Kaksinaista: Kuka lohduttaisi koululaista
Hiljaisuus.
Kysymyksiä. Paljon hiljaisia kysymyksiä. Paljon surua, tuskaa, ahdistusta, pelkoa ja epätoivoa. Paljon välittämistä, rakkautta, halauksia, lämpöä, ymmärrystä, tukea ja kuuntelemista. Paljon sanoja. Paljon sanoja, jotka jätetään sanomatta.
Kauhajoen tapahtumat ylittävät jättimäisin askelin käsityskykymme.
Minä mietin sitä, mikä on käynyt varmasti myös monen muun opettajan mielessä: entä, jos se tapahtuisi minun luokassani? Mitä minä tekisin, miten minä toimisin? Ehtisinkö minä toimia, olisinko minä kohde?
Minun piti kirjoittaa Evelle jostain aivan muusta – kaukokaipuusta, etäsuhteesta, ikävästä, yksinäisyydestä tai migreenistä – mutta mielessäni pyörineet parisuhteen kipupisteet ja hiertymäkohdat ovat triviaaleja murheita maansurun rinnalla.
Kysymykseni ovat aivan samoja kuin kaikkien muidenkin. Miksi hän teki sen ja kuinka yksinäinen nuoren ihmisen täytyy olla tehdäkseen sellaista? Miten vääristyneitä ihmisen mielen rakennelmien täytyy olla, että ryhtyy moiseen? Miksei kukaan nähnyt ajoissa hänen aggressiivisuuttaan, epätoivoaan, yksinäisyyttään, vääristyneitä ajatuksiaan tai miksi niitä kukin haluaakaan kutsua?
Ja entä jos joku olisi nähnyt, miten tilanteeseen olisi voinut puuttua? Kenen vastuulla on huomata lapsen, nuoren tai hankalimmassa tapauksessa jo kotoaan vuosia sitten pois muuttaneen nuoren aikuisen paha olo?
Onko opettajan vastuulla huomata oppilaidensa pahoinvointi, vaikka se olisi piilotettu hyvin syvälle perisuomalaiseen tapaan? Onko opettajalla resursseja nähdä kahden tai kolmenkymmenen pienen tai hieman suuremman ihmisenalun mahdollisia mielenterveyden horjahtamisia?
Lasten reaktiot saavat sydämen vääntymään kipeästi. Yhden katse huutaa vastauksia, toisen kysymykset kaikuvat tietämättömille seinille, kolmannen silmissä väikkyy puhdas kauhu. Yksi ei tule kouluun, koska pelkää liikaa. Toisen silmänympärykset ovat mustanpuhuvat huonosti nukutuista yöunista. Kolmas ei näytä reagoivan tilanteeseen lainkaan.
Koulupsykologit, kuraattorit ja terveydenhoitajat tekevät parhaansa auttaakseen kaikkia. Heitäkin on aivan liian vähän.
Miten työssään voi jaksaa tällaisten tapahtumien jälkeen? Ja silti päivät palaavat ennalleen. Oppitunneilla kysytään, vastataan, tiedetään, luetaan, unohdetaan, kuunnellaan, nauretaan, itketään, opitaan, riidellään, hihitetään, kuiskitaan ja keskitytään.
Vaikeimmin käsiteltävissä on kysymys: entä jos luokan ovi jonain päivänä aukeaa? Sen käsittelemiseen tarvitaan vertaistukea, kuuntelijaa, tukijaa. Lasten takia opettajat palaavat työhönsä. Elämän on jatkuttava, enkä minä voi olla ensimmäinen, joka jää kotiin.
Olin kuluneella viikolla yhden ystävättäreni kanssa kauppakeskuksessa, kun keskuksen palohälytysjärjestelmä kytkeytyi päälle. En sanonut mitään, vaan jatkoimme keskustelua ja ystäväni totesi kepeästi, että näin on käynyt kolmesti hänen ollessaan samassa kauppakeskuksessa. Minä huomasin turvattomuuden tunteen siirtyneen sisimmässäni myös työpaikan ulkopuolelle.
Kuka lohduttaisi koululaista? Kuka lohduttaisi sitä, joka seisoo yksin välitunnilla, jonka käyttäytymiselle ja jutuille nauretaan, sitä jota ei koskaan pyydetä vapaa-ajalla mukaan, jonka muut kiertävät kaukaa ja huokaisevat kyllästyneesti joutuessaan samaan ryhmään. Ystävyyttä ei voi pakottaa, vaikka aikuiset voivat tiettyyn pisteeseen asti ohjata ainakin koulussa lasten yhdessäoloa ja kaverisuhteita.
Kuka lohduttaisi sitä koululaista, joka nyt ei saa nukuttua yöuniaan rauhassa, joka herää painajaisiin ja pelkää mennä kouluun. Kuka sanoisi, että maailma on edelleen turvallinen paikka ja ihmiset ovat hyviä, eikä meidän kenenkään tarvitse pelätä koulussa tai työssämme.
Kuka lohduttaisi opettajaa, joka pystyy hädin tuskin lohduttamaan itseään, mutta kerää joka aamu voimia mennäkseen kouluun lasten takia.
Kuka lohduttaisi suomalaista, joka on tottunut pärjäämään omien ongelmiensa kanssa itsekseen?
Kommentit
sepä se 8
Kommentit
Yhteiskunta on opettanut vanhemmat ja nykyään myös nuoremmat ajattelemaan, että yhteiskunta hoitaa ja yhteiskunta ottaa vastuun. Tällä tavoin vastuuta on siirretty kotoa mm. kouluille lapsen hyvinvoinnista ja lasten elämänhallinnasta ja yleensä elämään oppimisesta. Valtiolliset ja kunnalliset päättäjät vain ovat unohtaneet tehtäviä jakaessaa jakaa myös riittäviä resursseja tehtävien hoitamiseen.
Opettajan tehtävä on ensisijaisesti opettaa opetussuunnitelmassa olevia asioita. Luonnollisesti opettaja ja koko koulun henkilökunta oin osaltaan vastuussa pikku (ja isompienkin) oppilaiden turvallisesta koulupäivästä, mutta vastuu lapsen henkisestä hyvinvoinnista on hänen huoltajillaan. Perheen ulkopuolisena henkilönä opettajalla kuitenkin saattaa olla mahdollisuus huomata muutoksia oppilaan käyttäytymisessä. Oppilaan alkaessa vieraantua yhteisöstään ja koulunkäyntitavoistaan, tulee olla muitakin ratkaisuja kuin jälki-istunto ja vieläkin tiukempi eristäminen luokkayhteisöstä. Käsittelyn tekee vaikeaksi se, että niitä ”normaaleja” oppilaita ei saa myöskään unohtaa. Kunnolla asiansa hoitaville on tarjottava laadukasta opetusta, mutta tämä ei ole mahdollista jos opettaja alkaa toimimaan ensisijaisesti kuraattorina, erityisopettajana ja psykologina, joskus jopa oppilaan vanhemmille.
Asiasta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta toivon, että opettajat saisivat keskittyä perustehtäväänsä opettamiseen. Koulujärjestelmämme on edelleen ehkä maailman paras, enkä näe syytä muuttaa sitä. Tuntuu kaukaa haetulta, että tavoitteellinen opiskelu laukaisee kenessäkään yhteiskuntavihaa tai murhaamisviettiä.
Mielestäni ensi sijaisesti vanhemmilla on vastuu lastensa ja nuorensa kasvattamisesta ja henkisestäkin hyvinvoinnista: Omien vanhempien pitäisi olla kummassakin asiantuntijoita. Näin vaan ei nykyään usein ole – monet vanhemmat eivät omilta kiireiltään edes tunne lapsiaan ja nuoriaan kunnolla, saati heidän harrastuksistaan. Tähän pitäisi tulla muutos
Miksi vastuu näistäkin asioista yritetään siirtää yhteiskunnalle, syyllistetään opettajia, koulukuraattoreita, psykologeja, poliisia…?!?!
Herätkää, vanhemmat! Teidän on vastuu omista lapsistanne, ei yhteiskunnan! Perhe, ja sen hyvinvointi, etusijalle elämässä. Joka ei niin halua tehdä niin jääköön ihmeessä ainakin lapsettomiksi! Kaikkea ei voi saada. Jos työ on tärkeintä elämässä, silloin lapset ja perhe-elämä varmasti kärsii – tavalla tai toisella.
Opettakaa lapsennekin ottamaan vastuuta ikä-, ja tietotaitotasoisesti, opettakaa heille suvaitsevaisuutta ja kohteliaita käytöstapoja. Älkää naureskelko typerille vammais-, mustalais-, tai lappalaisvitseille. Antakaa aikaanne, rajoja, ja rakkauttanne. Opastakaa ja ohjatkaa – älkää jättäkö sitä median ja tietokoneen, sekä kavereitten asiaksi!
Siis opettajien ensi sijainen tehtävä on OPETTAA, ei olla mitään kaikentietäviä-, ja huomaavia psykologeja, tms.
Kuka lohduttaisi nuorta, joka on aina mustiin puketunut, rajut meikit silmissä ja esittää kovista. Sisimmässään herkkä ja täynnä tuskaa. Käsissä arpia viiltelystä ja sisällä pieni ääni joka toivoo omaa kuolemaa.
Noin voisin kuvailla omaa nuoruuttani. Nyt päässyt jo elämään kiinni, mutta helppoa se ei ollut. Koulussa kiusaamista, läheisen itsemurha ja kukaan ei osannut auttaa. Vasta aikuisena osasin hakea apua masennuksen mentyä niin pahaksi, että kaikki oli vain harmaata, öisin pystynyt nukkumaan ja ruokahalun hävittyä kokonaan.
Noista ajoista kulunut jo vuosia, mutta en voi unohtaa sitä hätää jota teininä kärsin. Kuinka nuoria voisi auttaa?
Opettajien resurssit ovat rajalliset. Koulumaailma on kiireinen, opettussuunnitelmia on noudatettava. Luokassa saattaa pahimmillaan olla kolmekymmentä lapsia. Joka päivä opettaja saattaa kohdata kuusi eri luokka. 6 X 30. 45 minuutin ajan. paljonko siinä ehtii huomata… vaikka haluaisi. ja kun huomiota pitäisi antaa kaikille. ja nuorena opettajana on vielä itselläänkin paljon opittavaa. kaikkia merkkejä ei osaa huomata. siihen tarvitaan vuosien kokemusta sekä työyhteisön tukea. saako sitä?
Suomessa työpaikka kiusaaminenkin on yleisempää kuin muualla. Opettajatkin voivat olla yksinäisiä. Kuinka kiusattu ja yksinäinen opettaja jaksaa auttaa kiusattua nuorta?
Toki opettajilla on vastuu nuorten hyvinvoinnista koulupäivän aikana ja muutoinkin mikäli ongelmia havaitsevat. Päävastuu on kuitenkin vanhemmilla. Kauhajoen tapahtumien johdosta nyt keskitytään nuorten pahoinvointiin mutta eikö kaiken taustalla ole kuitenkin myös vanhempien pahoinvointi.
Nykypäivän elämänmeno korostaa työssä menestymistä ja pitkän päivän tekemistä. Jos vanhemmat vetävät viimeisiään yrittäessään selviytyä työstä, parisuhteesta ja vanhemmuudesta, muita kotiasioita unohtamatta, niin pakostikin se heijastuu koko perhe-elämään. Väsynyt ja stressaantunut vanhempi ei jaksa päivystää nuoren tekemisiä ja läsnäolokin voi olla lähinnä kotona olemista, sen sijaan, että olisi oikeasti läsnä.
Omat lapseni ovat vielä pieniä ja joskus väsymyksen keskellä tuntuu, että ei oikein ole mitään annettavaa kenellekään vaikka kuinka haluaisikin. Osittain tässä on kysymys arvomaailmasta. Antaako kaikkensa työelämälle vai ottaako vaikka väkisin levollisen ajan perheelle. Itse uskon, että onnellisen ja täyspainoisen perhe-elämän omaava on myös parempi työntekijä. Joskus on vain sanottava, että valitettavasti en pysty tekemään iltaisin sitä tai tätä työasiaa sillä ilta-aika on varatttu perheelle. Joskus tämän tyyppinen mielenilmaisu aiheuttaa kieroon katsomista mutta siinähän aiheuttaa.
Lapsuuden perheessäni ei harrastettu yhdessä mitään. Satunnaisesti matkailimme mutta arki koostui arjen askareista. Jos minua painoi joku asia, niin toki siitä halutessani keskusteltiin ja tiesin aika, että jos jotain erityistä tapahtuu, niin kotoa löytyy taustajoukkoja. En myöskään halunnut jakaa vanhempieni kanssa pääni sisäisiä asioita, tosin en myöskään pyöritellyt päässäni kovin synkkiä kudelmia. Yksi lämmittävä asia oli myös se, että tiesin, että minut hyväksytään sellaisena kuin olen eikä minulta odoteta mitään yli-inhimillisiä suorituksia.
Yritän rakastaa omia lapsia ehdoitta, halailla ja pussailla sekä jutella ja ihmetellä yhdessä. Vanhempien suhteen hoitaminen on myös koko perheyhteyden kannalta olennaista. Kun perusta on lämmin ja rakastava, niin pienet riidat ja erimielisyydetkään eivät heilauta kokonaisuutta. Useimmiten tämä on helppoa mutta tottahan välillä on vaikeampaakin.
Ei ole helppoa olla opettajien ja opiskelijoiden tukena, kun kotona lapset kaipaavat kuuntelevaa korvaa ja vastauksia kysymyksiinsä.
Ja samaan aikaan itsekin pelkään tulla töihin tänne nuorten pariin…
Vanhempien pitäisi tosiaan asettaa perhe ja sen hyvinvointi kaiken muun edelle. Jos on perustanut perheen, sen eteen on annettava enemmänkin kuin paljon – kaikki. Perheettömyys on sitten toinen vaihtoehto, jos työt sun muut on kaikki kaikessa. Näin on itseni kohdalla, ainakin toistaiseksi.
Opiskelen lähihoitajaksi ja saatan suuntautua mielenterveyspuolelle, mutta se ei ole aivan varmaa vielä.
sepä se 8
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous