Leeni Peltosen kolumni: Kuvittele, jos puhuisit ystävällesi yhtä rumasti kuin itsellesi

Ihmisenä oleminen on vierasmaja.

Joka aamu tulee uusi vieras.

Ilo, masennus, ilkeys,

äkillinen tietoisuuden hetki, kaikki

tulevat kuin odottamattomat vieraat.

 

Toivota tervetulleeksi ja viihdytä niitä kaikkia!

Vaikka ne olisivat murheiden joukkio,

joka raastaa talosi raivokkaasti

tyhjäksi huonekaluista,

kohtele jokaista vierasta kunnioittavasti.

He voivat olla tyhjentämässä sinua

uutta iloa varten.

 

Synkkä ajatus, häpeä, kauna –

Ota ne vastaan nauraen

Ja kutsu ne sisään.

Ole kiitollinen kaikista tulijoista

Sillä niistä jokainen on lähetetty

Oppaaksi tuonpuoleisesta.

 

Suufilainen mystikko ja runoilija Rumi kirjoitti tämän 1200-luvulla (suom. Soili Takkala). Tallensin sen muistikirjaani kauan sitten. Nyt olen huomannut, että runoa jaetaan ahkerasti piireissä, joissa itsensä tuntemista arvostetaan. Vaikka maallistunutta nykylukijaa ehkä oudoksuttaa viittaus tuonpuoleiseen, teksti toimii hyvänä johdatuksena itsensä tutkiskeluun. Tuonpuoleisten sijasta turvaudumme nykyään helpommin psykologian keinovalikoimaan ymmärtääksemme oman mielemme mutkia.

Ilo ja kiitollisuus – sellaiset vieraat on helppo ottaa vastaan. Mutta entä murhe, kauna, synkkä ja lamauttava häpeä? Miten ne otetaan vastaan tervetulleina vieraina?

Omien tunteiden hyväksyminen sellaisenaan, ilman arvostelua, ei ole aina helppoa. Esimerkiksi kateus on tunteista vaikeimpia. Se tuntuu niin alhaiselta: miksi en sallisi toiselle menestystä, iloa tai kauneutta? Kun tunnen kateutta toisen sulavaa käytöstä, harmoniselta näyttävää elämää tai litteää vatsaa kohtaan, soimaan samalla itseäni tyhmyydestä: etkö osaa olla oma itsesi ilman, että jatkuvasti vertaat?

Tästä on hyväksyntä kaukana. Olen kaksoisloukussa: tunnen kateutta, joka jäytää minua. Ja vielä moitin siitä itseäni, puhun itselleni rumasti. Mitä hyvää tästä voisi seurata?

Ehkä sittenkin olen oppimassa jotain. Oman sisäisen puheen tunnistaminen on askel kohti parempaa itsetuntemusta. Jo se, että tulee havainneeksi omien ajatustensa kulun, on oivallus.

Myös tämän tilanteen prosessointiin on olemassa hyviä neuvoja: kuvittelepa, että puhuisit ystävällesi samoin kuin jatkuvasti itsellesi! Kokeillaan. ”Kauhea toi mekko, ei sitten sovi sulle yhtään. Hirveen näköiset noi sun talven jäljiltä valkoiset jalat. Mitä sä nyt noin sille sanoit? Olit taas suunapäänä, unohdit kuunnella. Ja kotona hirveä sotku. Mihin sä kaikkea tätä tavaraa tarvitset?” Ja niin edelleen.

Tunnistan sisälläni monta ääntä. Sisäinen sihteerini moitiskelee työpöydän epäjärjestyksestä ja tekemättömistä matkalaskuista, sisäinen marttani muistuttaa jääkaapin siivoamisesta. Ja entä sisäinen personal trainerini; sillä vasta onkin paljon sanottavaa. Missä kuntosalikäynnit, entä juoksulenkit? Tänään tuli mittariin vain 7000 askelta!

Saman tyyppiset pohdinnat tulevat vastaan mindfulness-opeissa tai hyväksymis- ja omistautumisterapiassa. Kaikki nämä opettavat, miten tunteiden kanssa eletään – ja hyvä niin.

Olen aina vierastanut hokemaa tunteiden käsittelystä, sillä en ole oikein ymmärtänyt mitä se on: analysoimista, työstämistä, penkomista? Sen sijaan tunteiden tunnistaminen ja tunnustaminen tässä ja nyt, keskellä elävää elämää, tuntuu oikealta ja hyvältä päämäärältä. Ettei sitten tunteiden sakkautuessa tarvitsisi potea epämääräistä ahdistusta, outoja kipuja ja unettomia öitä.

Kivuliaita tunteita tulee vastaan joka päivä. Kun yrittää pyristellä niitä vastaan, tulee itse asiassa vain voimistaneeksi niitä. Usein käytetty kielikuva on juoksuhiekka: mitä enemmän hiekkakuopasta yrittää päästä pois, sitä syvemmälle siihen juuttuu. Oikea tapa olisi käydä makaamaan hiekkaan – paino jakautuu silloin tasaisesti, jolloin hiekasta pystyy kierimään pois.

Teen siis tämän hengenpelastusharjoituksen itselleni: mitä ikinä tunteita tänään kohtaankaan, otan kaiken vastaan. En väistä enkä aja pois. En soimaa itsenäni vaan kuuntelen, mitä vierailla on sanottavaa. Tervetuloa!