Ihmiset ja suhteet

Liian lähellä – neuroottisia perhesuhteita

Teksti: Anna.fi

Kuka sanoikaan, että perhe on rauhan tyyssija, jonne paetaan pahaa maailmaa.

Liian lähellä – neuroottisia perhesuhteita

Jonathan Franzenin Muutoksia-romaanissa kuvataan perhettä, jossa käydään hienovaraisin keinoin kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Isä hylkii yhtä lasta, suosii kahta. Äiti passaa lapset tönköiksi. Lapset kilpailevat keskenään vanhempien suosiosta, toisaalta liittoutuvat heitä vastaan. Vanhemmat eivät ymmärrä toisiaan. Jos jollakin on ongelma, syy on aina jonkun toisen. Ja tottakai lapset toistavat aikuisina omissa perheissään vanhemmiltaan omaksumiaan toimintatapoja.

Muutosten perhe voisi olla lähes mikä tahansa keskiverto nykyaikainen perhe. Nuoria ärsyttää kaikki, mikä liittyy vanhempiin; näiden puhe- ja ruokailutavat, huumori ja maku, se että vanhemmilla on liikaa auktoriteettia tai liian vähän. Vanhempia ärsyttää, että nuoret ovat laiskoja, aloitekyvyttömiä ja tottelemattomia. Pohjimmainen ärtymys lähtee siitä, että tiiviissä perheyhteisössä kaikki ovat fyysisesti liian lähellä toisiaan, happi loppuu eikä ihmisten välillä ei ole hengittävää etäisyyttä.

Nuorten elämä on yhtä itsenäistymisen ja riippuvuuden spiraalia. Toisaalta nuori haaveilee omasta rajatusta tilasta, toisaalta vanhemmilta pitäisi saada edes vähän rahaa vapaan tilan mahdollistamiseksi. Ei voi kuin ihmetellä, miksi yhteiskunnassa arvostetaan nuoruutta. Vanhemmat puolestaan vain odottavat hetkeä, että saavat siivottua nuoret pois nurkista. Peräkammarin poika säälittää yhtä paljon pojan vanhempia kuin sinkkutyttöjä.

Pois kotoa

Kun nuoret lähtevät kotoa, seuraa tavallaan toinen peilivaihe. Ensimmäinen peilivaihe on ranskalaisen psykoanalyytikon Jacques Lacanin määrittelemänä ajanjakso, jossa lapsi tunnistaa n. kuuden kuukauden iässä itsensä äidistä erillisenä olentona. Pieni lapsi löytää ulkomaailman ja itsensä yksilöllisenä toimijana. Samassa mielessä nuoren identiteetti saa muuton jälkeen uusia heijastuspintoja: työ- ja kaveriyhteisöjä, seurustelukumppaneita, koko vallitsevan kulttuurin.

Kun nuori aikuinen menee muuton jälkeen vanhempiensa luokse, hän menee sinne kylään, vieraana. Ja vieraana hänet myös otetaan vastaan. Lapsilla alkaa olla vanhempiinsa tervettä etäisyyttä ja he alkavat nähdä itsensä itsenäisinä, vaikka itkevät välillä puhelimessa äidille sydänsurujaan.

Lapsesta on tullut täysi-ikäinen. Niin hän ainakin uskottelee itselleen. Mistä nimittäin johtuu, että nuori aikuinen muuttuu vanhempiensa läsnäollessa helposti yliherkäksi lapseksi? Kyseessä ovat aikuiset ihmiset, mutta jostain syystä, erityisesti pitkinä juhlapyhinä, pojan tekisi mieli katkaista isän loputtomat katkerat monologit haulikolla. Tai tyttären tekisi mieli kaivaa esiin vasara, kun äiti tekee taas kerran loukkaantumisalttiudestaan taidetta. Isän tekisi mieli antaa pojalle raippaa tämän väärästä uravalinnasta ja äiti haluaisi tukistaa tytärtään, koska tämä valitsi miehekseen jälleen kerran epäluotettavan idiootin.

Omien vikojen myöntäminen vaikeaa

Kun lapset lähtivät kotoa, napanuoran piti katketa, mutta se vain jatkoi venymistään.
Kun lapset asuivat kotona, konfliktien moottorina toimi liiallinen fyysinen läheisyys, tilan ahtaus. Kun lapset ovat lähteneet kotoa, konfliktien syynä on edelleen liiallinen läheisyys. Se ei ole kuitenkaan luonteeltaan enää fyysistä, vaan identiteettiin liittyvää, kiukkua, joka juontuu siitä, että omat ja toisen piirteet ovat liian samanlaisia. Ja kyse on nimenomaan negatiivisista piirteistä.

Väitän, että suurin osa lasten ja vanhempien välisistä konflikteista on seurausta siitä, että toinen osapuoli ei kestä sitä, että hän näkee toisessa oman ”huonon minänsä”, omat puutteensa ja vikansa.

Konfliktit käydään yleensä tyttärien ja äitien, toisaalta poikien ja isien välillä, mikä ei ole harvinaista, koska tyttäret tunnetusti jumaloivat isiään. Mitä etäisempi ja kylmempi isä on, sitä enemmän tytär jumaloi tätä, ja sitä enemmän hän janoaa isän hyväksyntää. Mutta myös pojat näkevät äidit pyhän hengen maallisina ilmentyminä. Niinpä pojat suojelevat äitejään isiltä ja tyttäret isiään äideiltä. Tai he haluavat nähdä sen suojeluna. Todellisuudessa kyse on vain tekosyystä päästä toisen vanhemman kimppuun.

Lapset ja vanhemmat syyttävät toisiaan omista huonoista puolistaan. Äidin mielestä tyttären pitäisi opetella maltillisuutta, mutta omaa raivoaan hän ei kykene hallitsemaan. Ainoa ero on siinä, että tyttären raivo on avointa, äidin peiteltyä. Poika paheksuu isänsä ehdottomuutta, mutta ei näe omaa vaihtoehtottomuuttaan. Tytär kokee äidin kontrollipakon ahdistavaksi, vaikka todellisuudessa hänen pitäisi huolestua omasta kontrollipakostaan. Saamaton isä pitää poikaansa saamattomana. Jne. Kaikki tämä tapahtuu tiedostamatta.

Miten tämä itsetiedottoman toisen syyttelyn kehän saa purettua? Vanhempien kohdalla peli on jo menetetty, mutta lapsissa saattaa olla vielä toivoa. Ehkä he pystyvät nauramaan omien ja vanhempiensa välisille yhtäläisyyksille. Ehkä he pystyvät myös näkemään, että joskus vika voi olla myös itsessä.

Teksti: Herman Raivio / A4 Media Oy (13.1.2005)

X