Pekka Heikkinen
– Omien kokemusten tuominen lavalle on jälkikäteen katsottuna ollut terapeuttinen kokemus, sanoo alaraajahalvaantunut näyttelijä Pekka Heikkinen.
Julkkikset

Näyttelijä Pekka Heikkinen halvaantui nuorena mutta ei lopettanut näyttelemistä: ”En halunnut luopua mistään unelmistani”

Sattumalle ei voi olla katkera, sanoo näyttelijä Pekka Heikkinen, 48. Moottoripyöräonnettomuus vei nuoren miehen pyörätuoliin kaksikymmentä vuotta sitten, mutta ammattiaan hän ei jättänyt. Vaikka vuosiin mahtuu raskaita hetkiä, myös moni iso unelma on toteutunut.
Teksti: Sanna Wirtavuori Kuvat: Heli Hirvelä/Otavamedia

Pekka Heikkinen istuu Kansallisteatterin näyttämöllä pyörätuolissa. Takana ovat Sekunti tunnissa -näytelmän viimeiset harjoitukset ennen ensi-iltaa. Pekka rullaa alas näyttämöltä, huokaisee ja oikaisee selkäänsä. Pitkä istuminen tuntuu jäsenissä, olisi hyvä päästä välillä lepäämään.

Hän näyttää rauhalliselta ja tyyneltä mutta sanoo, että se on vain lumetta.

– Ensi-illan alla pää on kuin ampiaispesä. Mutta olen oppinut, että ei kannata ruveta riehumaan, kun ei kumminkaan pysty, hän sanoo naurahtaen, ja käsi käväisee levottomasti pyörätuolin rattaalla.

Monologinäytelmä kertoo onnettomuuteen joutuneesta miehestä, jonka menneisyys pyörii hänen mielessään kuoleman ja elämän rajamailla. Se pohjautuu Pekan omiin kokemuksiin kahdenkymmenen vuoden takaa.

”En voi syyttää ketään muuta”

Hetkessä kaikki muuttui. Elettiin vuotta 1998. Pekka pani kypärän päähänsä ja nousi moottoripyörän selkään kotonaan Tampereella. Hän oli valmistunut näyttelijäksi pari vuotta aiemmin ja ehtinyt jo tehdä isoja rooleja Tampereen Työväen Teatterissa. Rukajärven tie -elokuvan kuvaukset olivat juuri päättyneet ja Hovimäki-tv-sarja jatkui.

Pekka oli iloisella tuulella, sillä taskussa olivat lentoliput Islantiin, josta tarkoitus oli jatkaa vielä Grönlantiin. Mutta ensin piti ajaa Hovimäen kuvauksiin Turun suuntaan.

– Äkkiä vain tömähti, ja huomasin olevani moottoripyörän alla kadulla. Olin ajanut huolettomasti risteykseen ja auton eteen, joka tuli etuajo-oikeutettua tietä. Törmäys oli oma vikani, en voi syyttää siitä ketään.

Musta hetki kesti vain sekunnin tai pari, muuten Pekka oli tajuissaan ja järjissään. Hän ehti tuntea, kuinka selkä rusahti jalkakäytävän terävään reunaan.

– Melko nopeasti tajusin, että tältäkö se tuntuu – tätäkö halvaantuminen on, hän muistelee.

Jo ambulanssissa hän tunsi, että koko alavartalo oli painava ja turta, aivan kuin hän raahaisi mukanaan isoa ruhoa. Kuinka tämän raadon kanssa voisi elää?

Selkäytimen hermosäikeet olivat menneet poikki. Siihen loppui käveleminen. Teatterikorkeakoulun lopputyöesityksessä Pekka oli näytellyt vammaisavustajaa, ja hän oli käynyt roolia varten tutustumassa hoitajien työhön kuntoutuslaitoksessa. Onnettomuuden jälkeen hän tapasi samoja ihmisiä, nyt autettavan roolissa.

Pekka Heikkinen

– Olen puhuva pää ja heiluvat kädet, Pekka kuvaa karrikoiden itseään näyttelijänä.

”Uskottelin itselleni, että mikään ei muutu, vaikka kaikki muuttui”

Nuoruuden vimma kannatteli halvaantunutta miestä. Pekka ei masentunut vaan pikemminkin ajatteli, että kaikesta selvitään. Liikennevakuutus oli kunnossa, joten talousasiatkaan eivät huolettaneet häntä.

– Laitetaan luut ja kroppa kuntoon miltä osin voidaan ja kaikki tehdään, mitä olisi tehty muutenkin, hän kertoo järkeilleensä alkusokin jälkeen.

– Minulle oli tärkeää todistaa itselleni ja muille, että pärjään. En halunnut luopua mistään unelmistani.

Hovimäki-sarjan kuvaukset jatkuivat jo kolmen kuukauden kuluttua onnettomuudesta, vain käsikirjoitusta jouduttiin muokkaamaan: Pekan roolihahmo, seppä, joutui onnettomuuteen.

– Kaikki tapahtunut oli jotenkin kierolla tavalla jopa jännittävää. Uskottelin itselleni, että eihän tässä mikään muutu, vaikka kaikki muuttuikin.

Pekka oli muun muassa suunnitellut pyöräilymatkaa Uuteen-Seelantiin, ja hän toteutti sen. Pyörä tosin oli käsin veivattava, ja osa reitistä kuljettiin muillakin kulkuvälineillä.

Monilta osin elämä jatkui normaalina. Pekka oli siihen aikaan tv-sarjan ansiosta puolijulkkis, ja baareissa ja kaupungilla riitti selkääntaputtelijoita. Suhtautuminen oli enimmäkseen positiivista. Tyttöystäviäkin piisasi, eikä pyörätuoli haitannut komean miehen menoa.

Ensimmäiset vuodet pyörätuolissa menivät Pekan mukaan näin jälkeenpäin katsoen lähes rallatellen.

– Olen kotoisin Oulunjokilaaksosta, tavallisesta maalaisperheestä. Pääsin parikymppisenä toisella yrittämällä Teatterikorkeakouluun. Siihen asti olin tehnyt hanttitöitä, ja oli hienoa huomata, että minähän osaan, olen jossain asiassa hyvä. Sen voimalla olen mennyt.

Vuonna 2001, kolme vuotta onnettomuuden jälkeen, Pekka osti vanhan Hurman kansakoulun, 500 neliön poikamiesboksin Aitoniemeltä Tampereen läheltä. Hän halusi osoittaa, että hän, rampa remonttimies, pystyy kunnostamaan talon. Remontin tukena oli iso joukko läheisiä: vanhemmat, siskot ja veljet sekä runsaasti talkooväkeä. Seitsemän vuotta taloa purettiin ja kolme vuotta rakennettiin.

Samoihin aikoihin toteutui vielä isompi unelma: oma perhe ja lapsi. Vuonna 2003 hän tapasi vaimonsa. Talo valmistui – sikäli kuin vanha talo koskaan on valmis – ja se on nyt Pekan, hänen vaimonsa ja heidän 12-vuotiaan poikansa koti.

”Elin valheessa, mutta se oli minun selviytymiskeinoni”

Vammaisen rooliin sopeutuminen ei ollut kuitenkaan niin mutkatonta kuin miltä näytti.

– Aika monta kertaa olen vuosien varrella tilannettani joutunut päivittämään, ja raskaitakin hetkiä vuosiin mahtuu. Itsetuhoinen en kuitenkaan ole koskaan ollut, ei käveleminen ole koko elämä.

Pekka on pohtinut, mistä kaikesta hän on joutunut luopumaan. Eniten hän kaipaa joukkuepelejä, luonnossa liikkumista ja seikkailuja. Joskus hän myös miettii, millainen ura hänellä olisi voinut olla – mitä hän olisi tehnyt, jos ja jos.

– Kaikki oli silloin niin hyvin, ja väistämättä kaikki jäi kesken. Olin tietysti vielä nuori ja olisin voinut opiskella uuden ammatin. Harkitsin sitäkin, mutta en löytänyt keinoa räpistellä eroon unelmatyöstäni.

Pekka on pohtinut myös, auttoiko näyttelijän ammatti selviytymisessä.

– Oliko pärjääjä minulle vain yksi rooli? Esitin, että hyvin menee, vaikka todellisuus oli muuta. En halunnut paljastaa läheisilleni, että oikeasti minua otti päähän. Elin valheessa, mutta se oli minun selviytymiskeinoni, joka osoittautui hyväksi.

Onnettomuuden jälkeen Pekalla on ollut Hovimäki-sarjan lisäksi rooli muun muassa sarjassa Seitsemän, jossa hän esitti vammautunutta jääkiekkoilijaa. Hän oli myös Taivaan tulet -sarjassa sekä äskettäin gynekologina sarjassa Myrskyn jälkeen.

– Olen tehnyt oikeastaan aika vähän töitä, vain muutaman roolin, ja se kaihertaa joskus, hän sanoo.

”Kipuihin on vain täytynyt tottua”

Sitten ovat vielä ne kivut. Niitä ei ole kaikilla alaraajahalvaantuneilla, mutta Pekalla ne alkoivat muutama vuosi onnettomuuden jälkeen.

– Ensin olin ihan paniikissa, että mitä nämä ovat.

Kipuja on vaikea kuvailla ja paikallistaa. Ne viiltävät muuten turrassa alavartalossa ja jäytävät koko kroppaa. Ajoittain ne ovat aiheuttaneet myös kramppeja.

– Muistan, kuinka yhtenä yönä postiluukun kolahdus jysähti minuun niin kovana kipuna, että oli pakko tilata ambulanssi.

Sen jälkeen Pekka makasi sairaalassa muutaman viikon, yritti levätä ja kuunteli Silkkitie-musiikkia. Apukeinoja epämääräisiin kipuihin on etsitty useampaankin otteeseen. Lääkkeillä kivuilta voi leikata hiukan terää, mutta edelleen ne ovat päivittäisenä riesana.

Pekalla on ollut jo monta vuotta vatsan yläosassa pieni lätkä, josta annostellaan täsmälääkettä ohutta silikoniletkua pitkin suoraan selkäytimeen. Se estää pahimpia kramppeja.

– Joskus kipuja on vain muutama tunti päivässä, joskus jatkuvasti. Niihin on vain täytynyt tottua. Kipu on vähän kuin hankala mutta sitkeä matkakumppani. Sitä yrittää hätistellä eroon, mutta jos haluaa jatkaa matkaa, rasittavan kaverin kanssa on vain pärjättävä.

”En ole ihmeellisen poikkeava”

Viime vuosina Pekka on ohjannut näytelmiä, ja viisi vuotta sitten hän uskaltautui itse pyörätuolin kanssa teatterilavalle. Ensimmäinen näytelmä oli monologi Näillä mennään, ja sitä sekä seuraavaa näytelmää Lause on esitetty eri puolilla Suomea.

Pekka sanoo, että pyörätuoli näyttämöllä on vahva signaali, jo tarina sinänsä. Se vaatii katsojille selitystä: mikä tragedia on taustalla? Näytelmätrilogiassa, jonka viimeinen osa tuore Sekunti tunnissa on, hän on ottanut tämän elementin korostetusti osaksi esitystä.

– Joskus yleisössäkin on ollut suurin osa siipeensä saaneita. He ymmärtävät, että tiedän, mistä puhun.

Kahdenkymmenen vuoden takaisten kokemusten tuominen lavalle on ollut terapeuttinen kokemus.

– Se on ollut ikään kuin päätös tilanteeni hyväksymiselle. Ainakin siltä se jälkikäteen tuntuu. Näytelmiä tehdessäni en ajatellut terapoivani itseäni.

Pekka kuvaa itseään näyttelijänä hieman karrikoiden:

– Olen puhuva pää ja heiluvat kädet. Osa ilmaisusta on poissa, sille ei voi mitään. Toisaalta, kun katson väkeä kaduilla ja tilaisuuksissa, niin onhan meitä kaikenlaisia könkkääjiä vaikka kuinka paljon. En ole ihmeellisen poikkeava.

Pekka Heikkinen

– Olen tehnyt oikeastaan aika vähän töitä, vain muutaman roolin, ja se kaihertaa joskus, Pekka sanoo.

”En ole erityisen rypevää lajia”

Kerroksia on jo paljon. Onnettomuudesta on niin pitkä aika, että Pekan on joskus vaikea muistaa jalallista elämää.

– Poikani joskus ihmettelee, kun hän näkee kuvia, joissa seison, Pekka sanoo.

Onnettomuuden jälkeen Pekka näki unia, joissa hän käveli tai juoksi. Nykyisin hän saattaa liikkua unissa pyörätuolilla, mutta yhtä lailla hän voi napata tuolin kainaloonsa ja juosta portaat ylös – nykyisyys sekoittuu menneeseen.

Pekka arvelee olevansa luonnostaan positiivinen.

– En ole erityisen rypevää lajia. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin vain jatkaa eteenpäin ja toivoa, että pysyn kohtuullisen terveenä. Entisaikoina halvaantuneet kuolivat erilaisiin tulehduksiin ja haavoihin, mutta nykyään on onneksi antibiootit ja muut hoidot.

Hän uskoo olevansa monessa suhteessa samanlainen kuin ennen onnettomuutta, myös huumori on säilynyt samana.

– Korkeintaan olen vähän raadollisempi. Tuskin olen erityisesti viisastunut tai syventynyt, mutta katkera en missään nimessä ole. Eihän sattumalle voi olla katkera.

Seuraavana päivänä Pekalla on ensi-ilta, sitä hän odottaa. Ensi-illan jälkeinen hetki on aina ainutkertainen. Poika ja vaimo tulevat Helsinkiin katsomaan esitystä.

X