Kolumnit

Kirsi Pihan kolumni: Kirjojen lainaaminen voi luoda ja rikkoa ystävyyksiä

Kun muutaman viinilasillisen jälkeen lainaan kirjani kaverille, se alkaa saman tien kaduttaa, Kirsi Piha kirjoittaa. Vaikka kirjat kuuluvat hänen mielestään luettaviksi, niiden lainailu on molemmin puolin ahdistavaa.
Teksti: Kirsi Piha

Lapsena kesälomassa oli monta kivaa asiaa, mutta Kangasniemen kirjasto oli yksi parhaita. Kotona Töölössä kirjasto oli suuri ja hankalasti hahmotettavissa, mutta Kangasniemen kirjastosta tuntui löytyvän kaikki kiinnostava helpommin. Oli juhlahetki päästä ”kirkolle” ja kirjastoon. Oma kirjastokortti oli portti kirjojen ahmimiseen. Kirjastosta lainatuissa kirjoissa oli eri tuoksu kuin kotona. Luetun ja plärätyn tuoksu. Olin osa pienten tyttöjen jatkumoa Viisikkoineni ja Neiti Etsivineni. Se tuntui hienolta. Käytetty, hyvin luettu kirja on aina jotain enemmän. Ihan kuin se olisi imenyt kaikkien lukijoiden kokemukset itseensä ja tullut niistä merkittävämmäksi.

”Minussa ei ole pihtaria tai saituutta tippaakaan, paitsi kun puhutaan kirjoista.”

Suhteeni kirjojen lainaamiseen on kuitenkin ristiriitainen.

Kirjojen kuuluu olla luettavana, ei maata hyllyssä. Niiden lainaaminen mahdollistaa useammat silmät ja kirja kiittää. Toisaalta oma kirja on myös osa henkilökohtaista historiaa, muisto jostain ajasta, ajatuksesta tai lahjaksi saatuna ihmisestä. Sen paikka on silloin turvassa luonani, eikö? Vaikka se digitaalisessa ja innostavassa uudessa kirjamaailmassa on ehkä vähän vanhanaikaista, tunnustan, että rakastan kirjaa esineenä. Minussa ei ole pihtaria tai saituutta tippaakaan, paitsi kun puhutaan kirjoista. Käyttäydyn omistuksestani haltioituen melkein kuin sormusten herran Klonkku: ”My precious.”

Silti kun luen jonkun erinomaisen kirjan, intoudun muutaman viinilasillisen jälkeen lainaamaan sitä kaverille. Tämän kävellessä kirja kainalossa ulos ovesta kadun välittömästi. Missä vaiheessa voi jo pyytää kirjaa takaisin? Mitä jos kaveri ei muista palauttaa? Mitä jos itse en enää muista, missä kirja on? Jotenkin se, että kirjoittaa vihkoon, että on lainannut kirjan kaverille, tuntuu epäluottamuksen osoitukselta. Ikään kuin epäilisi jo etukäteen, että tämä ei palauta sitä.

Monta vuotta sitten minulla oli tapana aina ostettuani kirjan kirjoittaa sen etulehdelle ”Kirsin kirja”. Silloinen mieheni piti sitä ahdistavana. Ihan kuin merkitsisin kirjoja eroa varten jo etukäteen. Sittemmin lopetin tavan, ikävä kyllä. Jos kaverilla olisi hyllyssä kirja, jossa lukee Kirsin kirja, ehkä tämä muistaisi helpommin palauttaa sen? Unohdanhan nimittäin helposti itsekin.

Kaverilta lainaaminen on lähes yhtä ongelmallista kuin lainaajana oleminen. Lainattu kirja siirtyy niin helposti eteisen pöydältä syvemmälle omaan kotiin työntyäkseen sitten kuin itsestään omaan kirjahyllyyn ja unohtuakseen sinne.

Viimeksi kun kaveri lainasi kirjaa, en uskaltanut sen paremmin siirtää kuin lukeakaan sitä. Koko kirja ahdisti ja huusi siinä, kunnes kävin kirjakaupassa ostamassa oman kappaleeni ja palautin kirjan lukematta kaverille. Koska kaveri oli sitä mieltä, että minun pitää kirja lukea, tottelin tietysti. Toisaalta eräs tuttu lainasi minulle aikoinaan Simone de Beauvoirin kirjan All Men Are Mortal ja muuttui lähes yksinomaan sen myötä ystäväkseni. Ihmisestä voi lukea jotain lukemalla tämän kirjoja. Luin kirjan, palautin sen ja ostin sen jälkeen oman kappaleen. Lainaaminen voi siis luoda ystävyyksiä.

”Noin 20 vuotta sitten lainattu kirja makaa nyt jossain kidnapattuna.”

Tiedän, kenellä ystävistäni on Ha Jinin kirja Odotus. Ja se on minun kirjani. Noin 20 vuotta sitten lainattu kirja makaa nyt kidnapattuna jossain ystäväni luona, lainattuna eteenpäin tai unohdettuna jonnekin. Silloin tällöin mietin, kuinka se voi. Pahinta on se, että en edes ole varma, onko ystäväni lukenut sen. Onko se kokonaan hylätty? Tilanne muuttuisi, jos tietäisin ystäväni rakastavan tuota kirjaa. Silloin se olisi lainassa ehkä vielä kotiaankin paremmassa paikassa.

Tätä kirjoittaessani huomaan, että Huuto.netissä tarjotaan kirjaa neljällä eurolla, kierrätyskeskuksessa samoin. Kuten suklaamainoksessa aikoinaan kysyttiin: ”Sinäkö se oot, niin monen vuoden jälkeen, muistatko mua?”

Kirjasuositukset:

Maja Lunde: Viimeiset. ”Ilmastosarjan” kolmas osa. Lunde kirjoittaa paitsi tärkeästä aiheesta, myös häkellyttävän hyvin ja vetävästi.

Maria Pettersson: Historian jännät naiset. Olen ottanut tavaksi lukea muutaman naisen tarinan aamupalaksi. Virkistävää.

Lesley-Ann Jones: Lennon – Rocktähden elämä, rakkaudet ja kuolema. Mies, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi ja jonka tragedia sittenkin taisi olla se, että ei osannut pitää itsestään.

X