Anna Perhon kolumni: Putosin Amazing Racesta ensimmäisenä, ja minun pitäisi hieroa pettymys naamaani
Pettymys on tunteiden Long Island Iced Tea -drinkki: kimara epämiellyttäviä tunteita. Mitä sellaisen vyyhdin kanssa pitäisi tehdä, kysyy Anna Perho kolumnissaan.
Pettymys on tunteiden Long Island Iced Tea -drinkki: kimara epämiellyttäviä tunteita. Mitä sellaisen vyyhdin kanssa pitäisi tehdä, kysyy Anna Perho kolumnissaan.
En ole koskaan luottanut ihmisiin, jotka väittävät, että ”eivät kadu mitään”. Bullshit, ja anteeksi ranskani. Totta kai katumisen voi muuttaa voimavaraksi, kuten self help -kielellä sanotaan, mutta eikö olisi parempi, että et olisi menettänyt viittä tonnia kummipoikasi suosittelemaan kryptosijoitukseen, mennyt naimisiin luonnevikaisen tyrannin kanssa tai ottanut sitä hieman halvempaa pistoshoitoa näyttääksesi viisi vuotta nuoremmalta?
Nopein tapa päästä elämässä eteenpäin on hyväksyä tosiasiat sellaisina kuin ne ovat. Muuten niitä paetessa elämä voi mennä todella omituiseen malliin. Arjesta tulee labyrintti, jossa keskustaa ei edes haluta löytää ja aika menee sen välttelyyn, mitä tapahtui.
Toinen asia, johon suhtaudumme valheellisesti, ovat pettymykset. Voi miten paljon käytämme energiaa ja kasvojen mikrolihaksistoa esittääksemme, että ei tunnu missään! Ei sitten yhtään! Tämä tekee minusta vahvemman ja viisaamman!
Sekä katkeramman, vihaisemman ja yksinäisemmän, jos emme suostu kohtaamaan pettymystä raakana, sellaisena kuin se on.
”Mietin pettymystä, kun putosin Amazing Race -tv-kilpailusta ensimmäisenä.”
Mietin pettymystä, kun putosin Amazing Race -tosi-tv-kilpailusta ensimmäisenä. Ja samalla, kun kirjoitan nämä rivit, tunnen häpeää. Maailma palaa, ja itken putoamista hauskasta tv-ohjelmasta, mielikuvitusleikistä? Noloa.
Mutta toisaalta voimme verrata mitä tahansa mihin tahansa. Se metodi tekee kaikesta yhdentekevää, sillä mitä väliä millään on, kun kuolemme kaikki ja maailma on hyttysen kakkaa ziljuuna kertaa pienempi piste maailmankaikkeudessa?
Ärsyttää myös se lohtulause, että ”kukaanhan ei ole kuollut”. Ai jaa, no eipä sitten mitään! Ei kai se, että joku ei menehdy, ole terve standardi oikein millekään? Juuri tähän verrattuna meillä ei olisi oikeutta kokea oikeastaan mitään negatiivisia tunteita koska hei – kukaanhan ei kuitenkaan kuollut.
Pettymys on tunteiden Long Island Iced Tea -drinkki: kimara kiukkua, alemmuudentuntoa, turhautumista, katumusta, epävarmuutta, itseinhoa, surua ja häpeää sekä häpeää siitä, että häpeää. Mitä sellaisen vyyhdin kanssa pitäisi tehdä?
Hieroa siihen naamaansa, eikä tämä ole minun ideani, vaan – Aristoteleen. Lukenut ystäväni nimittäin paukautti, että Aristoteleen mukaan me emme opi kokemuksista yhtään mitään. Eli unohda kaikki se, mitä luemme Instagramin voimalausepankeista kompastelun sielua galvanoivasta vaikutuksesta!
Aristoteleen kela oli se, että vasta kun pysähdymme analysoimaan kokemaamme, voimme oppia siitä jotain. Mutta jos vain riennämme eteenpäin, karkuun pettymyksen katkeraa höyryä hokien eitunnumissään, eitunnumissään, on vain todennäköistä astua samaan ansaan uudestaan.
Tämän huomaamme aivan jokapäiväisessä käyttäytymisessämme. Miksi olen aina näissä samoissa vaikeuksissa? Miksi valitsin taas väärän kumppanin? Miksi minulla on taas törkeästi luottokorttivelkaa tai krapula?
Koska minussa on jotain, mitä en uskalla katsoa suoraan silmiin. Tai sitten, yksinkertaisemmin, en vain tällä kertaa osannut. Tein hölmöjä ratkaisuja, jollaisia tekee jokainen.
Pettymys on varsin itsekeskeinen tunne. Se syntyy, kun minun odotukseni eivät täyty, kun minä en saa, mitä haluan. Mutta eikö se ole oikeastaan luonnon laki? Pettymys kertoo yhtäältä myös siitä, että asialla on merkitystä ja se on tärkeä. Olet taistellut itsellesi tärkeän asian vuoksi, sitoutunut siihen, ja silti asiat eivät mene kuten haluaisit. Se on todella, todella ikävää ja silti ihmisen osa.
Pettynyttä auttaa, kun muistaa, että oma epäonnistuminen ei ole niin tärkeä asia kuin kuvittelemme. Se on vain anekdootti arjen virrassa, jossa kukin ajattelee omia asioitaan.
Onneksi vain harvat niistä kestävät loputtomiin. Pettymysten hetkillä voi ajatella, että vuoden päästä tämä kaikki on jo ohi. Ja ehkä silloin puhut totta, kun sanot, että pettymykset kasvattivat luontoani, kasvoin ihmisenä ja nyt olen täysin valmis menemään, sanonnan mukaisesti, niska kyyryssä kohti uusia pettymyksiä.
Kolumni on julkaistu Anna-lehdessä 43/2023.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous