Puolisonsa Kirsti Simonsuuren viime vuonna menettänyt Pirkko Hämäläinen: ”Rakkaat, jotka eivät enää ole keskuudessamme, jatkavat elämää meissä”

Näyttelijä Pirkko Hämäläinen elää uutta elämänvaihetta. Se käynnistyi, kun puoliso, kirjailija Kirsti Simonsuuri menehtyi pitkään sairastettuaan viime kesänä.

Rutiineista kannattaa pitää kiinni. Jos jotakin, niin sen elämä on Pirkko Hämäläiselle opettanut. Pitää muistaa syödä säännöllisesti ja nukkua riittävästi. Erityisen tärkeitä rutiinit ovat poikkeusaikoina kuten nyt.

Koronaepidemia ei ole aiheuttanut suuria muutoksia Pirkon kalenteriin. Yhden tv-sarjan kuvaukset siirtyivät hamaan tulevaisuuteen, teatteritöitä keväälle ei ollut sovittu. Harrastuksiakin on voinut jatkaa. Italiantunnit vaihtuivat etäopiskeluun ja kuntosalitreenit pihajumppaan.

Vain uimisesta ja elokuvissa käynneistä on ollut pakko luopua. Ja Aku-pojan tapaamisista. Pirkon kuopus asuu kehitysvammaisille tarkoitetussa ryhmäkodissa, jonka asukkaat kuuluvat riskiryhmään ja elävät siksi eristyksessä.

Elämä keskittyy nyt kotiin Helsingin Lauttasaaressa. Rutiinien ohella Pirkolla on tarve muutokselle. Hän ryhtyikin toimeen ja maalasi yhden työhuoneen valkeista seinistä keltaiseksi.

Menossa on uusi elämänvaihe. Se käynnistyi, kun puoliso, kirjailija Kirsti Simonsuuri menehtyi pitkään sairastettuaan viime kesänä.

Pirkko Hämäläinen: ”Ruumis rapistuu vääjäämättä”

”Viisikymppisenä saattoi vielä ajatella, että 50 on uusi 40. Nyt on pakko tunnustaa se tosiasia, että edessä on – jos ei nyt vielä loppusuora – niin vanhuus. Ja vanhuus tarkoittaa yhä suurempaa luopumisten ja menetysten sumaa.

Myös ruumis rapistuu vääjäämättä. Toissa talvena, kun elämässä oli kaikkea muutakin ikävää, jalkani leikattiin kahdesta kohtaa. Nivelsiteet olivat venähtäneet niin monesti, että ne olivat kuluneet olemattomiksi. Joka askel sattui. Jalka oli kuusi viikkoa kipsissä, ja sain terveellisen muistutuksen siitä, miten hankalaa on, kun ei pääse liikkeelle.

Toettuani päätin viimein aloittaa kuntosaliharrastuksen ja palkkasin itselleni personal trainerin. Tulokset alkoivat näkyä nopeasti. Kehoni on nyt vahva ja hyvinvoiva. Ja koska ruumis ja mieli ovat sidoksissa toisiinsa, jaksan paremmin myös psyykkisesti.

Katson peiliin yleensä ilman rillejä ja näen sopivasti epätarkan hahmon. Kameran linssi sen sijaan on armoton. Olin viime vuonna mukana Antti Holman lyhytelokuvassa Kill Anneli ja jälkiäänityksiä tehtäessä jouduin näkemään naamani screeniltä luonnottoman suurena ilman meikkiä. Näytin ihan 60-vuotiaalta!

En millään meinaa uskoa, että olen näin vanha. Tiedostan sen toki järjellä, mutta kun minusta ei yhtään tunnu siltä! Tai mistä minä tiedän, miltä tämän ikäisestä kuuluisi tuntua.

Greta Garbo lopetti elokuvanäyttelijän uransa 36-vuotiaana, kun huomasi ylähuulen päälle ilmestyneet pystyjuonteet. Onneksi ajat ovat muuttuneet. Riitta Havukainen, 64, teki juuri pääroolin tv-sarjassa Paratiisi ja Seela Sella, 83, tähditti Teräsleidit-elokuvaa. Tällaisia roolimalleja tarvitaan.”

Pirkko halusi olla vakavasti otettava älykkö, ei mikään hanipupu

”Kävin loppuvuonna katsomassa Mika Kaurismäen Arvottomat-elokuvasta rakennetun näyttelyn. Leffaa kuvattiin vuonna 1982, ja esitin naispääosan. Nuorta itseään katsoo vähän kuin siinä olisi joku muu. Kuvausten aikaan olin parikymppinen teatterikoululainen. Vuodet ovat vieraannuttaneet siitä ihmisestä.

Ulkonäkö määrittää pitkälti sen, millaisia rooleja näyttelijälle tarjotaan. Pelkäsin, että minut leimataan tyhmäksi blondiksi. Pinnallisuus oli niissä piireissä pahin kirosana, ja käyttäydyin siksi ehkä turhankin räyhäkkäästi ja tiukkapipoisesti. Halusin olla vakavasti otettava älykkö, en mikään hanipupu.

1980-luvulla oli vielä paljon setämeininkiä: tytöttelyä ja vähättelyä. Myös kielenkäyttö oli ajoittain sellaista, jota nykyään ei suvaittaisi. Varsinaista seksuaalista hyväksikäyttöä en muista kohdanneeni. En halua nostaa sitä omaksi ansiokseni, mutta ehkä on niin, että kaikille ei vain ruveta edes ehdottelemaan. Olen kasvanut kahden isoveljen kanssa ja tottunut pitämään puoleni. Lähentelijöitä olisin luultavasti vetänyt turpaan. Ehkä se asenne suojeli.

Nuorena suhtauduin näyttelemiseen tavattoman intohimoisesti. Tykkään edelleen työstäni, mutta nykyään se on minulle enemmänkin mukava sosiaalinen tapahtuma ja keino ansaita. Enää ei ole samanlaista hinkua lavalle.

Ikä vain parantaa näyttelijää. Näytteleminenhän on elämän simulointia, ja kaikki koettu – ilot, surut ja menetykset – kartuttaa työkalupakkia. Se, minkälaisiksi ihmisiksi kasvamme, näkyy kaikissa töissämme.”

Pirkko Hämäläinen: ”Olen ollut mielestäni ihan kelpo mutsi”

”Erosin lasteni isästä Puntti Valtosesta vuonna 2008. Ehdimme olla yhdessä seitsemäntoista vuotta, joten tietysti tilanne oli aluksi outo ja vaati sopeutumista. Puntti on kuitenkin pysynyt elämässäni koko ajan. Käymme perheen kesken edelleen syömässä ja olemme viettäneet juhlapyhiäkin yhdessä. En jaksa iänikuista kiitollisuuslässytystä, mutta tästä olen todella kiitollinen.

Kolmekymppiseksi asti olin ihan huithapeli, villi ja huoleton tyttö. En tuntenut tarvetta sitoutua ja lähdin ihmissuhteista aika kepeästi. Eipä jäänyt nuoruus elämättä.

Kaikki muuttui, kun esikoisemme Ville syntyi vuonna 1992. Hän sai pikkuveljen, Akun, vajaat kaksi vuotta myöhemmin. Lapset tulivat juuri oikeaan aikaan.

En muista, että minulla olisi ollut erityisiä toiveita tai tavoitteita parisuhdetta ja perhe-elämää kohtaan. Alitajuisena mallina toimi varmasti vanhempieni pitkä ja onnellinen avioliitto. He tapasivat toisensa hyvin nuorina ja pysyivät yhdessä hamaan hautaan saakka. Äiti edusti järkeä, isä oli perheemme tunnekeskus. He suhtautuivat toisiinsa kunnioittavasti, en kuullut heidän ikinä puhuvan nälvien. Heillä oli selvästi kivaa keskenään.

Olen ollut mielestäni ihan kelpo mutsi. Minulla ei ollut kokemusta vauvoista, ja olin kieltämättä alussa aika sormi suussa. Vastuu ja vauvan hoidon sitovuus löivät ällikällä. Mutta sopeuduin nopeasti. Olin jo ehtinyt työskennellä kymmenen vuotta kiinnityksellä eri teattereissa, joten freelanceriksi ryhtyminen tuntui hyvältä ratkaisulta.

Emme heti huomanneet, että Akussa oli jotakin vialla. Hän oli liikunnallinen ja ketterä, mutta puhetta ei vain alkanut kuulua. Havahduimme, kun puistotäti ihmetteli, miksi poika ei halua osallistua muiden lasten touhuihin vaan istuu mieluummin itsekseen rattaissa.

Akua tutkittiin pitkään, ja epätietoisuus oli raskasta kantaa. Diagnoosiksi tuli lopulta autismi. Tieto oli musertava: lapsellamme on elinikäinen vamma. Sen hyväksyminen ei tapahtunut hetkessä.

Arki muuttui työläämmäksi. Aku ei puhunut ja käyttäytyi erikoisesti, joten elämään piti luoda tarkat rutiinit. Päivärytmini määräytyi Akun koulun ja päivätoiminnan mukaan. Piti opetella tulkitsemaan hänen käytöstään ja käyttämään kuvia kommunikaation välineenä.

Pienenä kaikki lapset tarvitsevat jatkuvaa huolenpitoa. Kasvaessaan he alkavat liikkua kodin ulkopuolella ja pikkuhiljaa itsenäistyvät. Akun kohdalla sitä ei tapahtunut. Niin kauan kuin hän asui kotona, en voinut jättää häntä yksin edes kauppareissun ajaksi.

Oli vaikea kuunnella, kun jotkut vanhemmat valittivat vaikkapa siitä, että lapsi ei oppinut syömään jotakin tiettyä ruokaa. Itse toivoin, että poikani oppisi edes jotakin.”

Pirkko Hämäläisen ja Kirsti Simonsuuren rakkaustarina alkoi maagisesta ensikohtaamisesta

”Viisi vuotta sitten Aku muutti Kipparintaloon, kehitysvammaisille tarkoitettuun ryhmäkotiin. Kohta sen jälkeen puolisoni Kiti muutti luokseni. Myöhemmin rekisteröimme suhteemme.

Tapasimme kaksitoista vuotta sitten työympyröissä. Kaisa Korhonen ohjasi Kitin omaelämäkerrallisen romaanin pohjalta näytelmän Eläintarha numero 9, jossa näyttelin pääosan. Ensikohtaamisessa oli jotakin maagista. Ja sitten me vaan ruvettiin olemaan.

Kun seurustelumme paljastui, eräs lehti otsikoi: ’Suosikkinäyttelijä rakastui naiseen!’ Muille se saattoi tulla yllätyksenä, mutta minulle sukupuolella ei ole rakastuessa koskaan ollut merkitystä.

Olin seurustelun alkaessa 49, Kiti 62. Hän tajusi tuolloin minua selkeämmin, että aika on rajallinen. Olin tosin juuri menettänyt sekä vanhempani että isoveljeni, joten en minäkään enää elänyt kuolemattomuuden harhassa. Viisikymppisenä jo ymmärtää, että jos jotakin nastaa osuu eteen, siihen kannattaa tarttua.

Joskus harmittelimme sitä, ettemme kohdanneet varhemmin. Yhteinen aikamme oli lyhyt, mutta tiivis. Kohta yhteen muutettuamme Kiti sairastui nopeasti etenevään Parkinsonin tautiin. Se oli kieltämättä kova isku.

Kiti sai olla pitkään kotona. Hän tarvitsi huolenpitoa, ja tein sen mielelläni. Vastoinkäymisissä minun reaktioni on toimia. Rutiinit pelastivat tuolloinkin. Elin hetken kerrallaan ja pyrin rakentamaan annetuista palikoista mahdollisimman toimivan kokonaisuuden.

Kitillä oli taito luoda ympärilleen kauneutta. Arjen sulostuttaminen on tärkeätä, sillä elämä on pääosin arkea. Kiti otti aina huomioon muut ja levitti ystävällisyyttä kaikkialla, missä liikkui. Olen luonteeltani vähän jurompi, mutta ehkä huomaavaisuutta tarttui minuunkin. Kannattaa valita seuransa, sillä seura tekee kaltaisekseen.

Kaksi vuotta sitten Kitillä todettiin syöpä. Toivoa paranemisesta ei annettu. En voinut kuin seurata vierestä sairauden etenemistä ja tehdä jäljellä olevista päivistä mahdollisimman hyviä. Sairauden loppuvaihe oli yksinäisintä aikaa. Minulla on hyviä ystäviä ja läheinen suhde pikkusiskooni, mutta tämä oli asia, jota oli vaikea jakaa.

Kuolema tuli viime kesäkuussa. Olo oli epätodellinen. Tapahtuma, joka oli ollut tuloillaan pitkään, oli viimein ohi.

Hautajaiset järjestettyäni vetäydyin isovanhemmilta peritylle mökille Kangasalla. Saunoin, uin, olin vaan. Yritin sopeutua ajatukseen, että tämä on lopullista. Entinen ei palaa. Tästä alkaa uusi elämänvaihe.”

Pirkko Hämäläinen: ”En ole jäänyt surun onkaloon”

”En halua puhua selviytymisestä. Suru on prosessi, enkä osaa analysoida, missä vaiheessa olen nyt. Olosuhteisiin nähden voin ihan hyvin.

Minulla on valtava elämänhalu. En ole jäänyt surun onkaloon. Enkä sano tätä ansiokseni: olenpa minä reipas tyttö! Itken, kun itkettää, mutta ei naurukaan ole missään vaiheessa kadonnut. Annan erilaisten tunteiden tulla.

Ikääntyessä ihminen usein herkistyy. Minäkin liikutun nykyään ihan kaikesta. Ihailemani näyttelijä Jeanne Moreau sanoi aikoinaan, ettei hän ole vuosien kuluessa parkkiintunut. Päinvastoin, iho on ohentunut. Siitä pääsee helpommin läpi. Siksi sekä ilo että suru ovat vanhemmiten syvempiä.

”Ikääntyessä ihminen usein herkistyy. Minäkin liikutun nykyään ihan kaikesta.”

Ajattelen, että rakkaat, jotka eivät enää ole keskuudessamme, jatkavat elämää meissä. Äitini sanoi, että naisella pitää aina olla kaapissaan yksi silitetty valkoinen paita­pusero. Isä puolestaan neuvoi, että illalla viimeksi kannattaa ajatella mukavia asioita ja järjestää niin, että aina on jotakin mukavaa odotettavaa. Näitä ohjeita pyrin noudattamaan.”

Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 17/2020.