Pirkko Hämäläinen ei ole halunnut lähteä sosiaaliseen mediaan: ”Uskon kuulevani kaikkein tärkeimmät asiat suoraan ihmisiltä”

Näyttelijä Pirkko Hämäläinen, 62, ”ei halua kuluttaa aikaansa nenä kiinni erilaisissa vempaimissa”. Mieluummin hän soittelee ja viestittelee, käy syömässä tai kävelyillä ystäviensä kanssa.  – Meitä yhdistää samanlainen huumorintaju. Nauraminen on parasta elämässä.

Mitä on hyvä elämä? Sitä kysymystä näyttelijä Pirkko Hämäläinen on huomannut pohtivansa yhä enemmän viime vuosina. Jo nuorena hän ymmärsi, että elämä on tässä ja nyt – ei eilen eikä huomenna. Iän karttuessa tämä ajatusmalli on kirkastunut entisestään.

– Saavutuksilla tai menestyksellä ei ole minulle merkitystä. Tärkeintä on, että elämä on mielekästä ja mahdollisimman mukavaa, hän sanoo.

Nyt Pirkko kertoo, mistä asioista hänen hyvä arkensa koostuu.

”En koskaan kanna kalenteria mukanani”

”Inhoan kiirettä ja stressiä. Vanhemmiten aika on tullut minulle todella tärkeäksi. Kartan tilanteita, joissa kalenterini olisi niin täynnä, etten ehtisi tekemään muita mukavia asioita, kuten pötkötellä sohvalla ja maleksia kaupungilla. Siksi en koskaan kanna kalenteria mukanani, vaan pidän sen aina kotonani.

Jos joku soittaa ja pyytää minua jonnekin, ilmoitan aina palaavani asiaan, kun olen päässyt kalenterini ääreen. Siten minulla on myös aikaa harkita vastaustani enkä myönny liian herkästi mihinkään.

En ole sosiaalisessa mediassa, koska en halua kuluttaa aikaani nenä kiinni erilaisissa vempaimissa. Toki luen uutisia laitteiltani, mutta se riittää. En ole loppujen lopuksi niin kiinnostunut muiden ihmisten asioista ja mielipiteistä, että haluaisin seurata niitä jatkuvasti. Uskon kuulevani kaikkein tärkeimmät asiat suoraan ihmisiltä.

Aika on ainoa asia, jonka ihminen omistaa – kukaan ei tiedä, onko sitä paljon vai vähän. Elämässä on paljon tapahtumia, joille ei mahda mitään. Jokainen voi vaikuttaa siihen, miten aikansa käyttää. Kun hallitsen omaa aikaani, tunnen olevani vapaa.

Puolisoni Kirsti Simonsuuri menehtyi syöpään lähes kolme vuotta sitten. Sen jälkeen olen iloinnut erityisesti siitä, että osasimme elää hetkessä ja lähteä reissuille aina kun siihen oli mahdollisuus. Parempia aikoja ei kannata jäädä odottelemaan.”

”Olen tomera mutta samaan aikaan laiska”

”Olen ollut aina kova liikkumaan. Pikkutyttönä tanssin satubaletissa, myöhemmin harrastin jazztanssia ja steppausta. Muutama vuosi sitten jouduin lopettamaan steppaamisen jalkaterieni nivelrikkojen vuoksi.

Viimeiset kaksi vuotta olen treenannut personal trainerini kanssa. Teemme kaksi kertaa viikossa lihaskuntotreenit sekä kehon painolla että vapailla painoilla. En pidä kuntosaleista, mutta treenaamme sisätiloissa ja sään salliessa ulkona.

Lisäksi käyn pari kertaa viikossa uimassa Yrjönkadun tai Töölön uimahallissa, kesäkaudella Helsingin uimastadionilla. Liikun paljon myös fillarilla kotoani Lauttasaaresta, ja teen kauppareissutkin kävellen.

Liikunta vaikuttaa hyvinvointiini paljon. Jos jostain syystä en pääse liikkumaan, oloni on hirveä ja mieli maassa. Toivon, että liikuntakykyni säilyy mahdollisimman hyvänä pitkään. Vanhemmiten olen oppinut ymmärtämään lihaskunnon tärkey­den. Keho on myös tärkein työvälineeni.

”On helpompi hengittää, kun on vapaa paineista ja odotuksista.”

Tekemättömyys tekee apeaksi ja haluan välttää sitä. Minulle liikkeessä pysyminen tarkoittaa myös mieleni liikkuvuutta. Seuraan maailman tapahtumia, ja olen kiinnostunut asioista ympärilläni. Aloitin muutama vuosi sitten italian kielen opiskelun, ja pidän valtavasti matkustamisesta.

Mielestäni minulla on hyvät voimavarat ja jaksan paljon. Olen aina ollut hyvin aikaansaava ja tomera mutta samaan aikaan hyvin laiska. Kyse onkin ennemmin siitä, että minua ei huvita. Haluan saavuttaa mahdollisimman paljon mahdollisimman pienellä panostuksella. En ole luonteeltani millään tavalla suorittaja. Nuorisokielellä voisi sanoa, että pidän ”chillaamisesta”.

En erityisesti nauti itseni ylittämisestä, ylenpalttisesta vaivannäöstä tai mukavuusalueeltani poistumisesta. Minulla ei ole tavoitteita, joita pitäisi saavuttaa tai kuvitelmia siitä, että minun pitäisi olla jotakin. On helpompi hengittää, kun on vapaa paineista ja odotuksista.”

”Satsaan kunnon aterioihin”

”Vaikka elän yksin, valmistan itselleni kunnollisia ja hyviä aterioita. Käytän kokkailuun paljon aikaa. Rakastan ruoanlaittoa ja käyn kaupassa usein. En halua ostaa kerralla isoja määriä, koska valmistan ateriani fiilispohjalta ja saatan suunnitella ruoanlaittoni sen perusteella, mitä kaupassa keksin.

Ruoanlaitto on minulle moniaistillinen kokemus, johon liittyvät makujen lisäksi myös värit – yritän saada niitä annoksiini erilaisilla vihanneksilla mahdollisimman paljon. Rakastan sitruunaa ja sen kuorta ja käytän niitä paljon ruoan­laitossa.

Nautin nykyisin suunnattomasti myös tuoksuista. Niiden maailma avautui minulle vuonna 2007, kun lopetin tupakanpolton kymmenien vuosien röökaamisen jälkeen. Yksi tämänhetkinen suosikkikirjani onkin Ari Turusen kirjoittama Tuoksujen Atlas.

Syön noin neljän tunnin välein. En napsi juurikaan välipaloja vaan satsaan kunnon aterioihin. Menen päästäni sekaisin, jos en saa ruokaa. Mieleni tuntuu suttuiselta, ajatukseni eivät pysy kasassa. Osaan onneksi ennakoida ja tankata niin, että tilanne pysyy hallinnassa eikä kiukku vyöry päälle.

Ajattelen, että syön hyvin ja terveellisesti 80-prosenttisesti – täyttä tavaraa enkä mitään huttua. Loput 20 prosenttia voivat olla herkkuja. Rakastan leivoksia ja pullia, mutta niitä ei voi syödä rajattomasti. Minulla ei ole allergioita tai ruokarajoitteita. Vain sisäelimet jäävät minulta syömättä.

Rakkauteni suosikkimaahani Italiaan liittyy myös hyvin vahvasti kulinaristiseen harrastukseeni. Bravuureitani ovat erilaiset pastat, joissa käytän paljon sitruunaa ja pinaattia. Voisin syödä spagettia joka päivä.”

”Nauraminen on parasta elämässä.”

”Kukaan ei pärjää yksin”

”Kukaan ei pärjää yksin. Rakkaat ihmiset ovat elämässä selviytymiseni elinehto. Ystäväni, pikkusiskoni ja kaksi aikuista poikaani sekä ex-mieheni Puntti Valtonen ovat elämäni läheisimmät ihmiset. Heidän kanssaan jaan iloni ja suruni. Läheisteni seurassa voin olla oma itseni, ja he hyväksyvät minut kaikkine puolineni.

Vanhimmat ystävyyssuhteeni ovat vuodelta 1969 – olemme siis olleet ystäviä yli 50 vuoden ajan. Se tuntuu todelta arvokkaalta. Olemme olleet toistemme rinnalla niin elämän vaikeina hetkinä kuin suurissa onnissakin.

Soittelemme ja viestittelemme usein, käymme syömässä ja kävelyillä. Meitä yhdistää samanlainen huumorintaju. Nauraminen on parasta elämässä. Se kun on surun vastakohta ja paras vastalääke moneen murheeseen.

Vaikka olen luonteeltani sosiaalinen, en viihdy suurissa ihmisjoukoissa. En ole koskaan käynyt festareilla tai jättiläiskonserteissa.

”Olin Akun omaishoitaja yli 20 vuoden ajan, sen jälkeen myös puolisoni Kitin.”

Esikoisemme Ville on kolmekymppinen ja kuopuksemme Aku on 28-vuotias. Hän on autisti ja asuu kehitysvammaisten ryhmäkodissa. Olin Akun omaishoitaja yli 20 vuoden ajan, sen jälkeen myös puolisoni Kitin. Toisen ihmisen hoitaminen ei ole kenellekään pahaksi. On tärkeää joskus osata asettaa toisen tarpeet omiensa edelle.

Kiti kulkee aina mukanani, mutta hänen menetyksensä ei määritä minua ja tekemisiäni. Saimme elää yhdessä yli 10 vuoden ajan. Olen jatkanut elämääni ja yrittänyt tehdä siitä mahdollisimman hyvää.

Välillä tunnen yllättäen oloni yksinäiseksi, usein sunnuntaisin. Se on päivä, joka mielletään usein perheen yhteiseksi. Joskus, kun tulen matkalta tai töistä kotiin, mieleen juolahtaa ajatus, etten voi jakaa ajatuksiani ja kokemuksiani toisen kanssa.

Toivon, että voisin vielä joskus löytää kumppanin. En ehkä haluaisi enää asua kenenkään kanssa, mutta haluaisin olla vielä jollekin erityinen. Iän myötä todennäköisyys kumppanin löytymiselle valitettavasti heikkenee. Toivoa ei kuitenkaan pidä koskaan menettää.”

”Maailmassa ei olisi mitään ilman mielikuvitusta”

”Ajattelen, että me ihmiset elämme koko ajan sekä todellisten että kuviteltujen tapahtumien keskellä. Maailmassa ei olisi mitään ilman mielikuvitusta. Ei kirjoja, elokuvia, musiikkia – tai ajatuksia. Nämä fiktiomaailman elementit kuuluvat tiiviisti arkeeni ja myös ammattiini näyttelijänä.

Olen onnekas, koska saan tehdä työtä, joka on minulle mieluisa ja rakas. Juuri nyt Ylellä nähtävä, Auli Mantilan käsikirjoittama ja ohjaama talousrikoksia ja rahanpesua käsittelevä rikossarja Trans­port oli mielenkiintoinen projekti. Kun ryhdyin lukemaan käsikirjoitusta, en malttanut laskea sitä käsistäni. Se oli niin jännittävä. Näyttelen sarjassa virheitä tekevää pankinjohtaja Marian­nea. Jokaisessa kohtauk­sessa oli idea, eikä minun tarvinnut näytellä tyhjää.

Kaikki, mitä elämässäni teen, vaikuttaa siihen, miten teen työni. Kuuntelen paljon musiikkia ja joskus tanssin samalla kotonani. Tekee hyvää heittäytyä rytmin vietäväksi maailmassa, jossa selitetään niin paljon asioita ja tunteita puhuen. Tanssin katsominen ja itse tanssiminen ovat kehollisia kokemuksia; ne kuuluvat maailmaan, johon ei tarvita sanoja.

Erityisesti silloin, kun maailman tapahtumat ja epävarmuus ahdistavat, solahdan mielelläni toviksi jonkin ihanan sarjan pauloihin. Viimeksi koukutuin Elena Ferranten Napoli-sarjasta tehtyyn Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät -tv-sarjaan. Rakastan matkustus- ja ruokaohjelmia.

Harrastan myös tilanteiden ja tapahtumien kuvittelua. Minun on hyvä olla, kun mielessäni on jokin kiva suunnitelma tai ajatus. Tulevaisuuden maalailu on tärkeää, koska se pitää sisällään ajatuksen siitä, että olen elossa huomennakin.”

Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 13/2022.