Kolumnit

Anna Perhon kolumni: Mihin nojaa itsetuntomme, jos sen tueksi pitää nähdä toisia aikuisia tavallisissa valokuvissa?

Eivätkö aikuiset ihmiset tosiaan tiedä, että kukaan paitsi Beyoncé ei näytä joka sekunti samalta kuin stailatuissa, meikatuissa tai ”vahingossa” otetuissa superselfieissä? Anna Perho kirjoittaa.
Teksti: Anna Perho

Sain haasteen meikittömän selfien julkaisemiseen.

Julkaisin sen ”rohkeasti”, en usko että monikaan ilahtui.

Stailauksena olin tunkenut kokonaisen suklaakeksin suuhuni – ehkä viimeistä kertaa elämässäni, koska lapseni on alkanut henkilökohtaiseksi meal preppaajakseni, eikä ruokalistalla ole, ikävä kyllä, suklaakeksejä.

Mutta meikittömyydestä. Tajuan kyllä haasteen pointin, mutta toisaalta en. Eivätkö aikuiset ihmiset tosiaan tiedä, että kukaan paitsi Beyoncé ei näytä joka sekunti samalta kuin stailatuissa, meikatuissa tai ”vahingossa” otetuissa superselfieissä? Mihin nojaa itsetuntomme, jos sen tueksi pitää nähdä toisia aikuisia, jotka keräävät pisteitä olemalla niin ”rohkeita”, että ottavat itsestään tavallisen valokuvan?

Tuoreesta Nylon Beat -kuunnelmasarjasta selvisi, että Jonna ja Erin olivat aikanaan Suosikin julisteessa ilman meikkiä. Se oli radikaalia, ainakin meidän aikamme superstailattuihin artisteihin verrattuna.

”Somesta voi päivittäin bongata tähtiä pesemässä pyykkiä tai avautumassa jostain elämän kriisistä.”

Toisaalta artistit ja muut isot hahmot avaavat arkeaan aivan toisella tavalla kuin Greta Garbon aikaan. Somesta voi päivittäin bongata tähtiä pesemässä pyykkiä tai avautumassa jostain elämän kriisistä.

Tämä on tietenkin sinänsä nerokasta, sillä todellinen kansansuosio lunastetaan juuri mimikoimalla ”tavallisten ihmisten” elämää. Ei ole sattumaa, että poliitikko nappaa vauvan käteen tai pääministeri sattumoisin kävelee huippukuvaajan eteen rennosti pukeutuneena.

Mutta jos edellisestä riisuu kyynisyyden, some on nimenomaan avannut sitä tosiasiaa, että – Zen Cafén vanhaa biisiä mukaillen – jokainen meistä on tavallinen, tietää elon sattumanvaraisuuden. Sen tiedostaminen on, jos ei muuta, niin lohdullista.

Pidän sekä kauneusjuttuja että somea viihteenä. Kun olen itse raatanut päivän ja näytän kotkanpesältä, minusta on rentouttavaa uppoutua somen kohotettuun todellisuuteen. Ihanat sisustukset, kauniit ihmiset ja täydelliset reseptit tarjoavat hetkellisen pakohetken, fantasian.

Sitä paitsi, jos aitouden määrä on aina se, että asiat ja peilikuva ovat päin helvettiä, niin somesta toden totta tätä sisältöä löytyy.

Erityisesti – ainakin minun algoritmilläni – TikTok ja vanha kunnon Facebook tarjoavat jos jonkinlaista inhimillistä kurjuutta ja haurautta. Päivityksissä itketään rakkaudettomuutta, rahattomuutta, rajattomuutta. On mielenterveysongelmia, päihdeongelmia, perheväkivaltaa. Näiden rinnalla tuntuu kornilta laittaa feediin kuva itsestä – aina vain itsestä, itsestä, itsestä – ja julistautua sillä pyhimykseksi.

”Olenko epäaito palaverissa, jos poskilla on punaa?”

Aitouden käsite sinänsä on häilyvä. Olenko epäaito palaverissa, jos poskilla on punaa? Ennemminkin kyse on jälleen kerran siitä, että roolimme vaihtelevat kontekstin mukaan. Meikattu juhlavieras tai vastaherännyt kesämökkiläinen ovat vain yhden persoonan eri ilmenemismuotoja.

Todellinen ongelma lieneekin taas tuntemattomia somehologrammeja lähempänä.

Kun tiedetään, että sosiaalinen media aiheuttaa ahdistusta ja ulkonäköpaineita, korjaantuvatko ne esittämällä vaatimuksia tai purkamalla kaunaa itseä häiritsevää viihdesisältöä kohtaan (sitähän kauniit kuvat ovat), vai olisiko sittenkin tehokkaampaa kääntyä kohti omaa riittämättömyyttä? Mikä minussa huutaa, että en ole tarpeeksi? Miksi en suostu uskomaan, että some on säännöstelty ja ohjattu representaatio, ei ”koko totuus”?

Tätä polkua seuraamalla saattaa ajautua hyvin kipeiden asioiden äärelle. Lapsi ei syntyessään ajattele olevansa viallinen, mutta jostain se ajatus sitten lähtee. Olisiko hyödyllisempää keskittyä vahingoittuneen minäkuvan hoivaamiseen eikä supervaikuttajan ripsenpidennyksiin?

Koska vertailulta ei voi koskaan täysin suojautua, on oleellista pohtia, miten sen kanssa pärjää. Mitä sellaista itsellä on, mitä Kim Kardashianilla ei ole (tyylitajua, ehkä?). Mihin sinun tarinaasi tarvitaan? Kenelle olet tärkeä?

Mikä saisi sinut uskomaan, edelleen Zen Caféta lainaten, että sinussa on taivaat kohdallaan?

X