Kolumnit

Juha Itkosen kolumni: Kukaan ei halua joutua elämässä rähmälleen, mutta se tekee ihmiselle joskus hyvää

Näyttävä ilmalento jäisissä portaissa oli nöyryyttävää, kuten kaatuminen aina, niin fyysinen kuin henkinenkin. Ihmiselle tekee kuitenkin välillä hyvää menettää kontrolli ja havahtua siitä harhasta, että elämä olisi omassa hallinnassa, Juha Itkonen kirjoittaa.

Teksti:
Juha Itkonen

Näyttävä ilmalento jäisissä portaissa oli nöyryyttävää, kuten kaatuminen aina, niin fyysinen kuin henkinenkin. Ihmiselle tekee kuitenkin välillä hyvää menettää kontrolli ja havahtua siitä harhasta, että elämä olisi omassa hallinnassa, Juha Itkonen kirjoittaa.

Olen jo kunnossa. Mustelmat ovat parantuneet ja alaselän sitkeä lihaslukko auennut. Ylipäätään selvisin vähillä vaurioilla: luita ei murtunut, enkä satuttanut esimerkiksi päätäni.

Ilmalento oli silti näyttävä. Helmikuisena talvipäivänä lähdin ylittämään ruuhkaista Sörnäisten rantatietä ylikulkusiltaa pitkin. Reitti oli satoja kertoja kulkemani, eikä Ei talvikunnossapitoa -kyltti sillan päässä hidastanut menoani. 45-vuotiaanakin sitä ilmeisesti vielä ajattelee, että sellaiset kyltit on tarkoitettu aivan muunikäisille ihmisille.

”45-vuotiaanakin sitä ilmeisesti ajattelee, että Ei talvikunnossapitoa -kyltit on tarkoitettu aivan muille.”

Sillalta alas johtavissa portaissa jalat sitten lähtivät alta. Ei ihme, sillä mitään portaita ei oikeastaan edes ollut, vain liukas jääränni, jonka ohut lumikerros viekkaasti peitti. Käsi kaiteessa ei auttanut, olin selälläni sekunnin murto-osassa. Äkkiä ei enää ollutkaan kiire minnekään. Enemmänkin kyse oli siitä, millä konstilla ja mihin osoitteeseen tästä nyt liikutaan.

Työhuoneelle päästyäni, napattuani ensin pari Buranaa ja soitettuani tukipuhelun aina kotilääkärinäni toimivalle pikkusiskolleni aloin ajatella kaatumistani draamalliselta kannalta. Elämäni ja toimeentuloni perustuu siihen yksinkertaiseen periaatteeseen, että kaikki on materiaalia. Mietin, että voisin kenties viedä romaanihenkilöltäni jalat samalla tavalla.

Kaatumisessa, niin konkreettista kuin se onkin, on nimittäin myös jotain vahvasti symbolista. Ensin ihminen on pystyssä ja seuraavassa hetkessä rähmällään.

Itsekin olin keräillyt ylikulkusillan portaissa vielä sekä tavaroitani että ajatuksiani, kun portaita oli noussut nuori kaunis nainen. Hänen edessään olin siinä rötköttänyt, päästäni vielä pyörällä, ja vakuuttanut pärjääväni. Kun sitten olin noussut jaloilleni, siltä ei ollut vaikuttanut: ränni oli niin liukas, että kaaduin saman tien uudestaan. Olin kiroillut ja punnertanut uudelleen pystyyn. Päässyt jotenkin siitä liikkeelle ja kaiteessa molemmin käsin roikkuen liukastellut alas kadulle. Nuori kaunis nainen oli katsellut surkeaa menoani ja todennäköisesti miettinyt, pitäisikö mies päästää menemään vai soittaa apua paikalle.

Kaatuminen on kontrollin menettämistä. Hetkellistä mutta totaalista. Ja koska aikuisina ihmisinä haluamme hallita elämäämme, koska meidän moninaisten velvollisuuksiemme takia on käytännössä pakko yrittää, mikäli aiomme selvitä siitä kunnialla, kontrollin menettäminen on sekä pelottavaa että nöyryyttävää. Aivan niin kuin kaatuminen on.

”Juuri niissä tilanteissa, joissa jalat ovat lähteneet alta, jotain minussa on aina myös tapahtunut.”

Kukaanhan ei halua kaatua. Yritämme yleensä viimeiseen asti pysyä pystyssä ja säilyttää kasvomme. Ja kuitenkin, jos nyt ajattelen omaa tähänastista ihmisyyttäni, en ehkä kuitenkaan vaihtaisi pois tilanteita tai elämänvaiheita, joissa jalat ovat lähteneet alta. Juuri silloin nimittäin jotain minussa on aina myös tapahtunut.

Lastemme odotus on tuonut eteen tällaisia tilanteita. Mitään lisääntymiseen liittyvää ei voi hallita, ja vanhemmuuskin avaa isän tai äidin eteen aivan uudenlaisen avuttomuuden ikkunan. Toisen ihmisen elämää ei voi suunnitella sitäkään vähää kuin omaansa.

Myös työni on monta kertaa pistänyt minut polvilleen. Saatan esimerkiksi kuvitella jotenkin hallitsevani romaanin kirjoittamisen, mutta ei sitä voi hallita, se sekoittaa päätä joka tapauksessa. Niin tekee myös romaanin julkaiseminen. Joskus hybriksessäni olen silti kuvitellut hallitsevani senkin, ja se on ollut typerää mutta myös opettavaista. Ymmärrykseni sekä itsestäni että elämästä on tuntunut avartuvan, kun olen kompastunut omaan ylpeyteeni.

Tavallaan hölmöyttään voisi hävetäkin, mutta toisaalta miksi? Joskus portaat vain ovat jäiset ja liukkaat. Ja vaikka Ei talvikunnossapitoa -kylttiin kannattaa suhtautua vakavasti, ei kannata jäädä kotiin kaatumisen pelossa.

Kaatumista on tietenkin vaarallista romantisoida. Kysehän on aina siitä, kuinka pahasti kaatuu – tästäkin kolumnista olisi tullut erilainen, jos olisin ylikulkusillalla murtanut vaikkapa lonkkani ja parantelisin nyt sitä. Jos taas ajatellaan näitä symbolisempia kaatumisia, elämässä voi tulla eteen niin paha paikka, ettei pystyyn tahdo päästä enää millään. Niin voi käydä kenelle vain, ja ajatus on oikeasti pelottava.

”Kaatuva ihminen on oppiva ihminen.”

Siltikin, tällä varauksella, väitän että kaatuva ihminen on oppiva ihminen. Voi olla hyväkin vetää välillä niin sanotusti lipat. Pannuttaa oikein kunnolla. Joutua keräilemään luunsa. Havahtua siitä harhasta, että kaikki olisi hallinnassa.

Juha Itkonen

Juha Itkonen on kirjailija ja perheenisä, joka yrittää muistaa huomata ihmeet ympärillään. Anna Juhalle palautetta: juha.itkonen@icloud.com

X