Juha Itkosen kolumni: ”Elämän tarkoitus on viihtyä”, sanoo mainos – mutta ei helvetissä ole

Elämän tarkoitus ei voi olla kiinnitetty viihtymiseen, työhön tai lapsiin, mutta ehkä toisiin ihmisiin, kirjoittaa Juha Itkonen kolumnissaan.

Lukioaikojen poikaporukaltamme ei puuttunut itseluottamusta. Oli myös taiteellista kunnianhimoa: kun kuvaamataidon tunnilla piti tehdä lyhytelokuva, VHS-formaatti ei kelvannut. Kaltaistemme nerojen piti luonnollisesti saada kuvata kaitafilmille, mikä jo 90-luvun alussa vaati sekä vähän vaivaa että rahaa.

Mokasimme. Kun ensimmäinen satsi filmejä saapui Saksasta kehityksestä, kankaalla näkyi pelkkää pimeää. Opettaja ei kiitellyt, mutta venytti budjettia vielä uuteen yritykseen.

Valmiista teoksestakin saimme yllättävän positiivista palautetta, vaikka lähinnä kuljemme siinä ympäri Hämeenlinnaa röökit huulessa ja pitkät takit yllämme. Puolivälissä seesteisen kerronnan katkaisee yllättäen kiihkeärytminen, psykedeelinen huumekohtaus.

Toisaalta elokuvassa on kyllä syvä eksistentialistinen pohjavire. Se näkyy nimessäkin: Ungdummar – nuoret typerykset elämän tarkoituksen tarkoituksettomassa etsinnässä.

Spoilerina kerrottakoon, että elämän tarkoitus löytyy käytöstä poistetun mäkihyppytornin huipulta. Sen kertoo etsijöille yksinäinen basisti. ”Kaikissa pizzoissa on juustoa ja tomaattia.”

Kolme vuosikymmentä myöhemmin silmäni tarttuvat Kehä kolmosen varrella sijaitsevan kauppakeskuskompleksin mainokseen. ”Elämän tarkoitus on viihtyä”, se julistaa. Ei helvetissä ole, ajattelen heti. Suorastaan suutun.

Ei pidä käsittää väärin. Olen elänyt kohta puolivuosisataisen elämäni mate­riaalisesti jatkuvasti vaurastuneessa yhteiskunnassa ja käyttäytynyt sen mukaisesti. Kyseisessä kompleksissa sijaitsevassa kylpylässäkin olen viettänyt lasteni kanssa useita viihtyisiä ja kieltämättä merkityksellisiäkin hetkiä.

Mutta silti: että elämän tarkoitus olisi viihtyä, ja vieläpä kulutuskulttuurin määrittelemällä tavalla? Mennä kylpylästä ravintolaan, ravintolasta hohtokeilaamaan ja hohtokeilaamasta elokuviin, yhä uudestaan ja uudestaan, niin kauan kuin lompakko kestää?

Tuskinpa. Ihminen voi viihdyttää itsensä surulliseksi ja apeaksi. Huomaan ajattelevani Gracelandia, Elviksen yksityistä kotihuvipuistoa, jonne hän masentuneena ja päihdeongelmaisena kuoli.

Entä työnteko? Pari sukupolvea sitten se nautti laajaa kannatusta elämän tarkoitukseksi, mutta tässä ajassa on uskaliasta väittää, että niin voisi olla. Työlleen omistautuvaa ihmistä pidetään murheellisena tapauk­sena, ja työstään nauttivaakin uhkaa salakavala työuupumus.

Omat ajatukseni ovat ristiriitaiset. Totuus on, että onnistuessani todella uppoutumaan töihini, erityisesti kirjoittamiseen, olen yleensä onnellinen. Saan mielenrauhaa myös ruumiillisista töistä. Keväisin mökkirantaan ajautuvan kaislalautan raivaaminen pois tieltä on hikistä, haisevaa, raskasta ja ikävää, mutta jokin siinä silti tuottaa tyydytystä. Näen kätteni jäljen.

Itsensä pitäminen kiireisenä tuntuu tarjoavan jonkinlaisen ratkaisun olemassaolon ongelmaan. Yleisavain sekään ei ole. Kaikki eivät suinkaan ole työikäisiä tai -kykyisiä. Kaikki eivät koskaan löydä työtä, josta nauttisivat. Elämän tarkoituksen he voivat sen sijaan hyvin löytää.

Vielä yksi kandidaatti: toiset ihmiset. Yhteisölliselle eläimelle elämä tuntuu merkityksettömältä yksin. Ehkä elämän tarkoitus on siis yrittää murtautua yksilöllisyytensä ansasta ja vaalia kaikin tavoin läheisiä yhteyksiä lajitovereihinsa.

Tähän uskon. Vaikka olenkin traagisesti ajautunut pohjimmiltaan yksinäiseen työhön, pidän ryhmässä toimimista mielekkäämpänä. Elämäni peruskivi on kookas perhe, joka vapauttaa vapaa-ajan ongelmista ja saa minut tuntemaan itseni tarpeelliseksi. Kun kaiken tarkoitusta alkaa epäillä, voi katsoa lapsiaan.

”Jos oman elämäni merkitys on kiinnitetty heidän lapsiversioihinsa, se karkaa käsistäni.”

Mutta ansa se on tässäkin. Lapseni ovat itsenäisiä, minusta erillisiä ihmisiä. He kasvavat aikuisiksi. Jos oman elämäni merkitys on kiinnitetty heidän lapsiversioihinsa, se karkaa käsistäni. Jään tyhjän päälle ja katkeroidun.

Vaikuttaa siis pahasti siltä, etten ole juuri lähempänä arvoituksen ratkaisua kuin lukiokavereitteni kanssa 17-vuotiaana. Silloin löimme homman läskiksi, mutta huvittavaa on, että siinäkin vastauksessa olimme väärässä. 1990-luvun alun Hämeenlinnassa ei vielä ollut kuultu pizza biancasta.