Kolumnit

Laura Honkasalon kolumni: Tulevaisuuden picassot syntyvät tuesta ja keskiluokkaisista vanhemmista

Usein mietin, miten paljon lahjakkuuksia jää löytämättä vain siksi, että perheellä ei ole varaa musiikkiopiston lukukausimaksuihin tai jääkiekkovarusteisiin, kirjoittaa Laura Honkasalo.
25.10.2018 Teksti: Laura Honkasalo

Eletään 1960-luvun alkua. Suomi on köyhempi maa kuin nykyään, lapsia ei kuskata harrastuksiin, eikä tietoakaan tule joka tuutista kuten nykyään. Miten nuoret oikein osasivat valita itselleen ammatin?

Olen haastatellut sodan jälkeen syntyneitä suunnittelijoita tietokirjaa varten. Kun kysyn, miten he valitsivat design-alan ammatin, useimmat eivät osaa antaa sen kummempaa syytä. Yksi tykkäsi piirtää pienestä asti, toinen oli saanut käsiinsä Kaunis koti -lehden ja innostunut suunnittelemaan sisustuksia.

Kotona ei kummemmin kannustettu lasten taiteellisia pyrkimyksiä tai patistettu harrastamaan – sodanjälkeisessä yhteiskunnassa vanhemmilla oli tärkeämpää tekemistä. Vaikutteita saatiin sanomalehdistä, kaupunginkirjastosta sai lainata taidekirjoja ja joskus saattoi päästä taidenäyttelyyn. Nykyajan viriketulvan keskellä on vaikea käsittää, mistä 1960-luvun nuoret edes tiesivät, että Ateneumissa saattoi opiskella muotoilua.

Nykylasten harrastuksiin tunnutaan panostavan välillä liikaakin. Lasten elämään ei jää tyhjiä, tylsiä hetkiä, jotka ovat tärkeitä luovuudelle. Toisaalta harrastukset ovat nykyään kalliita. Usein mietin, miten paljon lahjakkuuksia jää löytämättä vain siksi, että perheellä ei ole varaa musiikkiopiston lukukausimaksuihin tai jääkiekkovarusteisiin. Harrastuksia säätelevät myös luokkaerot: keskiluokkaisissa perheissä panostetaan harrastuksiin, alemmissa yhteiskuntaluokissa ei välttämättä ole voimavaroja eikä taloudellisia mahdollisuuksia kannustaa lapsia toteuttamaan lahjojaan.

Saara Turusen väkevä romaani Rakkaudenhirviö (2015) kuvaa lapsuutta ja nuoruutta haja-asutusalueella, perheessä jossa taiteen tekemistä pidetään epäilyttävänä touhuna. Tärkeintä on, ettei erotu ja vaikuta erikoiselta ihmiseltä. Romaanin nimetöntä tyttöä ei lapsuuden ympäristössä kannusta kukaan. Myöhemmin hän päätyy ilmaisutaidon lukioon, elokuvakäsikirjoittamisen linjalle ja teatterikorkeaan. Taidelukiossa tyttö kohtaa kulttuuriperheiden vesat, joita on aina kannustettu harrastamaan.

Sellainen olin itsekin. Minulle oli itsestäänselvää hakea sekä kuvataidelukioon että ilmaisutaidon lukioon. Aikuisena häkellyin, kun jotkut tuttavat sanoivat halunneensa sinne, mutta eivät edes uskaltaneet hakea, koska ”en mä olisi kuitenkaan päässyt”. Se tuntui oudolta, mutta nykyään ymmärrän, että kaikkia ei kannusteta kotona tai koulussa toteuttamaan unelmiaan, löytämään lahjakkuutensa tai yrittämään enemmän kuin aiemmat sukupolvet.

Saara Turusen romaanissa äiti on varma, että tyttärestä tulisi tosi hyvä siivooja. Paetakseen siivoojan opintoja tytär hakee elokuvakäsikirjoittamisen linjalle.

Vasta viime aikoina olen kunnolla ymmärtänyt, miten onnekas olen ollut, koska minua on aina kannustettu. Lapsena ja nuorena se oli itsestäänselvyys, jota en sen kummemmin ajatellut. Äiti osti maalaustarvikkeita, mummi sähkökirjoituskoneen ja ukki kustansi kirjoja. Minua kuskattiin nuorisoteatterin harjoituksiin, vietiin teatteriin ja taidenäyttelyihin sekä kerrottiin, että pystyisin mihin vain. Kotona oli paljon kirjoja, musiikkia laidasta laitaan ja elokuvissa käytiin usein. Sain kalliita öljyvärejä aina kun tarvitsin niitä.

Päiväkoti-ikäisenä pidin taidenäyttelyitä mummolan käytävässä ja perheenjäsenet ostivat kuuliaisesti teoksiani markan hintaan. Samalla he vitsailivat, että ”tämä voi olla joskus tosi arvokas, jos susta tulee uusi Picasso”.

Lapsen tai nuoren kannustaminen voi tietysti aiheuttaa myös hallaa. Taideammatissa pelkkä innostus ei riitä, toimeentulo on tiukassa ja kilpailu kovaa. Omat nuoreni ovat onneksi nähneet läheltä, millaista taiteen tekeminen on. Aikakin on erilainen: 1980-luvun nousukaudella nuorilla oli enemmän vapautta etsiä omaa juttua ja haahuilla. Nykyään jo kasiluokan arvosanat vaikuttavat lukioon pääsemiseen.

On haastavaa kasvattaa lapset niin, että he saisivat toteuttaa lahjojaan, panostaisivat koulunkäyntiin ja löytäisivät ammatin, joka innostaa. Tietoa on tarjolla enemmän kuin 1960-luvun nuorilla, mutta valitseminen on vaikeaa, kun koko maapallon tulevaisuus on epävarma.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Suosittelemme