Nuori, kaunis ja ahdistunut
Tiedättekö tapauksen? Noin 20-30 -vuotias nainen, jolla on opiskelupaikka tai työpaikka tai molemmat, kämppä, harrastuksia ja ystäviä, mahdollisesti poikaystävä; hän on kaunis ja ollut aina mielestäsi ihanaa seuraa. Sitten hän ilmoittaa käyvänsä terapiassa, koska on masentunut /ahdistunut /kärsinyt jo pitkään paniikkihäiriöistä, unettomuudesta tai syömishäiriöstä.
Harvan ystäväpiiri on viime vuosina välttynyt terapia-aallolta. Ovatko nykynaiset herkempiä kuin ennen? Ylianalysoivat ongelmiaan, ylireagoivat ja tämän seurauksena ylihoitavat itseään? Vai vaatiiko informaatioyhteiskuntamme kehitys maksunsa mielenhäiriöinä ja henkisenä pahoinvointina?
Miten auttaa ihmistä, jolla on niin sanotusti kaikki hyvin ? Useimmiten terapiassa käyvä nainen, varsinkin jos hän on herkkä, on todella tietoinen siitä mikä hänen ulkoinen kuvansa on. Hän on selvillä siitä, että ulkopuolisten mielestä hänen elämänsä on täysin reilassa. Tämä itse asiassa vain lisää ahdistusta – se vie kaiken oikeutuksen pahaan oloon, koska hänellähän on kaikki hyvin.
Nainen tuntee itsensä entistä sekapäisemmäksi, koska kuristava tunne ei liukene sillä, että hokee itselleen että on ihmisiä joilla on ”oikeita” ongelmia ja itse pitäisi olla kiitollinen siitä että saa elää. Jos itkettää joka aamu, kiitollisuus elämän jatkuvuudesta saattaa tuntua aika kaukaiselta ajatukselta.
Ahdistus, joka ei kohdistu mihinkään, on myös hyvin pelottavaa. On eri asia surra suhteen päättymistä tai pelätä vaikka haastavaa työtehtävää. Tällaiset ongelmat ovat tarpeeksi konkreettisia, että pahan olon syyn tietää ja niihin on helpompi pyytää tukea kuin selittämättömään pahaan oloon. Läheisten on myös luontevaa reagoida tarjoamalla apuaan kun surulla on selkeä kohde.
Osaksi terapiaan hakeutumisessa on kyse myös omien läheisten säästämiseltä. Kun paha olo pitkittyy, saattaa tuntua väärältä vyöryttää sitä ystävän olkapäälle, varsinkin kun varsinaisia ratkaisuja ei välttämättä ole. Masennusta psykologilla hoidattava nainen ei siis ole itsekeskeinen ja yliherkkä omalle pahoinvoinnilleen – hän on saattanut hakeutua hoitoon vasta vaiheessa, kun hän ei enää voi peitellä ongelmaa, eikä toisaalta tahdo huolestuttaa läheisiään kertomalla alakulostaan.
Kaikki ei ole ihan hyvin
Työkykyä pidetään tietynlaisena terveyden mittarina, mutta toivottavaa olisi, että sitä ei tarvitsisi menettää jotta paha olo otettaisiin vakavasti. Ihminen saattaa keskittää kaiken energiansa kyetäkseen jatkamaan opintojaan tai käymään töissä – ja vapaa-aika kuluu apaattisesti sohvalla.
Kaikki tarvitsevat lepoa ja ohjelmoimatonta aikaa itsekseen, eikä viikonlopun vietto punkanpohjalla tee kenestäkään masennuspotilasta. Jos oma mieli on kuitenkin päivästä toiseen haluton ja olo itkuinen tai turta, olisi asiasta hyvä puhua, vaikka ihmisten ilmoilla jaksaisikin vielä käydä. Työkyvyn ylläpito on aina helpompi projekti kuin sen palauttaminen.
Nöyryytyksen kokemusta välttääkseen nainen saattaa sairastaa hyvin yksin, jopa avopuolisoltansa salaa. Se mikä näyttäytyy tasaisena ja hallittuna elämänä, voikin olla saavutus hienosti piilotetuista ongelmista ja tyhjyyden kokemuksesta. Moni järjestelee terapiakäyntinsä kalenteriin siten ettei poissaoloja luennoilta tai töistä huomattaisi.
Itsetuhoisuus, joka voi ilmetä esimerkiksi oman kehon vahingoittamisena tai päihteiden käyttönä, hävettää. Itsensä viiltely, hiusten repiminen tai yksin kotona juominen ovat tabuja nuorten aikuisten iloisessa maailmassa. Syömishäiriökin mielletään tyttöjen murrosikään liittyväksi: miksi kolmeakymppiä lähestyvä nainen yhä ”leikkisi ruoalla ja terveydellään”?
Toisaalta nainen, jonka ahdistus ei oireile näkyvästi, esimerkiksi laihtumisena tai paniikkihäiriöinä, saattaa kokea ettei hänellä ole oikeutta valittaa ahdistuneisuudestaan.. Olisi hyvä muistaa että kun nuori ihminen menettää elämänhalunsa, ongelma ei ole koskaan mitätön. Ahdistus ja masennus ovat aina subjektiivisia ja jakamattomia kokemuksia, mutta se ei tee niistä vähemmän todellisia.
Missä vika?
Ahdistunut nainen usein syyttää itseään huonosta olostaan. Ajatellessaan kielteisesti itsestään ja elämästään, hän on samalla vihainen itselleen omista ajatuksistaan. ”Kunpa vain en ajattelisi tällaisia!”.
Paradoksaalisesti moni toivoo, että heidät pelastettaisiin ulkopuolelta, että tapahtuisi jotain, ja paha olo ja ajatukset katoaisivat. Moni toivoo rakkautta pelastuksekseen, osa elämän nytkähtämistä muuten eteenpäin: valmistumista, uutta työpaikkaa tai kotipaikkaa.
Kun mieli sairastaa, ihminen ei voi vain riuhtaista itseään niskasta kiinni ja piristyä. Apealla mielellä on syynsä ja ennen kuin niiden juurille voi päästä, täytyy hyväksyä se, että mieli on musta. Tärkeintä on muistaa oma arvonsa masentuneena ja ahdistuneenakin. Ajatusmallia pitäisi hitaasti kääntää toiste päin: en ole itse syypää huonoon oloon, mutta voin itse pelastaa itseni.
Onko apua saatavilla?
Terapiassa käynti ei pelasta ketään surun kokemiselta. Suru, ajoittainen alakulo ja pettymykset kuuluvat elämään. Terapiassa voi kuitenkin saada välineitä joilla pitää elämänhalunsa elävänä murheiden läpi. Monen nuoren aikuisen elämä on niin paineistettu ja kiireinen, että vastoinkäyminen saattaa murtaa heidät ja syöstä masennuksen pimeään kuiluun. Terapian myötä kuilut tasoittuvat: vastoinkäymiset sattuvat edelleen, mutta niitä kohdatessa pystyy jatkamaan matkaa.
Toisella laidalla ovat nuoret, joiden elämän verkkaisuus ja tapahtumattomuus ovat ahdistuksen syy. Heille terapia voi antaa kyvyn nähdä oma elämä kiinnostavana ja kokemisen arvoisena, vaikka se olisi jo vuosia tuntunut merkityksettömältä ja ennalta-arvattavalta.
Toivoa kehityksestä on. Terapiassa käyvä ystäväni totesi yhteisellä lomamatkallamme ohimennen että nyt hän on voinut niin hyvin, ettei enää muista milloin on viimeksi itkenyt. On mahdollista elää niin, että surullinen tai ahdistava olo on poikkeus pääsääntöisesti hyväntuulisesta elämästä.
www.tukinet.fi
www.nuortenkriisipiste.com
Teksti: Tua Harno
Kommentit
Emma-86: parasta hoitoa masennuksen alkuvaiheeseen on juuri liikunta ja nimenomaan ulkoliikunta. Tiedän kokemuksesta..
Avun hakeminen on rankkaa. Kuka vahva nainen haluaa myöntää sairastavansa masennusta, kun siitä syyllistetään? Minä en hakenut ja masennuin 3 vuodeksi. Enkä hae vieläkään!!
Itsekkäille miehille ja tasa-arvo höpinöille. Jos mielestäni kotitöiden jakaminen ja vaimon kanssa keskustelu on mielestäni paha-asia, saisit elää elämäsi yksin. Et tarvitse naista elämääsi!
Kommentit
Itse olin hieman yli 30 kun ensimmäisen kerran menin psykiatrialle juttelemaan. Nyt olen 35. Minulle oli takana 2 menetettyä lasta, raskausmasennus hoitamaton, avioero, läheisen ihmisen alkoholiongelma, Lapsen adhd ja sydänleikkaus ja mahdollisesti toinen leikkaus tulossa. Kaikki tuo on ollut sisälläni. Melkein 15-vuotta. Sitten kaikki vaan purkautui. Työn kautta. Paineita töissä juoksuttamista ja pompottamista, kestin sitä 6 vuotta.
Ihmiset kokevat ongelmat eri tavalla. ja sanotaan ettei ihmiselle anneta kannettavaksi kuin mitä hän jaksaa… Minuun on jäänyt arvet en parane koskaan täysin. Joka päivä on täyttä katastrofia. Mitään en voi suunnitella. Siihen olen tyytyväinen että 11 työvuoden jälkeen vihdoin uskalsin hakea toista paikkaa ja sain!
Jotenkin olen vielä tässä kirjottamassa tätä. Joku on antanut voimaa jaksaa arjen harmaan läpi.
On hyvä että apua annetaan vaikka miten varhaisessa iässä. Se ei mene koskaan hukkaan. En myöntänyt itelleni ongelmaa vaan yririn olla vahva ja nyt kärsin kaikesta tuosta vielä todella pitkään.
On väärin että hoitoja lopetetaan rahapulan vuoksi siksi tämä maailma menee sairaaksi…. Ihminen saa itse pärjätä…
Hakekaa apua jos siltä tuntuu.. Taistelkaa oikeudedesta apuun. Ja myöntäkää se itsellenne..
Niin totta tuo on.
Ja minä luulin olevani ainut sekava ihminen tämän hullumyllyn kanssa.
Nyt kaksi vuotta jatkunut sama kaava; aamulla kouluun huonosti nukutun yön jälkeen (haukkumaan itseäni etten pysty opiskelemaan paremmin), siitä töihin (”rankasemaan” itseäni sanomalla työkavereille, että olen nyt vauhdissa että antakaa vaan lisätöitä. Sitten illalla kotiin itkemään itseni uneen, etten taaskaan ole näin työlään ja tuloksellisen päivän jälkeen sen onnellisempi ja tyytyväisempi.
kylläpä kolahti.. että huh.Moni jopa mieheni ajattelee, kun sä oot noin hyvän näköinen-niin mitä hätää, kun on työ, oma asunto, rahaa jne.. mutta, loppujen lopuksi näin ei vain ole.
On hirveää todeta, että täällä Suuressa hyvinvointivaltiossa on paljon ihmisiä jotka voivat huonosti. Ulkonäöstä, koulutuksesta, perheestä tai hyvinvoinnista riippumatta. Onko syy siinä että tämän päivän ihmisen on oltava tuottava henkilö, joka pystyy, kykenee voi tehdä töitä täysillä 24h vuorokaudessa, jos hän ei siihen kykene, hän on saamaton, laiska, tai sairas jollain lailla koska ei halua tuottaa…ei ole enää naapuriapua, sukurakkautta, koska jos erehdyt pyytämään apua sinut luokitellaan heti reppanaksi tai omasta huonoksi oman elämän koordinoijaksi. Kaikki tietävät että ihminen ei ole kone, täydellinen ja ihmiselle tulee jossain vaiheessa vain raja vastaan jos elämä on pelkkää tuottamista ja pärjäämistä..mutta miksi toisen hyväksyminen on kuitenkin vaikeaa, emme kuitenkaan anna toisen ihmisen olla epätäydellinen, väsynyt, elämän kolhujen murjoma, masentunut…tai annanmehan olla, koska silloin oma elämä tuntuu
täydelliseltä ja voimme lyödä lyötyä vielä kerran..
Jaksamista kaikille väsyneille!tunnustakaa ja hakekaa apua, ammattiauttajilta vaikka. Jokainen ihminen on tärkeä!!Anna arvo toiselle niin saat sitä itsekin!
Naiset voisivat lakata ylihoitamasta itseään turhaan. Minulla on ystävä, joka jatkuvasti juoksee erilaisissa tutkimuksissa. Tutkitaan ja tutkitaan …ja taas uusi vaiva, jonka puolesta mennään lääkäriin ja kalliisiin tutkimuksiin, jatkunut kymmeniä vuosia.
Naiset ovat mieleltään sairaampia kuin miehet. Sitä se on. Hulluutta!
” Minulla on oikeus ” olisi tämän vuosituhannen kuvaavin lause
> Hän on selvillä siitä, että ulkopuolisten mielestä hänen elämänsä on täysin reilassa. Tämä itse asiassa vain lisää ahdistusta – se vie kaiken oikeutuksen pahaan oloon, koska hänellähän on kaikki hyvin.
Löydä oma sisäinen lesbosi!
Se on kyllä ihan totta, että pikku vaivoista on turha valittaa.
Eikä kaikkiin saakelin pikku juttuihin tarvita omaa pilleriä.
Itselläni on takana vuosia kestänyt masennus ja itsemurhayritys. Nyt voin oikean lääkityksen ja terapian ansiosta paremmin. Tässä keskustelussa pitäisi myös muistaa, että ongelmien takana voi vastoinkäymisten, vaikeiden elämänkokemusten ja korkean vaatimustason lisäksi olla epätasapaino aivojen kemiallisessa toiminassa. Tätä ei voida pelkällä psykoterapialla hoitaa. Monet ovat ennakkoluuluoisia lääkkeidenkäytölle, tai pelkäävät sen vaikutusta identiteettiin. Niin minäkin olin, ja alussa tulikin paljon sivuoireita, mutta ajan myötä vointi lähti kohenemaan. Toisaalta pelkkä lääkitys ilman terapiaa on huono tilanne, silloin joutuu kantamaan kaikki vaikeat tunteet ja ajatukset yksin.
Neuvoni kaikille masentuneille: on mahdollista parantua, oppia hyväksymään itsensä ja löytää elämälleen suunnan. Vaikka tunnet että olet pohjalla ja ettei tulevaisuutta ole olemassa voit löytää auttajan joka saa sinut uskomaan elämään uudestaan.
Itsekin olen aivan samaa mieltä, että turha pienistä valittaa. Suomessa kun asuuniin aina löytyy toisaalta maailmasta ihmisiä, joilla asiat on vielä paljon huonommin.
Mutta.
Mielen ongelmat, eivät edes omani, ole oman halun ja päätäntävallan alaisia. Masennus on psyykkisen ilmiön lisäksi myös fysikaalinen ilmiö. Itse olen joutunut myöntämään, etten valitettavasti voi hallita täysin itseäni. Kun mieli on maassa ei se omasta tahdostani muutu yht´äkkiä toisenlaiseksi.
Tahdoton ja toivoton en silti ole. Haluan ja tahdon yrittää. Syön hyvin ja harrastan liikuntaa, koska se tekee hyvää mielelle ja keholle. Yritän myös aina ajatella positiivisesti, vaikka aina en jaksa.
Yksi tämän hyvin tasa-arvoisen yhteiskunnan ongelma on kuitenkin edelleen se, että nuoriin naisiin suhtaudutaan työelämässä asenteella `nätit tytöt pärjää aina`. Asenne on vähättelevä, mutta usein myös paikkansapitämätön.
Työskentelen miesvaltaisella alalla ja seuraan sivusta samanikäisten mieskollegoiden uran etenemistä. Olen kyllä kivaa ja nättiä seuraa ja vielä pidettykkin, mutta ammatillisesti en kuitenkaan yhtä vakavasti otettava. Se syö itsetuntoa.
juuri nämä viimeiset kommentit paljastavat täydellisesti, miksi vahvat ja kiltit masentuneet tytöt eivät usein viitsi mennä hoidattamaan ”omia pikkuvaivojaan”, vaikka seuraava etappi olisikin viedä itseltä henki. yritetään väkisin olla vahvoja, koska ongelmia vähättelee ei pelkästään niiden kantaja, vaan usein myös ympäristö ympärillä.
En halua vähätellä kenenkään ongelmia, mutta…jotenkin ihmiset ovat heikompia kuin ennen. No juu…mehän hiihdettiin kouluun kesät talvet..
Murrosikää ei tunnettu, tai minä olin mun perheessä ensimmäinen, jolle se iski. Luultiin että olen seonnut. Väkivaltainen koti, väkivaltainen parisuhde (onneksi ohitse), masennut, syöpä, masennus. Ja olen kyllä hiton kateellinen ihmisille, joilla on varaa matkustaa ”hoitamaan” itseään jonnekin kaukomailla, talvella laskettelemaan ( en ikuna kokeillut). Ja ovat vielä kauniita ja tehokkaita työssään. Hei miettikää nyt oikeesti, jos vaikka 10-20 vuoden päästä sairastutte vakavaan sairauteen (esim. syöpään), varmaan silloin lyötte päätänne seinään ja haluatte takaisin ajan, jolloin olitte #nuoria, kauniita ja VAIN ahdistuneita#. Sen sijaan että ehkä olette…vanhoja, rumia (jopa hiuksettomia) ja erittäin, erittäin ahdistuneitakin.
Varmaan teidän mielestä mun ei kannattaisi oikeestaan enää elää…ja samaa mietin itsekin usein. Citalopram pitää kai jotenkin hengissä.
mielestäni yksi tärkeä elämäntaito on se, miten suhtautuu toisten ajatuksiin ja odotuksiin! Itse sain kokea 25-27 -vuotiaana työpaikkakiusaamista sen vuoksi, että minulla ei ollut naisystävää; eikä ollut ollutkaan sellaista muutamaan vuoteen! Kiusaajat olivat itse n. 30-vuotiaita naisia, jotka itse olivat menneet naimisiin n. 20-vuotiaina ja tehneet pian lapsia. Kiusaaminen tuntui tietenkin pahalta, varsinkin kun olin hiukan ujo ja kiltti; eikä minulla ollut vahvuutta vastustaa kiusaamista. Täytyy todella ihmetellä heidän asennettaan – varsinkin kun se voi monelle aiheuttaa pitkäksi aikaa masennusta, ahdistusta ym. Kun vaihdoin työpaikkaa, niin tilanne helpotti ja pitkään kestäneet vatsavaivat loppuivat! Olin jo lapsena oppinut sellaisen elämäntavan, että minun piti ikäänkuin ostaa ihmisten hyväksyntä erilaisilla suorituksilla ja täyttämällä heidän odotuksensa. Eipä liene harvinaista… Rohkaisen kaikkia hakemaan ammattiauttajien ja hyvien ystävien apua jos tuntuu että masennus iskee. Ja vielä enemmän haastan kaikkia miettimään että miten kunnioittaa toisten ihmisten yksityiselämää!! Kannattaa ’hankkia itselle oma elämä’, niin ei tartte hakea sisältöä toisten elämästä!
ei se, että itse olisi ahdistunut, tarkoita, etteikö voisi tuntea suurta empatiaa ja sympatiaa muita ahdistuneita kohtaan – totta kai tuntee! aina on olemassa joku, jolla on asiat a) paremmin tai b) huonommin, jos sitä alkaa pohtia. ahdistuneena ei ole välttämättä hedelmällisintä vertailla omaa huonoa oloa toisten ongelmiin, vaikka sitä on vaikea välttää, kun kuulee surullisia tarinoita (syöpää lähipiirissä kokeneena lähetän paljon jaksamisia vanha/ruma/lihava/burnoutille, vaikka ennemminkin olet varmasti kokenut/elämäänähnyt/vahva/sinnikäs). usein se tuottaa vielä enemmän mielipahaa, artikkelissakin mainittua huonoa omatuntoa siitä, ettei olisi ikään kuin oikeutta omaan ahdistukseen. vähättely ei missään tilanteessa ole toimivaa, suhteellisuudentajullakin on rajansa. missä määrin oma paha olo on suhteessa ”yleiseen pahaan oloon” ? miten voi määritellä, kenellä on oikeus pahaan oloon, kenellä ei?
ehkä ei myöskään välttämättä ole se maailman paras lähtökohta ajatella nykyajan ihmisiä heikompina kuin ennen, luulen. jokaisella on tietenkin oma näkemyksensä asiasta, enkä itse nuorena aikuisena voi siihen hirveästi ottaa kantaa, mutta eikö kaikki voi kuitenkin myöntää, että ihmiset ovat elinympäristönsä tulosta ja nykymaailma on totta kai erilainen kuin ennen, siksi myös ihmiset ongelmineen, heikompia tai ei, erilaisia kuin ennen.
Naisille kohdistetaan kamalia paineita, joita kyllä naiset osaks itse luo, mut kyllä miehetkin niitä luo ja yhetiskunta yli päätänsäkin.
Masennus ja uupumus tulee salakavalasti. Vasta vuosien jälkeen tajusin miten väsynyt olin kun en jaksanut rappusia ylös kävellä. Se kuka ei ole läpi käynyt ei voi tajuta millanen sairaus voi olla. Sellaset ihmiset vähättelee ja morkkaavat sairastuneita. He ovat itse jollain tapaa sairaita…
Yhteiskunta vaatii aina vain enemmän. Mitä enemmän teet, sitä enemmän sinua kunnioitetaan, mutta sitä enemmän sinulta myös aletaan odottaa. Vaatimukset kasvaa ja kasvaa… ja pian sitä alkaa odottaa itsekin itseltään liikoja. Ruoskii itseään kun on niin epäonnistunut kun ei kykene enää enempään.
Tiedän miltä tuntuu olla nuori ja ahdistunut. Pitää kätkeä omat tunteet. Kieltää olevansa jaksamisensa rajoilla. Vakuutella olevansa kunnossa, vaikka tuntee itsensä hauraaksi kuin saippuakupla. Ja pelätä että milloin sortuu lopullisesti.
Ulkopuolisten mielestä kaikki on kunnossa, olet kaunis ja hyvin menee opinnoissa, mikä muka voisi olla pielessä. Niinpä, mutta miksi silti en näe valoa elämässäni?
itseäni alkoi vähän mietitytää edellisten kirjoittajieen käyttämä termi ”pienet ongelmat”. Milooin ihmisen ongelmat ovat niin pieniä, ettei niistä saisi ulkopuoliselle (ammattiauttajalle) puhua? Eikös väliä ole enemmänkin sillä, miten vaikeiksi ihminen itse nämä ongelmat kokee kuin, miten muut ne kokevat? Ja tuskin ”kallonkutistajat” kesken loppuvat, kyllä kaikille tarvitsijoille kuuntelijat löytyy, jos ei julkiselta niin yksityiseltä puolelta kyllä. Ja enkä ole koskaan kyllä kuullut puhumisen ketään tappaneen, enemmänkin oikeat lääketieteelliset toimenpiteet ja lääkkeet ovat uhreja vaatineet. Annetaas kaikkien kukkien kukkia, ja keskitytään niiden heikompien auttamiseen arvostelun sijasta 🙂
p.s elämästä ei koskaan tiedä, joku päivä itse kukin saattaa itsensä sieltä freudin sohvalta löytää, ja mielummin sieltä kuin ruumisarkusta, eikös niin 😉
Katselin ikkunasta ulos, ulkona paistoi aurinko, mutta minä näin vain harmaata. Elämästäni oli hävinnyt kaikki värit, ilo, ja toivo! Minä 2 lapsen äiti ja vaimo, itkin päivästä yöhön, enkä nukkunut. Kuihduin pikkuhiljaa, ruokahalun täysin kadottaneeni. Lopulta lasten neuvolatäti kysyi: kuinkas se äiti voi, kun on niin laihtunut! Pääsin psykologin juttusille, jossa kävin vuoden. Kävin myös sururyhmän itsemurhan tehdeiden läheisille. veljeni teki itsemurhan ollessani 17! Vasta asiodeni ollessa hyvin, aloin oirehtia. Pikku hiljaa elämä voitti, ja sain käsiteltyä vuosien itsesyytökset ja vihan ja surun.
Palapeli täyttyi pikkuhiljaa, ja lopulta olin taas kokonainen.
Voimia ja toivoa kaikille!
”Naisille kohdistetaan kamalia paineita, joita kyllä naiset osaks itse luo, mut kyllä miehetkin niitä luo ja yhetiskunta yli päätänsäkin.”
Höpölöpö vaan sullekin, mitä paineita…siis mitä paineita oikeen tarkoitat ?
Ihan saman ne paineet on kuule kaikille.
Eihän tässä koko maailmanmenossa ole yhtään mitään järkeä…Miksi täällä pitäisi jaksaa? Mun mielestä ihmisen pitää antaa olla surullinen ja masentunut jos niin on..Itse olen suruluonteinen ollut jo lapsesta lähtien ja aion jatkaa samaa rataa,mitä siitä…En vaan löydä koko elämälle tarkoitusta yhtään mistään…Elämä on itsessään jo pelkkä vitsi…En löydä tarkoitusta ihmisen maalliselle vaellukselle,miksi pitäisikään,jokaisella on oikeus tehdä elämällään mitä tahtoo…Tänne syntyminenhän on jo epäoikeudenmukaista sinänsä kun sitähän ei voinut valitettavsti itse päättää,jos täältä haluaa oma-aloitteisesti pois lähteä,niin miksi siitäkin pitää tehdä niin hemmetin iso numero,jokaisella on oikeus elää tai olla elämättä…Tsemppiä vaan kaikille masentuneille, ahdistuneille ja surumielisille,työssään rasitetuille ym …Ollaan tässä yhteiskunnan vaatimassa oravanpyörässä niin kauan kuin kantti kestää! Sitten kun ei enää kestetä,niin multaa silmille ja sillä sipuli,haistatetaan pitkät koko turhuuksien turhuudelle,elämälle…
Elämän totuus on kaiken Turhuus: Yritätkö saada muutkin harkitsemaan jotain itsemurha suunnitelmaa? Oletko koskaan itse yrittänyt tappaa itsesi? Jos et, niin älä puhu tuollaista. Siinä vaiheessa kun on itse meinannut tappaa itsensä, tajuaa, että elämä ei ole turhaa. Päin vastoin. Onko sinulla mahdollisuuksia jos olet kuollut? Ei. Silloin sinulla ei ole unelmia, joita voisit yrittää toteuttaa. Niiden takia pitää jaksaa. Jokaisella on jokin tarkoitus olla täällä. Ei me tänne synnytty kuolemista varten.
vaikka en halua kenellekään tyrkyttää mitään, totean vain, että omaan elämääni on tuonut tarkoituksen ja vahvan perustuksen usko Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen. Ei se silti tarkoita sitä, ettenkö joskus olisi hiukan masentunut, pettynyt ihmisiin (myös muihin uskoviin!), epävarma valintatilanteissa ja olen myös tullut petetyksi hyväuskoisuuteni tähden! Mutta lopultakin kaikki täällä on meille lahjaa tai lainaa – mitään emme vie mukanamme arkkuun. Ehkä siksi pettymyksetkin on helpompi kestää! Tunnen, että elämälläni joka tapauksessa tarkoitus ja yksi sellainen on välittää parhaan kykyni mukaan positiivisuutta ja optimismia siellä missä kulloinkin liikun – helppoa se ei aina ole. Minulle rakkain kohta Raamatussa on Jeesuksen vuorisaarnasta: ”Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen tahtoaan niin kaikki muukin teille annetaan!” Ei meidän tahdota kuluttavan elämäämme murehtimiseen. Hyvää syksyä kaikille ja tsemppiä!
Nuoret miehet tekevät edelleenkin neljä kertaa enemmän itsemurhia kuin nuoret naiset, mutta mitäs niistä – nuorukaiselle kuolla kuuluu. Tytöistä kaikki sitä vastoin ovat huolissaan.
Joo median ovat vallanneet naiset ja tarinat ovat sen mukaisia. Radioissakin ovat äänessä vain naiset, koko ajan rummutetaan naisasiaa. Kulttuurimme on niin feminiininen, että ällöttää. Täällä kunditkin näyttävät pehmeiltä ja naismaisilta, sellaisia pitkätukkaisia ja tyttömäisiä.
Naiset ajattelee vain omaa etua kaikessa. Välillä oksettavaa. Sitä jatkuvaa valittamista ” muka vääryyksistä ”, vaikka ovat aivan sekopäisiä. Lentävät ilmaan milloin mistäkin ” kehollisuudesta ”, jota lässytetään tuutin täydeltä.
Miesten rooli on vain tuoda rahaa kotiin, jos ei ole, niin julmasti jätetään.
itsekästä omaan napaan tuijottamista ja siinä ” liemessä” pyörimistä. Yök!
tämä näin! tyyppi taitaa olla itse se sekopää.. asia on niin, että nimenomaan sen takia kun ollaan liian epäitsekkäitä niin masennutaan helposti. ja eiköhän aika moni nainenkin jo ajattele, että ei miehen rooli perheessä ole vain tuoda rahaa kotiin, itse ainakin olisin valmis kääntämään roolit päälaelleen jos mieheni niin haluaisi
Panu, se että tämä on tyttöjen palsta saattaa jotenkin vaikuttaa siihen, että täällä ollaan kiinnostuneita naisten asioista. Pojista voidaan olla huolissaan poikien palstalla. (Mutta missä sellainen on?)
Hieno ”artikkeli” !
Itse olen 24 -vuotias, kauniiksi kehuttu ja vakituisen työpaikan omaava ja silti kärsinyt jo vuosia masennuksesta ja paniikista. Nykyään oireet pysyvät onneksi jotenkin kurissa kiitos lääkityksen ja vuosien myötä vastoinkäymisten kohtaaminen helpottuu koko ajan. Olen paljon miettinyt sitä miksi masennuin ja löytänyt siihen kyllä syitäkin onneksi. Mieltä on jo lapsesta saakka varjostanut tähän päivään asti jatkunut äidin psyykkinen sairaus ja sen lisäksi en ole koskaan sopeutunut joukkoon, eli minua ei ole jostain syystä otettu mukaan porukoihin, vaan jätetty ulkopuolelle kaikessa ja kiusattu niin koulussa kuin töissäkin. Ehkä olen ollut se helppo uhri ujouteni takia..
Nyt olen onneksi löytänyt työpaikan jossa koen että minut hyväksytään sellaisena kuin olen. Ainoa varjopuoli työssäni on se, että työni on asiakaspalvelutyötä ja jostain kumman syystä jotkut ihmiset kuvittelevat edelleenkin että asiakaspalvelijoille voi aukoa suutaan ihan miten sattuu ja aina kun sattuu tällainen asiakas kohdalle niin se sattuu ja pahasti. Onneksi on mukavat työkaverit kenen kanssa voi jakaa kokemuksiaan ja todeta että ei ole ainoa kuka vetää puoleensa näitä inhottavia asiakkaita.
Tsemppiä kaikille masennuksesta ja paniikista kärsiville! Kyllä se aurinko paistaa vielä 🙂
Tuntuu pahalta huomata kuinka jotkut tänne kirjoittaneet suhtautuvat näinkin vakavaan asiaan niin huonosti. Tuntuu vieläkin vaikeammalta pyytää apua, kun tietää tuollaisiakin ”omaan napaan tuijottelu” -mielipiteitä olevan…
Itse menin joitakin vuosia sitten työpsykologille sen jälkeen kun olin ollut ahdistunut, masentunut, itkuinen ja väsynyt pari vuotta putkeen enkä tiennyt miksi. Kun pääsin psykologin puheille aloin itkemään aivan hillittömästi enkä voinut 50 minuuttia kestävän session aikana puhua kuin muutamia lauseita siitä miten huonosti voin henkisesti enkä tiedä miksi, muu aika meni vaan hysteeriseen nyyhkyttämiseen. Session lopussa psykologi sanoi ”no, tsemppiä ja pure hammasta” ja ohjasi minut ulos.
En usko että enää ikinä menen ammattiauttajalle, teen ennemmin vaikka itsemurhan kuin ns. riisun itseni henkisesti alasti vieraan ihmisen edessä vain jotta hän voi todeta että pure hammasta.
Kun ihmisellä todetaan depressio, joka vaatii lääkitystä ja psykoterapiaa, on psykiatrian erikoislääkäri, psykiatri, oikea henkilö asian määrittelemisessä ja jatkohoidon arvioimisessa, ei kukaan muu, ja voin taata, ettei yksikään psykiatri ohjaa ulos sanoen”no, tsemppiä ja pure vaan hammasta.” Joten, jos haluatte todellista apua ja hoitoa ongelmiinne, unohtakaa puoskarit ja itsemurhat ja hakeutukaa psykiatrin juttusille. Siitä se lähtee!
Ei kukaan muu voi antaa rauhaa sydämeen kuin Jeesus. Sanassa on kirjoitettu. Ihminen on aina onneton ja rauhaton ilman Jeesusta, etsien sitä jotain. Sydämessä on tyhjyys, masentaa, ahdistaa, kaikki maistuu puulta. Sitä ajattelee, että sitten mä oon onnellinen kun saan opiskelut päätökseen ja työpaikan. Sitten kun on maisterin paprut plakkarissa ja vakituinen työpaikka, huomaa taas ,että ei se onni ja autuus auennutkaan. Noh, kyllä mä sitten oon onnellinen kun löydän puolison. Tai kun mennään naimisiin ja ostetaan oma talo.Ja taas sama laulu. Ehkä se tyhjä paikka sydämessä täyttyykin kun saadaan vauva…Ja tätä jatkuu
loputtomiin…kokeillaan joogaa ja väriterapiaa. Lopulta kuvaan astuu ehkäpä alkoholi tai huumeet ja viimeisenä keinona juuri se mitä itse paholainen haluaakin; itsemurha.
Jokaiseen ihmiseen on ”istutettu” Jumalan kaipuu, se tyhjiö siellä sydämessä, jota ei voi täyttää millään muulla kuin ottamalla Jeesuksen Kristuksen sydämeensä ja uskomalla häneen. Vain hän voi auttaa. Toki lääkkeillä voi turruttaa tämän kaipuun, mutta lopullista apua ne ei kyllä tarjoa.
”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.” Joh. 14.27
Kun seuraavan kerran ahdistaa oikein olan takaa, kaiva se pölyttynyt rippiraamattu kirjahyllyn perukoilta ja koita lukea vaikka psalmeja. Ei maksa mitään , muuta kuin vaivan.
No, mites ”kokemuksen syvällä rintaäänellä” Jumalan/Jeesuksen otto sydämeen käytännössä tehdään (kun se sun Saarnasi perusteella niin helppoa on) ja miksi raamatun lukemisen pitäisi olla jokin ihmelääke masennukseen, joka ratkaisee kaikki ihmisen ongelmat kerralla? MIksi terapiaan meno ”turruttaa ihmisen Jumalankaipuun”? Ei missään kunnon terapiassa ketään turruteta yhtään millään (ei ainakaan helluntaipiirien ulkopuolella)eikä mitään valmiita vastauksia elämän taroitukseen anneta vaan ihmistä tuetaan itse löytämään omat vastauksensa
Eniten näissä uskontuputtamis saarnoissa ärsyttää suora saarnaminen ilman, että ihminen kertoo MINÄ muodossa, mites usko käytännössä löydetty, ja mkä tärkeintä, miten usko auttaa selviämään ihan tavallisessa arjessa, johon masennus ja ongelmat kuuluvat. Ja mites sitten uskovat masentuneet? Eivätkö he vaan usko tarpeeksi, vai miksi he ovat masentuneita?
No, mites ”kokemuksen syvällä rintaäänellä” Jumalan/Jeesuksen otto sydämeen käytännössä tehdään (kun se sun Saarnasi perusteella niin helppoa on) ja miksi raamatun lukemisen pitäisi olla jokin ihmelääke masennukseen, joka ratkaisee kaikki ihmisen ongelmat kerralla? MIksi terapiaan meno ”turruttaa ihmisen Jumalankaipuun”? Ei missään kunnon terapiassa ketään turruteta yhtään millään (ei ainakaan helluntaipiirien ulkopuolella)eikä mitään valmiita vastauksia elämän taroitukseen anneta vaan ihmistä tuetaan itse löytämään omat vastauksensa
Eniten näissä uskontuputtamis saarnoissa ärsyttää suora saarnaminen ilman, että ihminen kertoo MINÄ muodossa, mites usko käytännössä löydetty, ja mkä tärkeintä, miten usko auttaa selviämään ihan tavallisessa arjessa, johon masennus ja ongelmat kuuluvat. Ja mites sitten uskovat masentuneet? Eivätkö he vaan usko tarpeeksi, vai miksi he ovat masentuneita?
Anteeksi, viestini tuli 2. kertaan kun ellit-sivustolla oli jotain teknisiä ongelmia
P.S Ihan evankeliontikannalta 47-mies teki sen paremmin, esitteli selkeästi OMIA mielipiteitään ja kokemksiaan eikä aloittanut suoralla saarnalla 😛
Hyvin joku v*tun raamattu auttaa jos on rahahuolia tms. Eikä se psykiatri/psykologi aina auta pätkääkään. Mulle van jauhavat samaa paskaa josta ei ole mitään hyötyä.
Niin.. Ei kai meistä kukaan välty paholaisen kosketukselta.. Mutta vain yksi voi pelastaa siltä..
Jopa uskovaisia koetellaan..
Mulla on ollut kanssa huonoja kokemuksia terapeuteista, ja toinen niistä oli varmasti psykiatri toista en muista kumpi oli..
Olin menossa elämäni ensimmäistä kertaa vastaanotolle 17 vuotiaana.. Terapeuttini nukkui istunnon aikana.. se jäi viimeiseksi.. kunnes nyt työpaikalla 11 vuoden jälkeen ajattelin viellä kokeilla mieheni painostuksesta ja löysin hyvän psykiatrin, hän vaan sattui maksamaan 90e tunnilta joten ei minulla ole varaa käydä hänen luonaan kuin maksimissaan kerran kuussa ja silloinkin joudun jostain muusta tinkimään.. Joten sain teraputiksi toisen ihmisen ja tämä toisti samaa kuviota kuin ensimmäinen terapeuttini… Nyt olen taas ilman ja voin todella huonosti.. Ja taas etsin… Olen miettinyt tuota raamattu vaihtoehtoa.. Viellä en ole kyennyt sinne asti pääsemään…Ehkä pelon takia.. ettei se autakkaan?? Mun viiminen toivo..
Järkyttävän totta. Näin osuvaa kirjoitusta en ole aikoihin lukenut. Itsellä tilanne on se, että olen jättänyt paljon luentoja pois paniikkikohtausten vuoksi. Yliopistolla se on suht. helppoa kun luennot eivät ole pelkästään pääaineesta joten kukaan ei sitä huomaa.
Avomiehelle ei halua kaikkea kaataa niskaan, mutta tietää kyllä kuinka loppu olen.
Tuen vanhempiani vakavissa sairauksissa ja yhtäkkiä huomasin, etten jaksa enää itse mitään. Tämä on vain yksi ongelmista. Reagoin helposti syömättömyydellä, koska yksinkertaisesti unohdan koko asian. Krooninen lapsesta asti kärsimäni unettomuus ei auta yhtään asiaa. Öisin kaikki asiat kasvavat suhteettoman suuriksi. Välillä tuntuu että nyt jaksan paremmin, mutta sitten tulee seuraava päivä, sekä yö.
Olen niin rikki, etten pysty soittamaan aikaa edes terapiaan. Saisin vaan lisää stressattavaa siitä, että sinnekin pitäisi jaksaa mennä. Kun mihinkään ei jaksa mennä eikä mitään tehdä. En tunne itseäni masentuneeksi, vaan pohjattoman uupuneeksi. En omaa itsetuhoisia ajatuksia, vaan syyllisyyttä lähinnä siitä että minun TÄYTYY pystyä auttamaan muita jotta voin joskus taas palata itseeni.
Eräs mies kertoi vuosia jatkuneesta ahdistuksesta, jolloin hän kärsi myös erilaisista peloista. Lopulta ei lähtenyt kotoaan mihinkään. Ja hän kertoi saaneensa avun Jumalan sanasta. Luki siis raamattua paljon ja nukkuikin raamattu yöpöydällä. Kun heräsi yöllä peloissaan, avasi raamatun, luki muuutaman jakeen ja jotenkin se vaan rauhoitti. Tämä mies ei muistaakseni ollut silloin vielä uskossa, vaan etsikkoajassa tai herätyksessä. ( Mikä siis tarkoittaa sitä aikaa ennen uskon ratkaisua, kun ihminen vielä miettii näitä asioita ) ja hän teki lopulta ratkaisun ja sanoi: Jeesus tule elämäni Herraksi, minä uskon, että sinä olet sovittanut ristillä myös minun syntini. Sitten hän kertoi pikkuhiljaa alkaneensa parantua. Alkoi rukoilemaan ja kyselemään Herralta sopivaa seurakuntaa, jossa voisi käydä ja löysikin oman paikkansa, jossa sai lisää opetusta ja tukea. Ja niin vaan Jeesus paransi tämänkin miehen.
Netistä löytyy hyviä sivustoja jos nämä uskonasiat kiinnostaa. Ei siis mitään lahkoja tai lohkoja ( ei ne pelasta, vaan usko Jeesukseen ) mm. http://www.soihtury.com -sivulta löytyy ihmisten omakohtaisia kokemuksia ja todistuksia siitä, mitä Jumala on tehnyt heidän elämässään.
Hei jeesustelijat, ”täyden kympin tytöt” ja muut kanssakärsijät!
Voin sanoa että elämäni on ollut viimeiset 15 vuotta henkistä kärsimystä ja loput 10 vuotta terapiaakin monessa muodossa. Vieläkään en tiedä MIKSI juuri MINÄ sain tämän kohtalon. Mikä menneisyydessäni mättää vai olenko vain niin herkkä, liian herkkä tähän maailmaan. Vaikka äitini usein lohdutteleekin että ”ihmiselle on suotu niin paljon vaikeuksia kuin jaksaa kantaa” ja ”sinä olet vahva kun olet kestänyt kaikki vastoinkäymiset, minä(äitini) en olisi. ”
Lapsuudessa minua kiusattiin, samoin yläasteella. Olinhan täyden kympin oppilas, laiha, opettajien suosikki kultakutri, joka ei koskaan kiukutellut. Syömishäiriö puhkesi lopulta yllättäen yläasteella. Itse tiedostin tilanteen, mutten voinut myöntää tarvitsemani ammattiapua, olinhan siihenkin saakka hoitanut ongelmani yksin. Syömishäiriöt jatkuivat vielä lukiossa. Mutta, hengissä säilymisestäni voin kiittää sitä ihanaa suklaasilmäistä poikaa, jota vanhempani eivät hyväksyneet, mutta tämä poika hyväksyi minut ja teki minusta ehjemmän.
Mutta, syömishäiriöitä seurasi unettomuus, sitten masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Minähän kun en hoitoa ollut tarvinnut. Kunnes abivuotenani koitti päivä etten kyennyt muuta kuin itkemään. Siitä alkoi minun selviytymistarinani, kiitos äitini joka oli läsnä kun häntä tarvitsin!
Tänä päivänä, noin kymmenen vuotta hoidon aloittamisesta, olen edelleen lääkkeistä riippuvainen ja kärsin sosiaalisista tilanteista, pelkäämällä.
Mieheni lestadiolainen suku on lisäksi pahentanut ongelmiani. Naimisiin piti mennä anopin pakosta, lapsia ei tullut, opiskella ei saisi, lihava ei saa olla, minä meikkaan, värjään hiuksiani enkä mielestele kaikkien edessä vaan sanon mielipiteeni. Eli olen syntinen heidän mielestään ja rukoilla pitäisi. Jopa itsemurhaa olen ko. piireissä ollessani yrittänyt.
Mutta himouskovaisten ajatukset ei minua enää liikuta. Haluan elää niinkuin haluan, normiuskovaiseva, joka uskoo Jumalaan niin kuin kotona on opetettu ja omatunto sanoo.
Ja lopulta minulla on siihen mahdollisuus. Toivon vain että miehellänikin riittäisi kärsivällisyyttä rakastaa minua omana itsenäni kun ”olen matkalla tutustumassa omaan itseeni kaukana kotoa”.
Jumala voi ehkä pelastaa toiset, toiset pelastaa terapia,
toiset pelastaa puolestaan pyyteetön vapaus elämään ilman kenenkään vaatimuksia sekä lähimmäisten tuki!
”kokemuksen syvällä rintaäänellä”!
Saarnasi ”Jokaiseen ihmiseen on ”istutettu” Jumalan kaipuu, se tyhjiö siellä sydämessä, jota ei voi täyttää millään muulla kuin ottamalla Jeesuksen Kristuksen sydämeensä ja uskomalla häneen. Vain hän voi auttaa. Toki lääkkeillä voi turruttaa tämän kaipuun, mutta lopullista apua ne ei kyllä tarjoa.”
Miten perustelet tämän kun tunnen henk.koht. hyvin, täysin uskossa eläviä henkilöitä, jotka kuitenkin tarvitsee tabuja jaksaakseen elää arkielämän vastoinkäymisissä???
Vai onko se itse uskossa eläminen eräänlaista täydellisyyttä, jota ei voi elää ilman mielialalääkkeitä?
Tiedän ja tunnen itsekin ihmisiä, jotka ovat uskossa, mutta käyttävät silti esim. masennuslääkkeitä. Sitten tunnen myös niitä, jotka kärsivät masennuksesta, mutta eivät suostu ottamaan lääkkeitä, koska uskovat raamatun lupauksiin. Yhteistä niillä jotka lääkkeitä eivät ota, on se, että nämä uskovat rukoilevat ja paastoavat , maksavat Herralle kymmenykset, evankelioivat ihmisiä, ylistävät Herraa, siis tekevät kaikkensa Herralle ja ennen kaikkea uskovat,että Jeesus parantaa. Jumala odottaa meiltä juuri sellaista uskoa, että me otamme ensin riskin, luotamme ja uskomme Jumalan sanan lupauksiin. Raamatussakin sanotaan, että usko ilman tekoja on kuollut.
kyllä naiset itse ovat aivan yksin syyllisiä tähän,mihin ollaan menossa..tehän halusitte tasaarvoa mahdottamissakin asioissa.ja nyt saatte maistaa sitä;;;ette kestänyt,ettekä tule kestämään jatkoskaa vaatimuksianne..miehet taas eivät saa edes enää olla miehiä.ei isiä,ei edes ihminen..pian sekin on kielettynä,,jos naisten laki nyt sit menee läpi..ette edes tajua,mihin viette miesten arvon..on hirveä kun ei enää tiedä koska voi sanoa;;MIES;;ja koska se on kieletty…turha on naiset nyt sit valittaa,ettei jaksa sitä tai tätä..nuoret ihmiset pitää jaksaa,,itse teen usein raskasta töitä 130 tuntia viikossa,,enkä ole yhtään väsynyt..kasvatin 4 lasta hyviksi ihmisiksi,kaikki 4 lasta syntyi 3,3v sisällä,koska oli yks kaksoisparikin..lopeta ajattelemaan vain itseänne.niin pysytte terveenä..naurettava valittaa aina,,nyt teillä on ylivalta,,mitä vielä haluatte miesten tekevän puolestanne…
Totta ovat monen mielipiteet siitä, että ei usko Jumalaan takaa sitä, etteikö elämässä olisi vaikeuksia! Lukekaapa vaikka ’legendaarinen’ Jobin kirja! Mies luotti Jumalaan, mutta menetti KAIKKI mitä omisti. Silti hän jaksoi uskoa parempaan. Tunsin muutaman uskovan ihmisen, jotka tekivät itsemurhan. Miksi – sitä on meidän ihmisten vaikea tajuta. Tunnen myös pappeja ym seurakunnan työntekijöitä, joiden elämä ei todellakaan ole esimerkillistä. Kävin 10 vuotta sitten terapiassa koska elämäni oli ’solmussa’, avioliitto karilla ym. Ja voin suositella kaikille, että etsikää ammattiauttaja tai hyvä luotettava ystävä; ei itse kannata hautoa pitkään asioita. Jos yksi ei pysty auttamaan, etsi toinen! Ja jos siltä tuntuu, rukoile – tuskin siinä häviät paljoakaan?
Ja miten kävikään ystävämme nasaretilaisen, kun ihmisiin luotti? Ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin. Kyllä se kaikki oli ihan ihmisten omaa aikaansaannosta. Nyt sitten kirkko on nostanut tämän julmasti murhaamansa miehen pyhimykseksi. Kyllä ihmisillä itsellään on vastuu tekemisistään ja ihmiset voivat ja pystyvät myös auttamaan halutessaan toinen toisiaan. Vastuu on meidän kaikkien.
Ulkonäkö on todellinen rasite joskus. Itse aloin ajatella kuolemaa ja ulkonäön tuhoamista jo lapsena, oireilu alkoi alle kouluiässä (haaveiluna kasvojen viiltelystä) ja jatkunut aikuisuuteen. Ihan vain että saisin olla muilta rauhassa. Somana pikkutyttönä sitä joutui jatkuvasti taputelluksi ja makeilluksi. Eikä meno ole juuri nyt yli kolmikymppisenä laimentunut.
Viihdyn mielummin yskin kuin yhdessä ja poissa julkisilta paikoilta. Tuntemattomien ihmisten hyökkäyksiä (varsinkin humalaisten miesten) sattuu siti vuosittain. enkä puhu nyt pienestä läpsimisestä, ja imartelusta vaan siitä että joku käy kiinni ja alkaa raahata metsään kun on niin pantavan söpön näköinen.
Mahtaako tosiaan olla että kauniit ja rumat kärsivät ja sopivasti niiden välissä olevat ovat onnellisimpia.
Pirun kultistit…
Hei! Toi artikkeli on niin totta. Ite sairastin syövän kun olin 18 ja sitten vaikean masennuksen perään, mutta mun perhe eikä poikaystävä koskaan tajunnu sitä. Mä kävin terapiassa kaks vuotta, mutta mun perheen mielestä mussa ei ollu koskaan mitään vikaa. Kaikki näkee mun olevan vaan onnistuja elämässä ja mä vihaan sitä, koska oikeesti mun elämä ei o ollu mitään ruusuilla tanssimista ja itsemurhaki oli tos pari vuotta sitte aika lähellä. Mutta eihän ”täydellisillä” ihmisillä ole murheita, eihän?
Kuulostaa todella tutulta. Oma masennukseni alkoi salakavalasti läheisen kuoleman jälkeen; muutuin pikku hiljaa itkuiseksi, väsyneeksi ja lamaantuneeksi. Onneksi pääsin opiskelijaterveydenhuollon kautta psykologille ja terapiaan, ja nyt kolmen vuoden terapian jälkeen masennus alkaa olla taka-alalla.
Pahinta oli juuri se, että kaikki oli juuri päällisin puolin hyvin, ja eräs tuttavanikin minulle kommentoi, että miten voin olla masentunut, kun minulla ei ole mitään oikeita ongelmia. Ongelmiani sen kummemmin erittelemättä voin kertoa, että niitä oli ja olivat hyvinkin todellisia…parasta taas oli se, että ystävieni tukemana hain ja sain apua, ja se, että poikaystäväni on jaksanut minua koko ajan, vaikka välillä olenkin mennyt takapakkia.
Kenenkään ongelmia siis ei saisi vähätellä, vaikka nykyään niihin reagoidaankin herkemmin kuin aikaisemmin! Minulla avun hakemisen kynnystä päin vastoin madalsivat avoimet keskustelut siitä, että monet ystävistänikin ovat käyneet läpi masennusta ym. mielenterveyden ongelmia ja sekä saaneet apua terapiasta.
Mulle tuli burnout 17 vuotiaana lukiossa ja sen jälkeen 5-6 vuotta olen kärsinyt paniikkihäiriöistä, syömisongelmista, nukkumishäiriöstä. Ja ulkoisestihan ei pitäisi olla mitään ongelmia. Hyvästä perheestä, hyvä opiskelupaikka, työpaikka nykyään… Ehkä se on se liika kiltteys. Koskaan en ole kipeänä halunnut kotiin jäädä sairastamaan. En edes silloin lukiossa. Tälläkin hetkellä flunssaisena istun töissä. Nyt on onneksi pitkän toipumisen päätteeksi oireet lähes hävinneet, mutta stressinsietokyky on kadonnut, eli heti jos tulee vähänkin ekstra-tekemistä arkeen niin mulla sekoaa kaikki rytmit. Lukiossa mietin että 3-kymppisenä oon varmaan sairaseläkkeellä burnouteista. Koulupsykologilla kävin pari kuukautta lukiossa ja kerran yliopistoaikana, mutta eipä niistä mitään hyötyä ole ollut. Suurin apu on ollut nykyisestä poikaystävästäni, joka suhteen alkuvaiheessa jaksoi tukea.
Joskus on ärsyttänyt suunnattomasti itseäni, kun omaan vahvan luonteen, että haluisin sairastua ja pakottautua lepäämään ja tervehtymään, mutta ei… Joskus on tuntunut siltä että olisi ihana vaan seota jossain julkisella paikalla ihan täysin. Alkaa huutaa ja hyppiä. saiskohan sitä sitten apua?
Uskonnon tuputtaminen joka asiaan ei vaan auta. Miksi juuri raamattua pitäisi alkaa lukemaan? Voisihan sitä juutalaisten, islamin tai vaikka buddhismin pyhiä kirjoja lukea ja niistä etsiä parannusta.
Todella selkeästi kirjotettu, tällä tekstillä on helppo kertoa myös ystäville tuntemuksistaa, jos ei saa sanoja muuten suustaan. Ihanaa on myös kuulla etten ole ainut asiani kanssa.. _tiiti:iin samaistuen, vaikka tällä hetkellä olen käymässä vasta lukiota, mutta aika samanlailla menee..
Hei,
oletteko te masennuksesta kärsivät tietoisia, että ehkäisypillerit aiheuttavat masennusta? Itse huomasin niiden käytön lopettamisen myötä synkkien ajatusten poistuneen. En koskaan vakavaa masennusta kärsinyt, mutta huomasin kyllä eron itsessäni. En tiedä miten yleisesti nuo pillereiden sivuvaikutukset tiedostetaan, mutta kannattaisi mielestäni kokeilla muuta ehkäisykeinoa, jos on kovin masentuvaa tyyppiä.
Täällä myös yksi ongelmiensa kanssa painija.. Kaikki on näennäisesti hyvin, on hyvä opiskelupaikka, työpaikka, paljon ystäviä (jne.), mutta sisällä ei tunnu siltä. En edes tiedä mistä aloittaisin. Olen ollut aina ns. herkkä lapsi, ujo, kiltti ja herttainen. vähitellen olen saanut rohkeutta ja kasvanut hyvinkin sosiaaliseksi ihmiseksi. Silti herkkyys ja ujous asuvat minussa. Isäni yritti itsemurhaa kolme vuotta sitten.. samana vuonna parisuhteeni kariutui ja tuntui etten jaksa enää. Kävin pari kertaa psykologin juttusilla, mutta koin sen olevan turhaa.
Minua on kehuttu usein sosiaaliseksi, sympaattiseksi, nätiksi, ammattitaitoiseksi ja muutenkin hyvin elämässään pärjääväksi. Toisaalta olenkin. Silti sisällä tuntuu tyhjältä. En tiedä mistä tämä johtuu. Minulla on usein myös sellainen olo että olen itseni ”ulkopuolella”, olen paikalla mutta en läsnä. En tiedä missä olisi hyvä olla.
Olen miettinyt paljon lapsuuttani, vanhempani eivät ole koskaan olleet hirveän kannustavia. Tai olivat toisinaan, mutta enemmänkin vaatineet kuin kannustaneet ja hyvistä saavutuksista ei ole mitenkään erityisesti kehuttu (kuten monia kavereita). Kyllähän minä katsokaas hommat hallitsen eikä minulle voi tulla ongelmia.
Haluaisin kovasti löytää onnen, kuten artikkelissakin todettiin, moni etsii ahdistukseensa rakkautta. Välillä tuntuu ettei koskaan ole tyytyväinen itseensä, ei vaikka miten yrittäisi. Välillä minulla on myös uniongelmia ja tunnen itseni sosiaalisesti rajoittuneeksi, ei vain huvita lähteä ihmisten ilmoille. En myöskään saa asioista otetta ja tekemättömät työt vellovat ajatuksissa. Voisin kyllä ottaa ja tehdä, mutta kun en vain saa niistä kiinni! Vai onko tämä vain pimeydestä johtuvaa alakuloa?
Olen miettinyt myös terapiaa, mutta en tietenkään ole saanut aikaiseksi varata aikaa minnekään. argh.
Vaikka tämä on tyttöjen palsta, luen näitä asiapitoisia tekstejä mielläni. Ja nimenomaan miehenä, joka on sairastanut masennusta jo kolmetoistavuotiaasta asti. Tällöin olin lyhyen aikaa lastensairaalassa toipumassa ja jouduin sitten käymään keskikoulun kolmannen luokan uudestaan. Myöhemmässä elämässäkin masennus ja työuupumus saivat minut työkyvyttömyyseläkkeelle.
Elämän hektisyys ja epävarmuus sekä herkkä luonteeni ovat olleet osasyitä asiaan. En pidä kiireestä enkä stressistä. Stressinsietokykyni on erittäin heikko. Yksinäisyys ja heikko itsetunto olivat myös tekijöinä.
En vähättele ollenkaan masennusta enkä naisia (miehiä), jotka sitä sairastavat. Itse olen saanut apua liikunnasta sekä vertaistuesta. Tärkeä tekijä oli, että vihdoin löysin toisen ihmisen jakamaan elämääni. Häntä rakastan syvästi. Hän on tuonut valoa elämääni. Yhdessä jaksamme!
Onnea Uudelle Vuodelle 2008!
Ulos siitä lenkille juoksemaan tai kävelemään niin ”masentunut ja tyhjä olo ilman mitään syytä” hellittää otettaan kun keuhkoihin virtaa raikasta, kosteaa ja virkistävää ulkoilmaa. Ihmiset viettävät aikaansa liikaa lämpöisissä, kuivissa, pölyisissä sisätiloissa. Oon ihan pihalla, tule sinäkin!
Emma-86: parasta hoitoa masennuksen alkuvaiheeseen on juuri liikunta ja nimenomaan ulkoliikunta. Tiedän kokemuksesta..
Avun hakeminen on rankkaa. Kuka vahva nainen haluaa myöntää sairastavansa masennusta, kun siitä syyllistetään? Minä en hakenut ja masennuin 3 vuodeksi. Enkä hae vieläkään!!
Itsekkäille miehille ja tasa-arvo höpinöille. Jos mielestäni kotitöiden jakaminen ja vaimon kanssa keskustelu on mielestäni paha-asia, saisit elää elämäsi yksin. Et tarvitse naista elämääsi!
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous