Töiden loppuminen pani Sari Siikanderin talouden uusiksi ja sai pohtimaan omaa arvomaailmaa: ”Eihän työ saisi olla ihmisyyden mitta”

Näyttelijä-ohjaaja Sari Siikander, 56, oli juuri rakentanut unelmiensa talon, kun korona iski ja vei häneltä työt. Sen jälkeen perheen menoja oli karsittava roimasti. – Jouduin myös miettimään, kuka minä itse olen ilman työtäni, Sari sanoo.

Kesällä 2019 Sari Siikander päätti, että nyt tai ei koskaan.

Jo 15 vuotta aiemmin hän oli hankkinut järvenrantatontin lapsuutensa maisemista Valkeakoskelta. Haaveena oli rakentaa rannalle oma talo, ”mökki”, mutta aika riensi. Koskaan ei tuntunut olevan tarpeeksi rahaa, aikaa tai voimia.

– Lopulta tajusin, että ellen nyt rakenna, kohta on liian myöhäistä, Sari sanoo ja kiittää suojelusenkeleitä.

– Sain talon valmiiksi juuri ennen kuin korona iski. Ellen olisi aloittanut rakentamista elokuussa toissa vuonna, siitä ei olisi tullut ehkä enää koskaan mitään. Nyt en taatusti saisi edes rakentamislainaa pankista.

”Tilanahtauteen ei kuole, mutta on siinä opettelemista”

Korona romahdutti freelancerin tulot.

Ennen rakentamispäätöstä Sari oli laskenut budjetin, jolla hän uskoi tulevansa toimeen. Hän asui kaksiossa Helsingissä lukiota käyvän tyttärensä kanssa.

Sarin ja Pirkka-Pekka Peteliuksen tytär Josefiina on kevään abiturientti. Hän opiskelee Steiner-lukion esittävän taiteen linjalla ja aikoo pyrkiä keväällä Teatterikorkeakouluun.

Sarin suunnitelmaan kuului, että kun Josefiina lentää omilleen, Sari muuttaa entistä halvempaan asuntoon, vaikka pieneen vuokrayksiöön, sillä hän ei tarvitsisi Helsingissä enää muuta kuin yöpymispaikan. Valkeakosken-talosta tulisi varsinainen koti. Siihen Sari sijoittaisi kaiken.

Kevään jälkeen raha-asiat täytyi miettiä uudelleen.

– Menetin keväällä hetkessä puolen vuoden työt, eikä uusista töistä sen jälkeen ollut enää mitään varmuutta, Sari kertoo.

Hän on ollut vuosia Uuden Iloisen Teatterin kantavia voimia näyttelijänä ja ohjaajana. Viime keväänä perinteinen revyy Linnanmäen Peacock-teatterissa peruuntui, eikä kesäteatteristakaan tullut mitään koronapandemian takia. Rakennuslainasta selvitäkseen Sarin on täytynyt karsia kaikista menoistaan. Äiti ja tytär luopuivat muun muassa pääkaupunginkaksiosta ja muuttivat yksiöön.

– Tilanahtauteen ei kuole, mutta siinä on opettelemista, kun kumpikin istuu samassa huoneessa ja toinen tekee etätöitä Teamsissa ja toinen Zoomissa, Sari naurahtaa.

Vuoteen hän ei ole ostanut ainuttakaan uutta vaatetta. Tarvittavan kosmetiikan hän ostaa nykyisin Lidlistä – Shiseidot vaihtuivat Cieniin – ja luopui jopa päivän lehdestä. Aiem­min hänelle tuli viikonloppuisin paperi-Hesari, arkisin hän luki digiä. Nyt hän saa naapurilta edellispäivän lehden.

– Mutta tätä ei saa tulkita valittamiseksi! En valita. Olen itse tehnyt päätökset ja vapaaehtoisesti ajanut itseni tähän tilanteeseen. Tämä on tällainen first class problem, Sari sanoo.

”En ajatellut koskaan palaavani Valkeakoskelle”

Ja onhan ongelmalla myös valoisa puoli. Sari rakastaa uutta taloa, ja nyt hänellä on ollut aikaa nauttia siitä.

Kun koulut viime keväänä siirtyivät etäopetukseen, Sari ja Josefiina jäivät Valkeakoskelle. Helsinkiin he palasivat vasta syksyllä, kun koulut yrittivät alkaa ja Sari ohjasi Helsingin kaupunginteatterissa Illallinen ystävien kanssa -näytelmän. Sen pääosissa nähtiin Risto Kaskilahti, Pihla Penttinen, Carl-Kristian Rundman sekä Ursula Salo, ja se onnistuttiin esittämään rajoitetulle yleisölle, ennen kuin teatterit suljettiin koronan vuoksi kokonaan.

Sen jälkeen Sari ja Josefiina vetäytyivät taas Valkeakoskelle.

– Sain viime vuoden aikana olla mökillä enemmän kuin normaalioloissa moneen vuoteen. Olen seurannut siellä nyt kokonaisen vuoden kierron. Olen elänyt ja hengittänyt paikkaa, nähnyt, milloin jäät lähtevät järvestä ja miten aurinko kiertää pihamaan. Tiedän, mihin aikaan päivästä kuusi varjostaa ja mikä puu kannattaa kaataa. Olen päässyt kotiutumaan ihan eri tavalla kuin jos olisin ollut töissä Helsingissä ja miettinyt, että milloin ehdin taas mökille.

Sari hymyilee paluulleen kotikaupunkiin.

– Kun pääsin ylioppilaaksi, Valkeakoski oli mielestäni ihan käpykylä. Minulla oli kauhea kiire pois, enkä ajatellut koskaan palaavani. Nyt poikkeusoloissa on tuntunut hyvältä olla lähellä tuttuja ihmisiä. Tytär, vanhempani, siskoni perhe ja muutama kouluaikainen hyvä ystävä Valkeakoskella ovat korona-ajan ydinperheeni.

Sari Siikander on innoissaan Sisäilmaa-sarjasta

Koko uransa freelancerina työskennellyt Sari on ollut vuosien mittaan mukana monessa suositussa tv-sarjassa. Tuorein työ on tiukkailmeisen ja niukkasanaisen Kaijan rooli vuodenvaihteessa puheenaiheeksi nousseessa Sisäilmaa-sarjassa. Tiina Lymin ohjaama kolmiosainen draama on katsottavissa Yle Areenassa.

Kaija pitää työtoverinsa visusti käsivarren mitan päässä itsestään mutta on samalla yhteisön kylmähermoinen tukipilari. Kun Kaija ohi mennessään puristaa esihenkilönsä olkapäätä tuen osoituksena, se tuntuu katsojankin hartiassa. Ajoitus on kohdallaan.

Sari on sarjasta innoissaan.

– Käsikirjoitus on loistava ja Tiina Lymi ohjaajana nero. Näyttelijän koulutuksen saaneena hän osaa puhua näyttelijöiden kieltä. Hän loi kuvaustilanteessa nopeasti vaivattoman tunnelman, jossa kaikki tiesivät, mitä tekivät. Koska Tiina on myös sarjan toinen käsikirjoittaja, hän tunsi teoksen sydänjuu­riaan myöten ja oli koko ajan varma siitä, mihin suuntaan mennään. Tiina sai meidät kaikki näyttelemään samaa tyylilajia.

Sari ja Tiina Lymi ovat kurssikavereita Teat­terikorkeakoulusta ja ystäviä jo 30 vuoden takaa. Yhteistyötä he ovat tehneet aiemmin muun muassa Uudessa Iloisessa Teatterissa. Jossakin haastattelussa Sari on joskus maininnut, että jos hänen itsensä pitäisi valita näyttelijä esittämään Sari Siikanderia, se voisi olla juuri Tiina Lymi.

”En tiennyt, mihin olisin pannut energian, joka minussa on työtä varten”

Sari Siikander tunnetaan myös improvisaatioteatteri Stella Polariksen jäsenenä ja kokeneena improvisaatio- ja vuorovaikutuskouluttajana. Monipuolisesta ammattitaidosta huolimatta työputken katkeaminen keväällä iski lujasti hänen itsetuntoonsa.

– Lamaannuin ja kävin läpi rankan prosessin, kun mietin, kuka minä olen ilman työtä.

– Olen perusluonteeltani nopeasti toimeen tarttuva ja aktiivinen. Keväällä en tiennyt, mihin olisin pannut sen energian, joka minussa on työtä varten. Olin rampa, kun en päässyt käyttämään itseäni kokonaisvaltaisesti.

– Samalla tulin surulliseksi, kun ymmärsin, miten paljon työ on minulle merkinnyt. Eihän se saisi olla ihmisyyden mitta.

Sari tunsi jopa häpeää siitä, ettei hän osannut ryhtyä mihinkään.

– En kyennyt edes harrastamaan mitään, vaikka aikaa olisi kerrankin ollut. Kokeilin nettijoogaa ja tanssitunteja netissä, mutta tarvitsen ihmisten välistä ryhmäenergiaa ja läsnäoloa. Kun vierelläni ei hengittänyt kukaan, en saanut tunneista sitä, mitä tarvitsin.

Sari huomasi, miten tiukassa suorittamisen eetos meissä on.

– Koin itseni mitättömäksi, syyllistyin, kun en edes joogannut.

Vaikean kevään jälkeen pimeän syksyn saapuminen huolestutti Saria. Syksystä tuli kuitenkin kevättä valoisampi. Se oli kaupunginteatterin hyvät arvostelut saaneen näytelmäproduktion toteutumisen ja Stella Polariksen tekemän digiloikan ansiota.

– Syksyyn mennessä ehdimme Stella Polariksessa suunnitella, millaista sisältöä netin kautta kannattaa tehdä yleisölle. Testasimme ja opimme, millaista dramaturgiaa tarvitaan ja mitä näyttelijältä vaaditaan, kun hän esiintyy kameran kautta esimerkiksi satapäiselle yleisölle, jota ei itse näe.

Pikkujouluaikaan Stella Polaris pystyi jo tarjoamaan hyvin suunniteltuja, ammattitaitoisesti toteutettuja etäesityksiä yrityksille.

– Itselleni oli suuri merkitys myös sillä, etten tehnyt työtä enää vain yksin mökillä, vaan pääsin kohtaamaan työtoverini turvavälein studiossa, Sari kertoo.

”Taitavista työntekijöistä tulee helposti näkymättömiä”

– Olen kurssiluuta. Rakastan olla oppilas, Sari sanoo.

Vuosien mittaan Sari on osallistunut improvisaatiokoulutuksiin eri puolilla maailmaa Yhdysvaltoja, Kanadaa ja Australiaa myöten. Hän on vuorovaikutuskouluttaja ja opiskellut myös NLP-terapiaa.

Kursseille häntä ajaa kiinnostus kehittää omia taitojaan mutta myös halu jakaa osaamistaan ja auttaa muita.

– Olen tehnyt paljon töitä muun muassa kehittääkseni tapoja, joilla autetaan ihmisiä selviytymään työpaikan hankalista vuorovaikutustilanteista.

Viime aikoina Sari on jälleen kerran intoutunut puhumaan niinkin tutulta kuulostavasta asiasta kuin positiivisen palautteen tärkeydestä. Hänellä on aiheeseen havahduttava näkökulma:

– Monella työpaikalla on paljon taitavia ihmisiä, mutta he tuntevat itsensä näkymättömiksi, sillä heidän työpanostaan ei juuri koskaan huomata kuitata. He ovat ammattinsa osaavia puurtajia, joiden pärjäämisestä ei kenenkään tarvitse kantaa huolta. Heihin luotetaan ja he osaavat tehtävänsä.

– Kun hyvästä työstä tulee näiden ihmisten standardi, heitä ei enää kukaan kehu. Heistä tulee näkymättömiä ja heidän työstään itsestäänselvyys. Sen sijaan positiivista palautetta ja huomiota annetaan helposti vähän vähemmän osaavalle työntekijälle. Häntä kannustetaan, koska ollaan iloisia tai yllättyneitä hänen onnistumisestaan.

Tehdäksemme näkymättömistä näkyviä Sari kehottaa kollegoita pitämään huolta toistensa kehumisesta.

– Tutkimusten mukaan ammatti-identiteettiämme vahvistavat eniten juuri kollegan kehut, sillä kollega ymmärtää kaikkein parhaiten, mitä työhön kuuluu ja mitä se vaatii. Kukaan ei halua olla näkymätön, eikä kaverin kehuminen ole keneltäkään pois. Olemme kaikki vastuussa työyhteisön ilmapiiristä, eikä kehumisen pitäisi olla vain esimiesten tehtävä.

Sari itse on tehnyt lähimpien näyttelijäkollegoidensa kanssa sopimuksen, että aina, kun joku heistä kuulee toisesta jotakin hyvää, se viestitetään nopeasti kehutulle itselleen.

– Hyvän palautteen pitäisi olla päivittäistä, muuten sitä ei tule tarpeeksi. Ihminen tarvitsee 75 prosenttia hyvää palautetta voidakseen ottaa vastaan 25 prosenttia negatiivista palautetta ja säilyttää itsetuntonsa, Sari muistuttaa.

”Naisten ääni kuuluu elokuva-alalla paljon paremmin kuin ennen”

Taiteilijana Sarilla on vielä jäljellä paljon unelmia ja kunnianhimoa. Hän ei mieti iän myötä harvenevia hyviä naisrooleja, sillä hän on jo nyt aivan innoissaan muutoksista, joita naiset ovat viime vuosina saaneet aikaan.

– Naisten ääni kuuluu nykyisin paljon paremmin kuin ennen. Olemme entistä rohkeampia ja näkyvämpiä. En usko ollenkaan, että kehitys tästä pysähtyisi.

Omalla urallaan Sarilta puuttuu iso elokuvarooli.

– Ehkä sekin vielä tulee, hän sanoo toiveikkaana.

Teatterin tekemiseen ohjaajana Sari suhtautuu kuin edessä siintävään avoimeen maisemaan, jossa vastaan voi tulla vielä mitä vain. Hän kiittää Teatterikorkeakoulun aikaisia opettajiaan Kari Heiskasta ja Kari Väänästä, jotka kannustivat oppilaitaan kokonaisvaltaiseen taiteen tekemiseen. Se kannusti rohkeuteen.

– Toivon kehittyväni ohjaajana niin, että minulla olisi oma ääni. Haluaisin olla oma­valoinen näyttelijä ja omaääninen ohjaaja, Sari sanoo.

Sari Siikander: ”Vaikea aika opettaa tunnistamaan omat vahvuudet”

Toisen pandemiavuoden kynnyksellä Sari miettii, että mennyt vuosi opetti hänet huomaamaan, että hänessä oli sittenkin yllättäviä voimavaroja.

– Olen selviytynyt täyspäisenä, vaikka välillä on tuntunut tosi toivottomalta, hän sanoo.

Sarin viesti ja toive meille kaikille on, että kun olemme päässeet tähänkin asti, jaksaisimme edelleen uskoa itseemme.

– Otetaan tästä vaikeasta ajasta se hyöty, että tunnistamme omat vahvuutemme, nekin joita emme koskaan ennen arvanneet meissä olevan.