Kolumnit

Anna Perhon kolumni: Saako pääministeri itkeä?

Pääministerin silmiin herahtaneet kyyneleet ovat uutisaihe, koska itkeminen harvoin kuuluu vallankäyttäjien kommunikointiarsenaaliin. Toisissa ne herättivät myötätuntoa, toisissa pelkoa, osassa molempia, Anna Perho kirjoittaa.
Teksti: Anna Perho

Juttelin taannoin parisuhdeterapeutin kanssa, joka sanoi, että suurin syy siihen, miksi ihmiset eivät halua aloittaa terapiaa, on pelko siitä, että he purskahtavat tapaamisessa itkuun. Kuten he tietenkin purskahtavatkin.

”Kyyneleet ovat viesti jumalilta, ja ne kertovat, että jotain tärkeää tapahtuu juuri nyt.”

Kyyneleet ovat viesti jumalilta, ja ne kertovat, että jotain tärkeää tapahtuu juuri nyt. Ja tärkeä ei aina ole kivaa. Oikeastaan päinvastoin. Mikä tahansa todella merkittävä asia elämässämme aiheuttaa kärsimystä, stressiä ja pelkoa.

Kyllä! Mieti vaikka omia lapsiasi. He ovat rakkainta mitä sinulla on – ja tuottavatko he pelkkää iloa? Ehei! Heidän terveyttään, pärjäämistään ja käyttäytymistään pitää alituiseen murehtia. Pitää skannata tekeekö itse jotain väärin, etteivät lapset ala myöhemmin piikittää heroiinia jalkapohjiin, koska hellä oli niin hirveä lapsuus. (Ja turha mussuttaa, että vanhempia ei saisi syyllistää. Kyllä saa. Syyllisyys pitää meidät valppaana ja estää meitä toimimasta tavoilla, jotka olisivat lapsen kehityksen kannalta sietämättömän haitallista.)

Sama juttu rakkauksien, rahan tai intohimotyön kanssa. Jos niillä ei olisi väliä, emme hitsaisi siitä, että suhde rapistuu, rahaa ei tule tai työ sakkaa.

Mutta takaisin siihen itkemiseen. Pääministerin silmiin herahtaneet kyyneleet ovat uutisaihe, koska itkeminen harvoin kuuluu vallankäyttäjien kommunikointiarsenaaliin. Toisissa ne herättivät myötätuntoa, toisissa pelkoa, osassa molempia.

Myötätuntoa, koska tunteet ovat ihmisen ainoa esperanto. Vaikka tulisin jonkun kanssa maksimaalisen erilaisesta kulttuurista, me kummatkin tiedämme täsmälleen ja ilman sanoja, mitä tarkoittaa olla surullinen, iloinen tai häpeissään.

Tämän tietävät taitavat vaikuttajat, mainosmiehet ja karismaattiset ihmiset. Karkeasti sanottuna kun vaikutat ensin ihmisen tunteisiin, sen jälkeen on helpompi myydä hänelle jotain. Mieti vaikka laihdutusvalmisteiden myyjää: hän yrittää saada sinut tuntemaan huonoutta (”eikö hävetä, olet läski”) ja toiveikkuutta (”mutta et enää kauaa, koska juomalla tätä jakkihärän korvavaikusta uutettua juomaa laihdut tekemättä mitään”).

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki tunteenosoitukset olisivat laskelmoitua teatteria. Terveessä ympäristössä tunteet saavat olla esillä sen sijaan, että niitä yritettäisiin survoa sinne minne aurinko ei paista (mistä käsin ne sitten lopulta hallitsevat kaikkea ihmisessä ja hänen ympäristössään).

”Pääministerin kyyneleet aiheuttavat myös negatiivisia reaktioita, koska odotamme johtajilta perinteisesti niukkaa tunneilmaisua.”

Pääministerin kyyneleet aiheuttavat myös negatiivisia reaktioita, koska odotamme johtajilta perinteisesti niukkaa tunneilmaisua. Jos fasadi rakoilee – koska pääministeritkin ovat ihmisiä – meitä alkaa jännittää. Olemmeko turvassa, jos johtaja hajoilee?

Häpeätutkija ja tunteiden yliguru Brene Brown jäsentää häpeän ja haavoittuvuuden välistä janaa näin: haavoittuvuus ei ole heikkoutta, mutta sen jakamisessa pitää olla vastuullinen ja selkeä. Fiksu ja herkkä ihminen on tietoinen siitä, mitä hän tunteillaan aiheuttaa.

Kirjassaan Dare to Lead hän kertoo tarinan surkeasti pärjäävän firman toimitusjohtajasta, joka kertoo helpottuneena Brownin saarnan kuultuaan, että hän voi nyt vapautuneesti kertoa firman pääomasijoittajille, että hän on menettänyt kontrollin eikä enää tiedä mitä tehdä.

Brown reagoi tähän toisella tavalla kuin arvaisi. Hän kehottaa pohtimaan miksi ja kenen kanssa jaamme vaikeimpia hetkiämme. Apua, en tiedä mitä teen -hetken jakaminen rahoittajien kanssa lietsoisi paniikkia ja laittaisi rahahanat kiinni, pahentaisi kaikkien tilannetta. Mutta samaan aikaan rahoittajat varmasti toivovat, että toimitusjohtaja hakisi apua ja tukea johtoryhmän jäseneltä tai mentorilta, eikä vain keskittyisi teeskentelemään että kaikki on hyvin.

Ero piilee odotuksissa. Tunteita voi yrittää käyttää siihen, että yrittää saada muut suhtautumaan itseen tavalla, joka ei sisällä kritiikkiä tai tuomitsemista – mutta se harvoin onnistuu, eikä ole rehellistä itseä kohtaan.

Pidän siitä, mitä joku viisas on sanonut: kyyneleet saavat valua, mutta ennemmin tai myöhemmin pitää kuitenkin tehdä päätös siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi.

X