Ihmiset ja suhteet

100 Naista: 22. 203:n metrin yöjuoksu (12/100)

Teksti:
Teppo M
VC

Joulunaika pitää ihmiset kiireisenä ja aiheuttaa stressiä. Aikaisemmin olen pyrkinyt seuraamaan koko touhotusta mieluiten vähän sivummalta ja vähintään hieman huvittuneena, mutta nyt kun joutuu pukkina ilta illan jälkeen metsästämään mehevää kinkkua, duunamaan jatkuvasti torttuja ja piparia sekä pitämään yökaudet aisakellon helkkäämässä, niin joulustressi uhkaa kertakaikkiaan nujertaa miehen alleen. Äidin hommat on niin kiireiset. Joopajoo!

Viikko sitten perjantaina astuin siis R:n kanssa Silja Symphonyn kyytiin ja tällä kertaa itse R oli mukana omassa suuresti kunnioitetussa persoonassaan valvomassa (vai sabotoimassa) suoritustani parhaan kykynsä mukaan. En usko, että mielenterveyteni olisi edes kestänyt toista peräkkäistä risteilyä yksin, sillä Itämeren porauslauttoja psykedeelisempää vaihtoehtotodellisuutta en ole vielä laillisin konstein onnistunut tavoittamaan. Tosin aika lähelle pääsee se sankka lumisateinen tammikuun ilta, kun hätkähdyttävästi pientä tulitikkutyttöä muistuttanut, noin 10-vuotias lapsi pummasi minulta ruttopuistossa tupakkaa ja samalla Vanhasta Kirkosta kantautui vaimeana kuorolauluna Sibeliuksen ”Soi kunniaksi luojan”.

Yhden peltikuoren sisällä noin kaksituhatta suomalaista ja ehkä viitisensataa ruotsalaista valmistautuivat siis lähes sulassa sovussa juopumaan, ahtamaan sisäänsä kuvottavan määrään ruokaa, tappelemaan, löytämään toisensa, eroamaan, vannomaan sekä ikuista rakkautta että ikuista vihaa (paljon enemmän rakkautta), askartelemaan joulukoristeita, laulamaan, virtsaamaan tuhkakuppeihin, peittelemään lapsiaan sänkyyn, etsimään vanhempiaan yökerhosta, voimaan hyvin pahoin ja mikä tärkeintä: keräämään pisteitä. Kuinka kukaan pystyisi olemaan humaltumatta kaiken tuon elämän kuhistessa suloisessa merkityksettömyydessään korkeintaan sadan metrin säteellä ympärillään? Joka halveksii ruotsinlaivoja, on kuollut.

Klassisen peliteorian mukaan siipimiestä tarvitaan naista kaadettaessa osoittamaan miehen sosiaalista arvoa. Miestä valittaessa naisille on toiseksi tärkeintä se, kuinka paljon naisen omat ystävät miestä arvostavat. Tärkeintä on kuitenkin se, kuinka paljon muut miehet arvostavat kokelasta. Naisen omaa henkilökohtaista mielipidettä ei todellisuudessa ole edes olemassa, vaan se on eräänlainen kooste muiden ihmisten ajatuksista. Tämä pätee myös silloin, kun nainen valitsee miehen, jota ympäristö ei hyväksy. Tuhansia suomalaisia heittiöitä on jätetty jättämättä vain siksi, että kaikki naisen ystävät painokkaasti neuvovat häntä tekemään niin.

Siipimiehen tehtävänä on käydä ajoittain moikkaamassa kohdetta piirittävä miestä, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa läpsäyttämistä hartioihin, ja kysymyksen: ”mitä, äijä?” esittämistä. Näin nainen panee merkille, että toiset miehet aktiivisesti hakeutuvat häntä lähestyneen miehen seuraan ja pyytävät hänen huomiotaan. Naisen silmissä tämä tarkoittaa, että miehellä on asema. Samalla kaatoa suorittava mies saa tilaisuuden osoittaa, ettei ole mitenkään epätoivoisen kiinnostunut naisesta, vaan saattaa hyvinkin lähteä poikien matkaan ellei nainen osoita hieman aktiivisempaa kiinnostusta.

Luolanainen naisessa ei arvosta miehessä mitään yksittäistä tekijää niin paljon, kuin miehen sosiaalista verkostoa. Tämän ei tietenkään pitäisi olla kenellekään mikään yllätys, sillä juuri sosiaaliset taidot ovat olleet evoluutiomme aikana ihmisen selviytymiselle se kaikkein tärkein ase. Missä tahansa paikassa ja tilanteessa mies, jonka lähes kaikki paikallaolijat tuntevat, saa halutessaan pillua. Aina ja poikkeuksetta. (Olettaen tietenkin, että ainakin yksi sellainen on ylipäätään paikalla).

Arvoisa mieslukijani (huhujen mukaan teitäkin vielä on): Kun seuraavan kerran näet toverisi (tai jopa tuikituntemattoman veljen) tekemässä kaatoa, käy toki sukupuolemme sisäisen solidaarisuuden nimissä auttamassa miestä mäessä ja läiskäisemässä kaveria selkään. ”No, mitä äijä!?”

Näin siis teoriassa, jota emme tosin R:n kanssa juurikaan testanneet, vaikka niin olisi tietenkin pitänyt tehdä, nyt kun tilaisuus siihen oli olemassa. Loppujen lopuksi me vedimme viinaa, puhuimme menneistä, naisista, bisneksistä, politiikasta, naisista, urheilusta, kirjoista, naisista ja autoista aivan kuten aina ennekin. Flirttasimme, jos naisia lähelle oli ja satuimme muistamaan, että sellainenkin kuuluu asiaan, mutta puolen yön maissa tajusin vihdoin laiminlyöneeni pahasti matkan alkuperäisen mission. (Kieroakin kierompaa peliä R:ltä siis!)

Havahduttuani tilanteeseen tartuin itseäni lujasti niskasta ja horjuin päättäväisesti viereiseen pöytään, jossa keski-ikäinen, kiharatukkainen ja tonttulakkipäinen nainen istui yksinään liikehtelemässä tavalla, jolla oli ilmeisesti tarkoitus olla jonkinlainen yhteys yökerhossa soivan musiikin rytmiin, mutta joka samalla epäonnistui tarkoituksensa täyttämisessä jotakuinkin täydellisesti.

– Hei, kaunotar, minä kysyin. – Saanko liittyä seuraan?
– Saat, nainen sopersi ja yritti katsoa minua silmiin, vaikka tähtääminen tuottikin hieman vaikeuksia.
– Pikkujoulut menossa?
– Joo, nainen vastasi. – Meillä oli taikuri!
– Ai, missä?
– No siellä… mikä se nyt on… No siellä kuitenkin… Hihihi… Se taikoi Miran pöksyt!

Nainen ratkesi kikattamaan muistettuaan, kuinka Miran pöksyille oli käynyt. Valitettavasti en tässä pysty sitä teille kertomaan, sillä en koskaan saanut selville tätä enempää asiaan liittyviä yksityiskohtia. Ajattelin, että teidän on kuitenkin hyvä tietää Miran pöksyille tapahtuneen jotain aivan ratkiriemukasta.

Hetken päästä R tuli paikalle ja läiskäytti minua selkään.

– Mitä, äijä, R kysyi. (Kyllä, olimme juuri aiemmin keskustelleet siipimiesteoriasta)
– Äh, istu siihen, minä käskin ja jatkoin osoittaen sanani vastapäätä istuvalle naiselle – Tämä R tässä on oikein hyvä ystävä ja tuota, mikäs sun nimi onkaan?
– Päivi, sanoi Päivi ja jatkoi silmät ummessa penkissä heilumistaan. – Ette kai te pojat suunnittele vievänne minua hyttiinne ja käyttävänne hyväksi?
– Kyllä me vähän sellaista suunniteltiin, minä myönsin.
– No, hyvä, Päivi sanoi. – Mutta ensin saatte kyllä tanssittaa vähän!

Tönäisin R:ää ja hän lähti kuuliaisesti hoitamaan asiaa. Minä tilasin sillä aikaa pöytään lisää juotavaa. Hyvän humalan ei pidä antaa mennä pilalle selviämällä kesken kaiken.

Kun myöhemmin yöllä lähdimme yhdessä kohti hyttiämme Päivi puristeli jo meitä molempia tuttavallisesti pakaroista. Tupakkapaikalla pukuun pukeutunut noin 30-vuotias mies, joka oli sitonut joululauluja soivan kravatin otsaansa, virtsasi tuhkakuppiin ja lauloi ilmeisesti ainoaa muistamaansa säettä Isontalon Antista yhä uudestaan ja uudestaan. Kravatti säesti parhaansa mukaan Petteri Punakuonon melodialla. R jäi polttamaan savukkeen ja me Päivin kanssa jatkoimme hyttiin. Olin pyytänyt R:ltä 15 minuuttia ja saisin luultavasti puoli tuntia. (13/100)

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin tapasin R:n käytävällä tultuani hytistä häntä etsimään.

– Tuliko 13 täyteen? R kysyi.
– No tuli, tuli, mutta nyt se numero 13 makaa tuolla hytissä eikä kuulemma jaksa enää lähteä minnekään.
– No mikä sen oman hytin numero on?
– En minä tiedä! Tuskin se tietää enää itsekään.
– Perkele. Kai sen pitää antaa jäädä sinne sitten. Olihan siellä yläpeditkin.
– Onneksi, joo…

Menimme hyttiin ja löysimme Päivin kuorsaamassa sängyllä päiväpeittoon kääriytyneenä. Harkitsimme hetken naisen nostamista yläpedille, mutta päättelimme sitten, että olisi sekä helpompaa, että turvallisempaa jättää hänet siihen ja kivuta itse ylös.

– Käydäänkö ulkona, R kysyi?
– Käydään, minä vastasin.

Otimme mukaamme hieman evästä ja livahdimme kannelle haistelemaan jäätävää meri-ilmaa sekä maistelemaan huoneenlämpöistä VSOP:ta muovipullosta.

– Se sun blogi, R lopulta sanoi.
– Niin?
– Laita siihen sitten, että mä olin tupakalla sen aikaa.
– Tottakai.

X