Anna Perhon kolumni: Keho lahoaa, naama valahtaa – siksikö aikuisena on niin kamalan vaikea olla?

Ihmisiä riivaa kuolemanpelko, ja siksi tekee mieli pitää vielä kiinni nuorisolaisen identiteetistä, vaikka on lähempänä eläkealennusten riemuja. Aikuisia on yhteiskunnassa kuitenkin turhan harvassa, kirjoittaa Anna Perho kolumnissaan.

”Nyt kun lapsesi ovat muuttamassa pois kotoa, niin mitäs nyt sitten? Alkavatko villit vuodet?” kysyi eräs tuttavani.

Kyllä. Esimerkiksi tällä viikolla olen syönyt suolakinuskia suoraan purkista, ja lukenut Hesarin osiot sekalaisessa järjestyksessä. Vanhemmuuden tragedia on, että silloin kun jaksaisi vielä bailata täysillä, ei pääse mihinkään, koska lapset. Ja sitten kun pallo irtoaa jalasta, ei mene mihinkään, koska mukavuudenhalu.

”On vain tietty määrä pyykkikoneellisia, joita peset lastesi puolesta.”

Maineikas psykologi Daniel Gilbert kommentoi eräässä haastattelussa tyhjän pesän syndroomaa. Hänen mukaansa koko ilmiötä ei virallisesti ottaen ole edes olemassa. Ja:

”Ainoa syy miksi vanhemmat itkevät lasten lähtiessä kotoa”, Gilbert tokaisi haastattelussa, ”on se, että he itkevät ilosta.”

Enemmän kai itkettäisi, jos lapselta puuttuisi kyky itsenäistyä. Samaan tapaan kuin luonnonkansat uskoivat, että ihmisellä on elämässään tietty määrä hengityksiä, on vain tietty määrä pyykkikoneellisia, joita peset lastesi puolesta. Sen jälkeen on aika siirtyä seuraavalle tasolle.

”Keho lahoaa, naama valahtaa, ja vastalahjaksi saa vähän viisautta.”

Iästä tehdään sinänsä valtava numero. Suhtaudumme ikään kuin avokadon kypsyyteen. Se on juuri sopiva kahden tunnin ajan tiistain vastaisena yönä, mutta sitä ennen raaka, ja sen jälkeen kypsä.

Valehtelemme, että ”ikä on vain numero”, vaikka eihän se ole. Keho lahoaa, naama valahtaa, ja vastalahjaksi saa vähän viisautta.

Tosin geenitutkijat ovat spekuloineet, että tulevaisuudessa voimme elää jopa 200-vuotiaiksi. Nuoruuspillereitä testataan jo, mutta toistaiseksi parhaat keinot ovat, yllätys, liikunta ja terveellinen ruokavalio. Haukotus. Kuka haluaisi syödä terveellisesti 200 vuotta, kun 70:ssäkin on tarpeeksi?

”Eikö olisi mielekkäämpää keskittyä sisältöihin kuin numeroihin?”

Pohjimmiltaan numeroista horiseminen kai tarkoittaa sitä, että kyselemme lupia tehdä mitä huvittaa. Että voiko sitä nyt tässä iässä? No, kuka kieltää? Ihmiset, jotka julistavat, että he eivät enää ”kysele lupia keneltäkään”, ovat saaneet sen ennen kaikkea itseltään.

Eikö olisi mielekkäämpää keskittyä sisältöihin kuin numeroihin? Jo pelkästään ihmisten kehityskaaret ovat perin yksilöllisiä. Joku tietää jo varhain, mitä haluaa ja mihin on menossa. Late bloomerit taas saattavat löytää elämälleen merkityksen vaikkapa neljäkymppisenä, kuten kirjailija Annie Proulx, joka alkoi silloin kirjailijaksi.

”Ensin typistämme lapsuuden niin lyhyeksi kuin ikinä mahdollista, ja sitten kun siellä aikuisuudessa ollaan, sitä ei halutakaan.”

Totta kai ihmistä riivaa myös kuolemanpelko. Kun alkaa ensimmäisiä kertoja lukea tekstiä kännykältä niin, että pitää sitä onki­vavan pituisella etäisyydellä silmistään, tajuaa, että herätyskello ei soi enää ikuisesti.

Ja tekee vain mieli pitää vielä kiinni nuorisolaisen identiteetistä, vaikka on lähempänä eläkealennusten riemuja. Mutta pitkitettyä nuoruutta elävät aikuisteinit ovat lähinnä puistattavia (Keith Richardsia lukuun ottamatta), joten ole ylpeästi aikuinen. Meitä ei ole yhteiskunnassa mitenkään vaivaksi asti.

Pikemminkin ongelma on päinvastoin se, että ensin typistämme lapsuuden niin lyhyeksi kuin ikinä mahdollista, ja sitten kun siellä aikuisuudessa ollaan, sitä ei halutakaan. Filosofi Peter Kostenbaum sanoo, että aina kun teemme valintoja – otamme vastuun jonkin toteutumisesta – joudumme kärsimään alitajuisesta syyllisyydestä ja epäilyistä: valitsinko sittenkään oikein?

Se pelottaa. Joutuu olemaan itse itsensä vanhempi, kun kukaan ei ole enää sanomassa, mikä on viisasta ja mikä ei. (Tämä tietenkin olettaen, että vanhempasi olivat järjissään. Kaikki eivät ole. Hyvä ohjenuora on, että jos et ole lastesi esikuva, niin jokin on mennyt pahasti pieleen.)

”Joskus kun tulen kaupungilta kotiin, hämmästelen kotiani kuin vieras: että minulla on sitten to­siaan oma asunto.”

Kirsi Piha kirjoitti kirjassa Pimeän yli, että aikuisuus tuntuu usein larppaukselta. Kun pienenä sanottiin leik­kiessä, että ”ollaaks aikuista”, välillä tuntuu edelleen siltä. Että on aikuista sen sijaan, että olisi sitä oikeasti.

Niin tuttua! Joskus kun tulen kaupungilta kotiin, hämmästelen kotiani kuin vieras: että minulla on sitten to­siaan oma asunto. Missä välissä hankin tänne nämä huonekalut? Wow, minulla on näköjään oma työhuone, ja nimelläni on tullut sähkölasku, mitä täällä oikein tapahtuu?

Vanhenin, se tapahtui.