Tyttären käytös vaa'alla havahdutti Eva Frantzin: ”Tajusin, että tällaista mallia en halua lapselleni antaa”

Pitkään kehonkuvansa kanssa kamppaillut kirjailija Eva Frantz on pohtinut paljon sitä, miksi kauneuskirurgia on Suomessa yhä tabu.

Kesäkuussa kirjailija Eva Frantz, 43, kertoi blogissaan tehneensä kauneusleikkauksen. Hänen olemuksensa oli hoikempi, ja olisi tuntunut epärehelliseltä antaa ymmärtää, että kilot olisivat karisseet ihan vain jumpalla ja itsekurilla.

Vielä tärkeämpi syy oli se, että Eva haluaa hälventää salailun ilmapiiriä kauneuskirurgian ympärillä. Esteettisistä syistä tehtävät toimenpiteet ovat yleistyneet viime vuosina rajusti, ja kun niitä kerran tehdään, Evan mielestä niistä pitää myös puhua.

– Vaikenemalla olisin viestittänyt, että olen tehnyt jotain kiellettyä. Halusin kertoa leikkauksesta, koska siinä ei ole mitään noloa tai peiteltävää.

Aina vähän vääränkokoinen

Olen tyytyväinen. Niin Eva ajattelee nykyään katsoessaan peiliin. Juuri tällä hetkellä Evan suhde peilikuvaansa on parempi kuin koskaan aiemmin. Hän tietää sen siitä, ettei juuri mieti ulkonäköään­. Mutta suurimman osan elämästään Eva on ajatellut olevansa liian iso, vääränkokoinen.

Miksi juuri paino on ollut ongelma? Eva ei tiedä. Hän ei koskaan ole ollut kummassakaan ääripäässä painonsa suhteen eikä kukaan ole kommentoinut hänen kehoaan ikävään sävyyn.

Toisaalta hän muistaa kyllä lapsuudestaan mummin, joka aina lehdistä julkkisnaisten kuvia katsoessaan taivasteli näiden kiloja. Evaa kohtaan mummi oli ihana, mutta jonnekin takaraivoon jäi ajatus, että lihava ei naisen sovi olla.

– Liki koko elämäni olen ajatellut, että kaikki murheeni kaikkoaisivat, kunhan vain saavuttaisin ihannepainoni.

Suomenruotsalaiseen perheeseen syntynyt Eva oli jo lapsena ’duktig flicka’, kunnon tyttö. Sellainen, joka käyttäytyi moitteettomasti ja sai hyviä arvosanoja. Hyvän tytön eetokseen kuului kurinalaisuus, täydellisyyden tavoittelu ja itsehillintä.

Vaikea suhde liikuntaan

Reilu vuosi sitten Eva irtisanoutui Yleltä, jossa hän ehti tehdä pitkän uran radiojuontajana ja -toimittajana. Kerran viikossa hän piipahtaa yhä vanhalla työpaikallaan nauhoittamassa ihmissuhteisiin keskittyvää podcastia, jota tekee yhdessä Hannah Norrenan kanssa.

Muun ajan Eva haluaa keskittyä kirjoittamaan ’kauheuksia’, jotka ovat punainen lanka niin hänen lastenkirjoissaan kuin aikuisille suunnatuissa dekkareissaankin.

Päivät sujuvat usein tietokoneen äärellä joko kotona tai kirjastossa, iltaisin Eva puuhaa lastensa, 15- ja 17-vuotiaiden tytärtensä ja 5-vuotiaan poikansa kanssa. Muuta liikuntaa hän ei tällä hetkellä ehdi harrastaa, ja se on Evasta ihan ok. Pitkään häntä piiskasi ajatus, että kunnon tyttö pitäisi huolta itsestään käymällä salilla.

Evan suhde liikuntaan on ollut vaikea. Koulun jumppatunnit sekaryhmässä olivat painajaismaisia, sillä Eva arasteli varta­loaan.

– Koin olevani hidas ja huono kaikessa, mikä johti siihen, etten edes yrittänyt.

”Soimasin itseäni liiallisesta syömisestä ja välttelin vaakaa.”

Sairaus vei parissa viikossa kaikki kehon karvat

Liikunnan ilon Eva löysi vasta aikuis­iällä. Siihen vaikutti olennaisesti autoimmuunisairaus alopecia universalis, joka Evalle puhkesi hänen toisen tyttärensä syntymän jälkeen.

Täysin puun takaa tullut sairaus vei parissa viikossa kaikki kehon karvat nenäkarvoja myöten. Vaikka alopecian vaikutukset ovat pääosin esteettisiä, Evasta muuttuneen ulkonäön vaikutusta ihmisen minäkuvaan ei ole syytä vähätellä.

– Minulla oli aina ollut pitkä ja paksu tukka, joka oli iso osa identiteettiäni. Yhtäkkiä se oli poissa ja siihen oli vain sopeuduttava.

Saadakseen ajatuksiaan muualle Eva päätti kokeilla jotakin uutta ja itselleen vierasta. Hän, joka oli tavannut hengästyä kiirehtiessään metroon, alkoi treenata juoksua. Parin kuukauden kuluttua Eva juoksi Naisten kympin maaliin saakka.

– Oli ihanaa tajuta, etten olekaan niin huono eikä kukaan naura minulle. Aloin nauttia itseni haastamisesta.

Alopecian puhjettua Eva oivalsi myös, että ulkonäön kanssa saa kikkailla. Siihen aikaan ei ollut microbladingia, joten Eva piirsi kulmakarvat paikoilleen. Kaljun päänsä peittona hän alkoi käyttää peruukkeja, jotka muistuttivat hänen omaa tukkaansa. Peruukkikaupoilla myyjä kertoi, että lähes kaikki asiakkaat toivovat entisen tukan kaltaista peruukkia.

– Uskon, että on ihmisen perustarve olla tunnistettava, itsensä näköinen.

Eva on kirjoittanut nimeään kantavaa blogiaan jo parikymmentä vuotta, ja siellä hän kertoi heti alopeciastaan. Hän sai palautetta, jossa ihmeteltiin hänen rohkeut­taan. Eräskin lukija oli piilotellut peruukkiaan vuosikymmeniä ja jättänyt paljastumisen pelossa saunaillat väliin. Silloin Eva ymmärsi, että näistä asioista täytyy puhua.

Häpeä kuorrutti ruokailuhetkiä

Lasten syntymät ovat olleet käänteentekeviä Evan kehonkuvan kannalta. Esikoisensa Eva sai 25-vuotiaana, ja vaikka vartalo palautui raskauden jälkeen ennalleen, tuore äiti jatkoi painonsa tarkkailua punnitsemalla itsensä säntillisesti aamuisin.

– Eräänä aamuna havahduin siihen, kun vuoden vanha tyttäreni matki minua nousemalla vaa’alle ja voivottelemalla kovaäänisesti. Tajusin, että tällaista mallia en halua lapselleni antaa.

Eva lakkasi ravaamasta puntarilla, mutta mielessään hän arvosteli yhä vartaloaan. Kiloja oli aina liikaa, vatsaa piti aina vetää sisään.

Kun alopecia iski toisen lapsen synnytyksen jälkeen, murhe painosta painui hetkeksi taka-alalle. Evan sairastamasta totaalialopeciasta toipuminen on harvinaista, mutta hänelle karvat kasvoivat vuosien mittaan takaisin tukkaa myöten.

Kun voimavaroja painosta huolehtimiseen taas oli, Eva noudatti tiukkaa ruokavaliota: sokeria vain lauantaisin. Häpeä kuorrutti hetkiä, jolloin Eva koki syöneensä liikaa. Hän häpesi myös sitä, että häpesi eikä osannut nauttia syömisestä.

– Jos kävimme puolisoni kanssa ravintolassa syömässä, mies saattoi vielä aamullakin fiilistellä hyvää illallista. Minä taas soimasin itseäni liiallisesta syömisestä ja välttelin vaakaa.

Eva Frantz: ”Tunsin syvää kiitollisuutta kehoani kohtaan”

Seuraavat vuodet olivat täysiä. Eva ja hänen miehensä ryhtyivät pikkulapsiarjen ohella rakentamaan taloa Espooseen. Samaan aikaan Evasta alkoi tuntua siltä, että hän voisi vihdoin toteuttaa lapsesta asti kyteneen haaveen kirjan kirjoittamisesta.

Aikaa jokaisen suupalan kyttäämiselle ei ollut. Yhtenä aamuna Eva pysähtyi peilin eteen eikä ollut tunnistaa itseään – nyt hän oli oikeasti lihonut. Eva päätti saman tien laihduttaa ylimääräiset pois ja mahtuikin pian vanhoihin farkkuihinsa.

Samoilla vauhdeilla hän sai kirjaprojektinsa maaliin, ja esikoisdekkari Suvisaari (suom. Ulla Lempinen) julkaistiin. Odotettua euforian tunnetta ei kuitenkaan tullut. Päinvastoin, tuli masennus.

Lähipiiri ihmetteli Evan alakuloa, eikä hän itsekään ymmärtänyt sitä. Nythän hän oli kirjailija, ja hoikkakin, missä onnellisuus piileksi?

– Siinä minä olin kaikki tavoitteeni saavuttaneena, ja tunsin vain surua. Ehkä se oli toiveiden täyttymistä seurannut antikliimaksi.

Mieltä painoi myös epätietoisuus tulevasta. Radiotyön ja kirjailijanuran yhdistäminen alkoi tuntua yhä raskaammalta, mutta vakituisesta työstä irtisanoutuminen pelotti.

Lopulta Eva uskalsi neuvotella unelmadiilin: hän saisi jatkaa Ylellä freelancerina, vaikka keskittyisikin pääasiallisesti kirjoihinsa.

Uusi urapolku vahvisti ammatillista itsetuntoa, mutta kehohäpeästä hänet auttoi irti kuopuksen syntymä. Selviydyttyään kolmannesta raskaus- ja vauva-ajasta liki nelikymppisenä Eva oli aidosti ylpeä kehostaan – miten vahva se olikaan, mitä kaikkea se oli jaksanut kantaa.

– Tunsin syvää kiitollisuutta kehoani kohtaan. Yhtäkkiä tärkeintä ei ollutkaan enää se, miltä vartalo näyttää, vaan miten se toimii.

Eroon roikkuvasta vatsasta

Paradoksaalista kyllä, juuri tässä kohtaa elämää Eva päätyi tekemään kauneusleikkauksen. Tosiasia oli, ettei vartalo ollut palautunut ennalleen kolmannen raskauden jälkeen. Roikkuva vatsa oli tiellä, ylimääräisen nahan alle tuli ihottumaa ja vaatteet istuivat oudosti. Eva halusi vatsasta eroon.

Evan nuoruudessa kauneuskirurgian sanansaattajia olivat olleet muovisiksi leikellyt julkkikset, eikä sellainen ollut Evaa koskaan houkutellut. Mutta nyt hän huomasi ajattelevansa, että miksi ei.

Päätös ei olisi Evan mukaan voinut syntyä yhtään aiemmin.

– Nuorempana olisin varmasti kuvitellut, että leikkaus tekee minusta ihan eri ihmisen, paremman ja kauniimman. Nyt ajattelin, että se on vain lisä onnellisuuteeni.

Eva tietää, että on ihmisiä, joiden mielestä hänen olisi pitänyt vain hyväksyä vatsansa ja opetella rakastamaan sitä. Hän ajatteli ajoittain itsekin niin. Toisaalta hän oli viimein tyytyväinen kehoonsa vatsaa lukuun ottamatta ja tiedosti, ettei leikkaus olisi taikaportti onneen.

– Vatsa yksinkertaisesti ärsytti minua. Kun asialle oli tehtävissä jotain, miksi en olisi tehnyt sitä?

Eva on seurannut huolissaan somevaikuttajia, jotka käyvät kauneusleikkauksissa epämääräisissä paikoissa ulkomailla. Ruotsissa on uutisoitu leikkauskomplikaatioista, jotka ovat johtaneet jopa kuolemaan. Siksi hänelle oli päivänselvää, että hän tekisi leikkauksensa Suomessa. Leikkauksen kulut, noin 6 000 euroa, hän maksoi korona-aikana kertyneillä säästöillään.

Vastaanotolla lääkäri kysyi, mikä Evaa vartalossaan häiritsi.

– Sanoin, että haluaisin vatsan näyttävän suurin piirtein samalta kuin kolme vuotta sitten. Että ottakaa pikkuisen, älkää liikaa. Olen XL-kokoinen enkä halua muuttua S-kokoiseksi.

Itse leikkaus kesti pari tuntia, ja kotiin Eva pääsi jo samana päivänä. Alkuun leikkausarpi aristi ja vatsa oli mustelmilla, mutta kipuja leikkauksesta ei seurannut, ja kuukauden kuluttua Eva saattoi luopua tukikorsetista.

Lopullinen tulos alkaa olla nähtävissä nyt, kun leikkauksesta on pian vuosi. Vatsa ei ole täydellisen litteä, mutta se on vatsa, jonka Eva tunnistaa omakseen. Eli täydellinen.

Eva Frantz: ”Olen ollut kiltimpi itselleni leikkauksen jälkeen”

Eva on pohtinut paljon, miksi kauneuskirurgia on Suomessa yhä tabu. Liittyykö se suomalaiseen mentaliteettiin, jossa ulkonäön merkitystä ei ole perinteisesti sopinut liikaa korostaa? Tai ehkä vaalimaamme luonnollisen kauneuden ihanteeseen?

Evan raja menee siinä, ettei hän halua kehoonsa mitään ylimääräistä, kuten Botoxia tai silikonia.

– Mutta jos vaikka yläluomet alkaisivat pahasti roikkua, voisin ne leikkauttaa, jos asia minua ärsyttäisi ja rahat siihen riittäisivät.

Hiljattain Eva osallistui keskusteluun, jossa käsiteltiin anoreksiaa ihailevien pro ana -sivustojen suosion nousua. Eräs keskustelija oli sitä mieltä, ettei Evalla ollut oikeutta ilmaista huoltaan, onhan hän itsekin muokkauttanut vartaloaan. Se oli Evasta tekopyhää.

– Miksi juuri kauneusleikkaus tekee minusta ihmisen, joka ei saa puhua ulkonäköilmiöistä? Saavatko he puhua, jotka ovat jatkuvalla dieetillä tai käyvät kuntosalilla joka päivä? Mihin raja vedetään?

Millainen esikuva sinä nyt sitten olet, kysyi myös yksi kollega Evalta leikkauksen jälkeen. Eva ei tiennyt, mitä vastata. Hän ei ollut ajatellut olevansa esikuva muille kuin omille tyttärilleen, ja heidän kanssaan hän oli keskustellut vakavasti ennen leikkausta.

Esikoistytär oli ollut huolissaan siitä, että mitä jos äiti jää koukkuun leikkauk­siin, ja seuraavaksi fiksaillaankin jo tissejä. Kun Eva oli perustellut kantansa, tytär vastasi: ”Mun mielestä sun ei tarvitsisi eikä pitäisi, mutta tee se sitten, jos kerran haluat.”

Vaikka somesukupolvella on haasteensa, Eva on huomannut tytärtensä olevan tietoisempia omasta arvostaan kuin hän itse nuorena oli.

– Jos joku kommentoi tökerösti ulkonäköä, he sanovat, etteivät halua olla tekemisissä niin toksisen tyypin kanssa. Asenne on, ettei meidän tarvitse kuunnella tällaista.

Lapsilleen Eva kertoo jatkuvasti, kuinka ihania he ovat juuri sellaisina kuin ovat. Nyt viimein hän ajattelee niin myös itsestään.

– Olen ollut paljon kiltimpi itselleni leikkauksen jälkeen. Se on mielestäni paras mahdollinen lopputulos.

---

---

Sinua voi kiinnostaa myös:

1. Muoti

   Eva Frantz on tehnyt huikeita merkkivaatelöytöjä kirppareilta – lue Evan vinkit, mistä kannattaa metsästää designvaatteita ja asusteita

2. Terveys

   Äitiyslomalla alopeciaan sairastunut kirjailija Eva Frantz: "Elämäni oli täynnä vain tummia irtonaisia hiuksia"

3. Julkkikset

   Hittidekkari Hildurin kirjoittanut Satu Rämö sai nuorena äidinkielen opettajaltaan hyvän ohjeen