Jyrki Lehtola

Jyrki Lehtolan kolumni: Mummot muuttuivat mainoslauseiksi

”Nykyajassa kaikki on paremmin, mutta se on sen verran muovista ja digitaalista, ettei kukaan halua syödä lihapullia, jotka on valmistanut omia viiksiään rakastava hipsteri”, pohtii Jyrki Lehtola.

Teksti:
Jyrki Lehtola

"Nykyajassa kaikki on paremmin, mutta se on sen verran muovista ja digitaalista, ettei kukaan halua syödä lihapullia, jotka on valmistanut omia viiksiään rakastava hipsteri”, pohtii Jyrki Lehtola.

Puoliso oli aloittamassa kesämökillä lattian maalaamista. Koska itse olen parempi tuijottamaan kuivuvaa maalia kuin maalaamaan, seurasin projektia turvallisen etäisyyden päästä ja ymmärsin vain puolinaisesti, että nykymaalit ovat suurelta osin ongelmallisia muovimaaleja, kun taas ennen maalattiin öljymaaleilla, joihin ei ollut lisätty liuottimia.

Onneksi maalikaupasta löytyi jotain, joka mainosti itseään ”vanhan ajan maalina”, jota puoliso hankki muutaman purkin. Mökillä hän huomasi purkin pienikirjaimista tuoteselostetta tutkiessaan, että vanhaa aikaa maalissa olivat vain sanat ”vanha” ja ”aika”. Maali oli samaa muovimaalia kuin muutkin nykymaalit, se oli vain markkinoitu houkuttelevammaksi ajatuksella, että näin isovanhempasikin maalasivat sen mökin, josta sinulla on pysyviä muistoja.

Aloin vahvasti epäillä, että kukaan mummo ei ole ollut kaupan einestiskeiltä löytyvien ”mummon lihapullien” tuotantoprosessissa mukana.

”Nostalgia ei ole enää sitä, mitä se oli ennen” hoetaan, kun puhutaan vanhoista ajoista ja niiden herättämistä monimutkaisista tunteista.

Vielä ongelmallisemmaksi nostalgia on muuttunut, kun nykyaika on kasvanut yhä useammalle sarjakuvautopian toteutumaksi, jossa taskussa on puhelin, joka on kamera, joka on videokamera, joka on televisio, joka on levysoitin, joka on pääsylippu, matkakortti, lompakko, lentolippu, lääkäri, melkein mitä vain. Autot ajavat pian itsestään. Jääkaappi kertoo puhelimeen, mitä sen sisältä puuttuu. Uuni on älykkäämpi kuin sen omistaja.

Nykyajassa kaikki on paremmin, mutta se on sen verran muovista ja digitaalista, ettei kukaan halua syödä lihapullia, jotka on valmistanut omia viiksiään rakastava hipsteri. Ne ovat varmasti erinomaisia tuotteita, mutta niistä puuttuu aitouden harha. Siksi ne ovat ”mummon aitoja lihapullia”, joka on siinä mielessä merkityksellinen lupaus, että kolmesta sanasta kaikki ovat enemmän tai vähemmän valheellisia.

Useimmilla meillä on käsitys omasta tai edes kaverin mummosta, jonka reseptin mukaan tehdään jotain, joka jäljittelee aikoja, jolloin kaikki oli selkeämpää ja Suvivirttä laulettiin talvisinkin. Itsellänikin on tapana arvottaa retroruokia sillä, että hmmm, no jaa, melkein, mutta eivät aivan niin hyviä kuin oman mummoni tekemät.

Eivätkä mummot ja vaarit sovi nykyaikaan kuin kuriositeetteina ja markkinointitapoina. Ne elivät liian vaarallista elämää. Vanhan ajan ruoat ovat kermaisia, rasvaisia, sokerisia ja tappavat meidät nopeammin kuin se käristetty heinäsirkka, jota tänä vuonna kuuluu syödä. Siksikin niitä myydään mummon tekeminä: ei me haluta teitä tappaa, oma nostalgianne tässä on syypää.

Mummot leipoivat, vaarit puhuivat vähän mutta viisaita ja pitivät talon pystyssä. Sukupuoliroolit olivat selkeitä, arvot yksinkertaisia, ilmastonmuutos sana, josta kukaan ei ollut kuullut. Sellaista oli ennen, ja nostalgialla markkinointi perustuu siihen, että tuohon aikaan on turvallista palata maailmasta, joka muuttuu jatkuvasti sekavammaksi, eikä edes Twitter tarjoa vastausta kaikkiin kysymyksiin.

Kun katselemme HBO-sarjaa iPadistamme mussuttaessamme copywriterin keksimän mummon makaronilaatikkoa, olemme saaneet maailmasta ehkä sen parhaat palat, mutta mummo ei.

Ongelma on siinä, että mummo ei ole pelkästään mainostoimiston kehittämä kuvitteellinen hahmo vaan samaan aikaan hän edelleen elää jossain.

Jotkut mummoista keräävät tyhjiä pulloja Töölönrannassa ja ostavat pilaantuneita ruokia pystyäkseen elämään kallistuvassa Helsingissä. Toiset asuvat maalla, ovat muuttaneet yläkerran makuuhuoneesta alakerran olohuoneeseen, koska lämmittäminen on liian kallista. Lähin kauppa on 20 kilometrin päässä, eikä vanha auto täytä moderneja päästökriteereitä. Jos ongelmia ilmaantuu, niihin kaikkiin löytyy ratkaisu nykyajasta, puhelimen syövereistä, eikä mummolta puutu ongelmien ratkaisuun kuin tietotaito, applikaatiot, uusin puhelin ja toimiva verkko.

Mummot ja vaarit ovat vielä elossa pitkin Suomea, mutta nykyajassa heillä on enää arvoa vain nostalgisoivina mainoslauseina.

Jyrki Lehtola

Jyrki Lehtola on helsinkiläinen kirjoittaja, joka nauttii pysähtymisestä liikennevaloihin.

Anna Jyrkille palautetta: lehtola@dlc.fi

Jyrkin aiemmat kolumnit löydät täältä

X