Julkkikset

Vuosikaudet sitoutumista pelännyt Ellen Jokikunnas: ”On niin siistiä olla vaimo!”

Seitsemän vuoden ajan Ellen Jokikunnaksen, 41, mies kysyi säännöllisesti, että mitä Ellen vastaisi, jos hän kosisi. Lopulta kosinta tapahtui ihan tavallisessa tilanteessa – ja häät järjestettiin jo kahden kuukauden kuluttua.
10.1.2018 Teksti: Tyyne Pennanen Kuvat: Niclas Mäkelä/Otavamedia, Ulla-Maija Lähteenmäki

Viime yö ei mennyt hyvin. Ellen Jokikunnas, 41, nukkui vain muutaman tunnin. Huolet painoivat mieltä, ja aamulla odottava kansikuvaus jännitti. Siitä huolimatta Ellen seisoo nyt studiolla hehkuvien lamppujen alla valokuvattavana. Hän näyttää aluksi vähän hermostuneelta mutta kaivaa sitten ammattilaisen taidolla esiin sen Ellen Jokikunnaksen, jonka kaikki tuntevat. Velmu hymy. Hoikat käsivarret, jotka viuhtovat puhuessa. Iso nauru.

– Ai, olet sitten tuonut paikalle aikuisen naisen kuvauskaluston, hän vitsailee kuvaajalle ja vilkaisee vieressään olevaa suurta lamppua kuin ei osaisi päättää, onko se ystävä vai vihollinen.

Hän tietää, että iso ja pehmeä valo silottaa kasvojen juonteita.

Mutta ei Ellen juonteiden näkymistä pelkää; hän ei vain erityisesti pidä huomion keskipisteenä olemisesta ja poseeraamisesta.

– Se on ihan hullua, koska olen tehnyt tätä työtä kaksikymmentä vuotta. Mutta jotkut asiat pysyvät aina vaikeina, hän sanoo.

Huomiota kaihtava julkkis

Seuraavana päivänä tapaamme Helsingissä Musiikkitalon kahvilassa. Ellen näyttää voivan paremmin, ja eilinen epävarmuus on tipotiessään. Huolet valitettavasti eivät, mutta palataan niihin myöhemmin.

Ikkunasta näkyy Sanomatalo, joka on Ellenin työpaikka. Hän on juontanut siellä viimeiset puolitoista vuotta Helmiradion Aamua. Sitä ennen hän oli kuusi vuotta töissä Radio Aallossa. Tammikuussa hänet nähdään pitkästä aikaa taas juontajana televisiossa Nelosen Kadonneen jäljillä -ohjelmassa, jossa tavalliset ihmiset etsivät kadoksissa olevia läheisiään.

– Olen etuoikeutettu, että saan olla mukana tekemässä ohjelmaa, joka on muuttanut ihmisten elämiä lopullisesti ja jossa pääsen oikeasti auttamaan muita.

Jotkut muistavat Ellenin jo Miss Suomi -kisoista vuodelta 1998, mutta viimeistään Idols (2003–2008) teki hänestä koko kansan Ellenin. Näkyviä töitä on siis riittänyt. Miten on mahdollista, että huo­miota kaihtava ihminen on valinnut näin julkisen ammatin?

– Monen on ollut vaikea tajuta introvertin ja ekstrovertin luonteeni yhdistelmää, mutta minulle itselleni se on ihan luonnollinen. Olen aina ollut tällainen, toisaalta rohkea ja toisaalta arka.

Kun Ellen oli pieni, isä pyysi häntä kipaisemaan autosta pieneen kyläkauppaan ostamaan maitoa. Hän ei uskaltanut, koska oli kuullut, että hyllyjärjestystä on muutettu. Toisaalta sama tyttö lähti parikymppisenä ex tempore Intiaan ja lähetti sieltä faksin kotiväelle: ”Olen vuokrannut asunnon ja ostanut polkupyörän, älkää olko huolissanne!”

Ystävät ja läheiset tuntevat Ellenin, heille tätä ristiriitaa ei tarvitse selittää.

– He eivät enää edes viitsi pyytää minua mihinkään, koska ’et sä kuitenkaan tuu’. Mutta vaikka en käy missään, en ole yksinäinen. Ystävät ja perhe ovat minulle supertärkeitä. Minä vain haalin kaikki rakkaat lähelleni kotiin, hän sanoo ja kahmaisee ilmaa kuin pesuettaan syleilevä italiatar.

Vaikka Ellen on ollut työnsä puolesta esillä kauan, kissanris­tiäisistä häntä on turha etsiä ja julkisuudessa hän esiintyy harvakseltaan. Ellen onnistuikin pitämään nykyisen kumppaninsa ja parisuhteensa salassa lähes kahdeksan vuotta.

Yllätyshäät

Häikäisevä morsian – Ellen Jokikunnas meni naimisiin!

Syyskuussa hän oli pitkästä aikaa otsikoissa. Ellen oli julkaissut kuvan häistään Instagram-tilillään. Isolle yleisölle häät tulivat yllätyksenä, samoin kuin se, että hänellä ylipäätään oli miesystävä.

– En ole salaillut elämänkumppaniani, mutta koska emme käy julkisissa tilaisuuksissa, niin puolisoani Jaria ei tavallaan ole ollut olemassa. Hän on halunnut pitää kiinni yksityisyydestään.

Pariskunta tapasi keväällä 2010 yhteisen ystävän esittelemänä ravintolassa Helsingissä.

– Tulemme ihan eri piireistä. Tällä iällä on harvinaista löytää kumppania oman elämänpiirin ulkopuolelta.

Vappuna Ellen kutsui hänet juhlimaan ”aseman festareille” eli Nurmijärven Röykässä sijaitsevaan kotiinsa, joka oli aikoinaan juna-asema.

– Se ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä, vaan aluksi me ystävystyimme.

Ellen oli nimittäin päättänyt pysyä sinkkuna. Hän viihtyi ja pärjäsi hyvin yksinkin. Uusi suhde tuntui pelottavalta.

– Harasin aluksi rakastumista vastaan. Niin ihanaa kuin rakastuminen onkin, se on samalla myös raastavaa. Minua pelotti taas avata itseni toiselle ihmiselle ja uskoa siihen, että kelpaan tällaisena kuin olen.

Pikkuhiljaa suhde syveni rakkaudeksi.

– Rakastuin Jarin huumorintajuun. Hän saa minut nauramaan joka ikinen päivä, myös vaikeina aikoina. Huumori on ihan käsittämätön voimavara. Hän on myös paras ystäväni, jonka kanssa ha­luan aina ensimmäisenä puhua, jos minulle on sattunut jotakin tai jokin asia askarruttaa. Hän on yksinkertaisesti läheisempi minulle kuin kukaan muu.

Ellen Jokikunnas

Kosintaa edelsi pitkä pohjatyö

Vaikka Jari kosi Elleniä vasta viime kesänä, hän oli tehnyt pohjatyötä pitkään.

– Jari ahdisti minut nurkkaan. Seitsemän vuoden ajan hän kysyi säännöllisesti, että mitä vastaisin, jos hän kosisi. Ja minua aina nauratti, koska ajattelin, ettei hän uskalla kosia kuitenkaan.

Kesällä Jari sai houkuteltua Ellenin siskon Idan makutuomariksi sormuskaupoille.

Ellen näyttää kahta kaunista sormusta vasemmassa nimettömässään: kihlajaissormus ja vihkisormus. Montakohan timanttia niissä on, utelen.

– Ei aavistustakaan! Mutta apua, älä kirjoita sitä sinne, Jari loukkaantuu.

Sitten hän alkaa laskea: yksi, kaksi…. kuule, kyllä niitä on aika monta.

Kosinta tapahtui kotona sen jälkeen, kun pariskunta oli palannut Ruisrockista. Ellen makasi festaroimisesta väsyneenä sohvalla. Tanskandoggi Reino hyppäsi syliin, perässä tuli mies.

– Makasin sohvalla vanha bändipaita, fleeceverkkarit ja villasukat ylläni, kun Jari kosi minua. Hän halusi tehdä sen ihan tavallisessa tilanteessa. Se oli niin kotoista, Ellen muistelee ja hymyilee hellästi.

He päättivät järjestää häät jo kahden kuukauden kuluttua.

– Halusimme järjestää kivat bileet kavereille, joita emme olleet nähneet pitkään aikaan. Olen sivusta seurannut tuttavien vuosia kestäneitä hääjärjestelyitä, joten ajattelin, ettei niihin kannata tuhlata niin kamalasti aikaa.

Ihana, hullu mies

Juhlapaikka, vanha maatila, löytyi Lohjalta. Stylistinä työskentelevä Ida auttoi hääpuvun hankinnassa, vastasi juhlien kukista ja auttoi Elleniä juhlatilan koristelussa muun perheen kanssa.
Ennen häitä he tapasivat papin, joka kysyi, miten he ajattelevat arkensa muuttuvan naimisiinmenon jälkeen. ”Ei mitenkään”, Ellen ja Jari vastasivat. Pappi oli helpottunut ja kertoi, että on pareja, jotka kuvittelevat pelastavansa kriisiytyneen suhteen avioitumalla.

Ellenillä ei ollut kriisiä. Ajatus naimisiinmenosta vain tuntui hyvältä, koska heidän suhteensa oli vakiintunut ja kunnossa. Oman sukunimensä hän kuitenkin päätti pitää.

– Ehkä siinä oli pieni feminismin jyvänen. Ajattelin, että selvä, jos et ole valmis ottamaan minun nimeäni, en minäkään ota sinun nimeäsi, hän sanoo ja virnistää.

Oli kuitenkin joitakin perinteitä. Kuten se, että isä talutti Ellenin papin ja sulhasen luo. Juhlat kestivät pitkälle yöhön. Bileissä oli muusikkokavereiden lauluesityksiä, joita pariskunta oli toivonut häälahjoiksi.

Häistä on nyt kolme kuukautta.

– On niin siistiä olla vaimo! Se kikatuttaa minua vieläkin. Jari halusi minut ja kanssani naimisiin, vaikka monen vuoden ajan pelkäsin sitoutua lopullisesti. Se ei saanut häntä luovuttamaan. Ihana mies. Hullu mikä hullu.

Valehtelulle allerginen

Olenkohan minä parisuhdeihminen? Ellen pohtii kysymystä. Ainakin hän on ollut ison osan aikuisiästään parisuhteessa ja niiden kautta oppinut paljon itsestään.

– Nuorempana oli helppoa aina syyttää toista ja puhua siitä, miten huonoa kohtelua on saanut osakseen – ja olen minä saanutkin. Mutta vanhempana olen tajunnut, että en ole itsekään se kaikista helpoin ihminen. Olen hyvin tinkimätön luonne.

– Esimerkiksi ennen ajattelin niin, että suhteessa saa tehdä lähes kaikkea, vaikka pettää, mutta valehtelua en kestänyt.

Parisuhteet ja erot ovat kuitenkin opettaneet häntä katsomaan asioita enemmän myös toisen näkökulmasta. Hän sanoo ajattelevansa nyt niin, että toinen saattaa olla sellaisessa kehitysvaiheessa, ettei vielä osaa olla rehellinen. Valehteleminen ei välttämättä tee toisesta huonoa ihmistä.

– Toki sekin vaikuttaa, millaisessa parisuhteessa on. Jos se on hyvä ja kunnioittava, se tuo automaattisesti itselle paremman olon. Silloin ei koe itseään niin epävarmaksi.

– En tiedä, mitä ajattelen uskottomuudesta nykyisin. Enää minun ei ole tarvinnut ajatella sellaisia asioita.

Kotoaan Ellen on saanut vahvan parisuhteen mallin. Hänen omat vanhempansa ovat olleet yhdessä teini-iästä lähtien. Perhe, johon kuuluu Ellenin ja Idan lisäksi kaksi veljeä, pitää tiiviisti yhtä.

– Meillä on räiskyvä perhe, jossa puhutaan tunteista avoimesti.

Ja nyt avoimuutta ja tukea taas tarvitaan, sillä perheellä on yhteinen huoli: Ellenin äiti on sairastunut vakavasti.

Äidin menetys pelottaa

Äiti joutui teho-osastolle marraskuun lopussa aivoverenvuodon takia, ja hän on ollut kriittisessä tilassa.

Haastattelun aikana Ellen tarkistaa monta kertaa, onko tullut puheluita tai viestejä. Tulee yksi, ei niin hyvä. Ellenin käsi lentää suun eteen ja hän pudistaa päätään.

– Olen nukkunut huonosti ja itkenyt kaksi viikkoa, ja kohta minulla on isommat silmäpussit kuin tissit.

Pahalta tuntuu, että juuri äiti joutuu kokemaan tämänkin. Hän sairastui haimasyöpään viitisen vuotta sitten mutta parani niin, että on saattanut elää melkein normaalia elämää.
Äiti on vasta 62-vuotias.

– En todellakaan ole vielä siinä tilanteessa, että haluaisin miettiä roolien vaihtumista. Olen tottunut siihen, että äiti ja isä huolehtivat meistä lapsista edelleen.

Mutta Ellen tietää, että kun on rankkaa, pitää vain yrittää elää arkea mahdollisimman normaalisti. Katse siis palloon. Hän herää aamulla. Pesee hampaansa. Menee töihin. Ja tulee sovittuihin ku­vauksiinkin.

Onneksi välit äidin kanssa ovat läheiset ja kunnossa. Kun äiti sairastui edellisen kerran, heidän oli pakko selvittää suhteensa kipukohtia perinpohjaisesti.

– Meillä on aina ollut räiskyvä ja hankala suhde, mutta menettämisen pelko sai meidät puhumaan asioista. Sen jälkeen olemme ymmärtäneet toisiamme paljon paremmin, emmekä enää ajaudu riitoihin.

– En pelkää kuolemaa, mutta äidin menetys pelottaa minua. Siihen en ole valmis.

Stressi saa nikkaroimaan

Kun on rankkaa, joku lähtee lenkille. Ellen tarttuu naulapyssyyn. Hän harrastaa nikkaroimista, ja varsinkin silloin, kun on vaikeaa, hänen kätensä alkavat syyhytä. Katse osuu vanhoihin jalkalistoihin. Tai hän raahaa kotiin satakiloisen lipastonrämän niin kuin on juuri tehnyt.

Sitten hän muistuttaa itseään siitä, miten hyvin kaikki on. On Jari, on oma koti, Reino, ystävät, on perhe ja mielenkiintoinen työ.

Onneksi pian tulee hyviä uutisia. Haastattelun jälkeen äiti pääsee teho-osastolta tavalliselle osastolle ja voi jo paremmin.

– Olen kiitollinen siitä, miten hyvin äitiä hoidettiin. Vaikka sairaanhoitajilla ja lääkäreillä oli kova paine, he hoitivat työnsä upeas­ti.

Nyt Ellenin on jo helpompi olla ja hän haaveilee hetkestä, jolloin hän istuu lentokoneessa. Silloin huolet eivät toivottavasti enää paina hänen mieltään.

On vain tähdet ja meri ja hän niiden välissä. Vieressä on Jari.

He ovat menossa häämatkalle kauas pois.

Luetuimmat

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *