Ihmiset ja suhteet

Kaksinaista: Kuka lohduttaisi koululaista

Teksti: Kati

Hiljaisuus.

Kysymyksiä. Paljon hiljaisia kysymyksiä. Paljon surua, tuskaa, ahdistusta, pelkoa ja epätoivoa. Paljon välittämistä, rakkautta, halauksia, lämpöä, ymmärrystä, tukea ja kuuntelemista. Paljon sanoja. Paljon sanoja, jotka jätetään sanomatta.

 

Kauhajoen tapahtumat ylittävät jättimäisin askelin käsityskykymme.

Minä mietin sitä, mikä on käynyt varmasti myös monen muun opettajan mielessä: entä, jos se tapahtuisi minun luokassani? Mitä minä tekisin, miten minä toimisin? Ehtisinkö minä toimia, olisinko minä kohde?

Minun piti kirjoittaa Evelle jostain aivan muusta – kaukokaipuusta, etäsuhteesta, ikävästä, yksinäisyydestä tai migreenistä – mutta mielessäni pyörineet parisuhteen kipupisteet ja hiertymäkohdat ovat triviaaleja murheita maansurun rinnalla.

Kysymykseni ovat aivan samoja kuin kaikkien muidenkin. Miksi hän teki sen ja kuinka yksinäinen nuoren ihmisen täytyy olla tehdäkseen sellaista? Miten vääristyneitä ihmisen mielen rakennelmien täytyy olla, että ryhtyy moiseen? Miksei kukaan nähnyt ajoissa hänen aggressiivisuuttaan, epätoivoaan, yksinäisyyttään, vääristyneitä ajatuksiaan tai miksi niitä kukin haluaakaan kutsua?

Ja entä jos joku olisi nähnyt, miten tilanteeseen olisi voinut puuttua? Kenen vastuulla on huomata lapsen, nuoren tai hankalimmassa tapauksessa jo kotoaan vuosia sitten pois muuttaneen nuoren aikuisen paha olo?

Onko opettajan vastuulla huomata oppilaidensa pahoinvointi, vaikka se olisi piilotettu hyvin syvälle perisuomalaiseen tapaan? Onko opettajalla resursseja nähdä kahden tai kolmenkymmenen pienen tai hieman suuremman ihmisenalun mahdollisia mielenterveyden horjahtamisia?

Lasten reaktiot saavat sydämen vääntymään kipeästi. Yhden katse huutaa vastauksia, toisen kysymykset kaikuvat tietämättömille seinille, kolmannen silmissä väikkyy puhdas kauhu. Yksi ei tule kouluun, koska pelkää liikaa. Toisen silmänympärykset ovat mustanpuhuvat huonosti nukutuista yöunista. Kolmas ei näytä reagoivan tilanteeseen lainkaan.

Koulupsykologit, kuraattorit ja terveydenhoitajat tekevät parhaansa auttaakseen kaikkia. Heitäkin on aivan liian vähän.

Miten työssään voi jaksaa tällaisten tapahtumien jälkeen? Ja silti päivät palaavat ennalleen. Oppitunneilla kysytään, vastataan, tiedetään, luetaan, unohdetaan, kuunnellaan, nauretaan, itketään, opitaan, riidellään, hihitetään, kuiskitaan ja keskitytään.

Vaikeimmin käsiteltävissä on kysymys: entä jos luokan ovi jonain päivänä aukeaa? Sen käsittelemiseen tarvitaan vertaistukea, kuuntelijaa, tukijaa. Lasten takia opettajat palaavat työhönsä. Elämän on jatkuttava, enkä minä voi olla ensimmäinen, joka jää kotiin.

Olin kuluneella viikolla yhden ystävättäreni kanssa kauppakeskuksessa, kun keskuksen palohälytysjärjestelmä kytkeytyi päälle. En sanonut mitään, vaan jatkoimme keskustelua ja ystäväni totesi kepeästi, että näin on käynyt kolmesti hänen ollessaan samassa kauppakeskuksessa. Minä huomasin turvattomuuden tunteen siirtyneen sisimmässäni myös työpaikan ulkopuolelle.

Kuka lohduttaisi koululaista? Kuka lohduttaisi sitä, joka seisoo yksin välitunnilla, jonka käyttäytymiselle ja jutuille nauretaan, sitä jota ei koskaan pyydetä vapaa-ajalla mukaan, jonka muut kiertävät kaukaa ja huokaisevat kyllästyneesti joutuessaan samaan ryhmään. Ystävyyttä ei voi pakottaa, vaikka aikuiset voivat tiettyyn pisteeseen asti ohjata ainakin koulussa lasten yhdessäoloa ja kaverisuhteita.

Kuka lohduttaisi sitä koululaista, joka nyt ei saa nukuttua yöuniaan rauhassa, joka herää painajaisiin ja pelkää mennä kouluun. Kuka sanoisi, että maailma on edelleen turvallinen paikka ja ihmiset ovat hyviä, eikä meidän kenenkään tarvitse pelätä koulussa tai työssämme.

Kuka lohduttaisi opettajaa, joka pystyy hädin tuskin lohduttamaan itseään, mutta kerää joka aamu voimia mennäkseen kouluun lasten takia.

Kuka lohduttaisi suomalaista, joka on tottunut pärjäämään omien ongelmiensa kanssa itsekseen?

X