyksen
– Ihanasti sinä muotoilit tuon, että haluat panna muitakin naisia.
– No niin, vastasin ja luullakseni punastuin hieman. – Voihan sen kai noinkin ilmaista.

Susanna vakuutti ettei hänen tarkoituksenaan ollut saada minua ansaan, kun oli vasta itsekin vapautunut sellaisesta. Mutta, että olisi kyllä mukavaa, jos lähellä asuisi mies, jota voisi mahdollisesti vaivata sellaisessa hommissa, joissa naisen on yksin vaikeaa saada aikaan tyydyttävää lopputulosta.

Olin tukalassa tilanteessa, sillä suoraan sanottuna en nyt oikein ehtisi pitää edes mitään puolivakituista hoitoa tyytyväisenä, mutta toisaalta tuollaisia tarjouksia mies ei keskimäärin kovin montaa elämänsä aikana saa. Sellaiselle ei kertakaikkiaan sanotaan ”ei”. Sellaiselle sanotaan: ”no, sitten”.

– No, sitten… minä sanoin.

Viime viikon maanantaina Susanna soitti ja kysyi, mitä tekisin itsenäisyyspäivänä. Kun en osannut sanoa, hän pyysi luokseen pienille kutsuille. Kai se sitten olisi ok. Sitä paitsi minua kuulemma tarvittiin vain, jotta seurapeleihin saataisiin tasaparit. Koska olin joka tapauksessa päättänyt pitää torstain lomaa projektistani ennen seuraavana päivänä alkavaa Ruotsin risteilyä, ehdotus kuulosti oikeastaan ihan mukavalta.

Minut esiteltiin muille vieraille naapurin setänä eikä kukaan vaatinut tarkempia selityksiä. Myöhemmin illalla Susannan ystävättärien heittelemät kaksimielisyydet antoivat tosin ymmärtää, että tarkemmat selitykset oli ehditty kyllä jo antaa paljon aiemmin.

Yhden illan seksisuhteissa on yksi perustavaa laatua oleva ongelma. Jos seksi on huonoa, niin se on huonoa, mikä on, jos ei nyt varsinaisesti ongelma, niin ainakin puute jo sinänsä. Mikäli seksi taas on hyvää, sitä on hyvin vaikea jättää yhteen kertaa, kun kumpikin tietää, että seuraava kerta olisi vielä paljon parempi. Yhden yön suhteeseen on näin ollen jo käsitteen itsensä sisälle leivottu huono seksi.

Ensimmäinen kerta Susannan kanssa oli ollut eläimellinen, haiseva, aggressiivinen ja nopea. Ja ehdottomasti hyvä. Aito, oikea pano. Kun nyt kuitenkin asuimme muutaman kymmenen metrin päässä toisistamme ja saatoimme haistaa toisemme hississä niinäkin päivinä, jolloin emme nähneet, oli totuuden nimissä selvää, että se tapahtuisi ennemmin tai myöhemmin uudestaan.

Muiden vieraiden poistuttua jäimme kahden ja pian sen jälkeen olimme sängyssä. Minulle se oli ensimmäinen kerta tänä syksynä ilman, että tarjolla oli pistettä projektiini. Arvelin tämän olevan taas niitä asioita, joita ei kannata kertoa naisella itselleen, vaikka objektiivisesti ajatellenhan se on hyvin imarteleva tosiseikka.

Me naimme niin kuin vain kaksi itsenäistä, itsepäistä, itsekästä ja yksinäistä ihmistä vain voi. Täysillä, tunteella, kauan ja puhtaasti nautinnon itsensä vuoksi. Yön nukuimme kumpikin kotonamme sikeästi ja diagonaalisesti.

– Oih! Susanna sanoi kun tein jotain, mistä hän erityisesti piti. – Keneltä sinä tuon olet oppinut?
– Haluatko muka tosiaan tietää?
– Hmm… En, Susanna vastasi. – Mutta tee se pian uudestaan.

X