Kolumnit

Marianna Stolbowin kolumni: Kun lääkäri tarjosi minulle sairauslomaa uupumukseen, tuntui kuin joku olisi ottanut syliin

Vaikka omaa työtään rakastaa, siihen voi silti sairastua. Kun sain sairauslomaa uupumukseen, tunsin ensin helpotusta ja sitten häpeää, kirjoittaa Marianna Stolbow.
Teksti: Marianna Stolbow

Jossain vaiheessa aloin saada epämääräisiä fyysisiä oireita. Kirjoittajan käsissä nivelet kipuilivat, jänteet tulehtuivat. Nenässä kutisi milloin mikäkin pöly ja uusia allergisia reaktioita alkoi ilmaantua.

Olen ollut laiska ramppaamaan lääkärissä, mutta nyt kävin 12 kuukauden aikana useammin terveydenhuollon ammattilaisella kuin edellisten 12 vuoden aikana yhteensä. Kokeita otettiin, muutamalla yleislääkärillä ja jollakin erikoistuneella kummasteltiin yhdessä vointiani. Kunnes vastaan tuli lääkäri, joka pysähtyi ja kuunteli erityisellä tarkkuudella, kääntyi sitten näppäimistönsä puoleen ja kysyi: ”Minkä verran haluat sairauslomaa?”

”En tiedä, mitä sanoa, koska en ole ollut sellaisella ehkä koskaan”, vastasin. Siltä istumalta hän kirjoitti minulle kahden kuukauden loman.

Koin sekunnin verran hämmennystä, sitten pilkahti pieni määrä syyllisyyttä. Lopulta tuntui kuin joku olisi ottanut minut syliin. Lääkäri antoi luvan väsyä elämän paljouteen.

”Lääkäri antoi luvan väsyä elämän paljouteen”

Tiedän, että oman itsensä työllistäjät eivät salli itselleen sairauslomia. Kun kahvitaukoja on hankala pitää, kuka osaisi ikinä mennä sairauslomalle. Kadulle päästyäni reppuun sullottu sairauslomapaperi alkoi hävettää.

Ihmettelin myös tilannettani, koska moni puurtaa huomattavasti enemmän kuin minä, joka olen ollut yrittäjänä laiska. Olen tehnyt minimin eli vastannut yhteydenottoihin. Itseni markkinointiin en ole juurikaan käyttänyt aikaa, sillä työtä on ollut koko ajan sopiva määrä ja olen rakastanut tyhjiä kalenteripäiviä.

Vaikeinta yrittäjyydessä on kuitenkin ollut päättää, milloin on töissä, milloin vapaalla. Painavan lisäkierteen aiheuttaa se, jos työtään rakastaa ja se on intohimo.

Kotiin päästyäni vilkaisin kalenteriani, vierailin Kelan sivuilla ja tajusin, ettei minulla oikeasti ollut mahdollisuutta vetäytyä moisten vaivojen tähden sairaslomalle. Korvaus olisi mitätön. Voisin vähentää, en lopettaa.

Yrittäjyydessä nautinnollisinta on se, että määrittelet pitkälti itse aikataulusi. Mutta haittapuoliakin tässä on. Sairauslomaa varten vaaditaan todella järeitä tauteja.

Auttamistyön ammattilaisille korona on tuonut lähinnä lisää töitä. Siksi moni lienee omassa liemessään ja juoksee paraikaa oravanpyörässään muille anta­miaan ohjeita vastaan. Etenkin silloin, kun kaikille ei töitä riitä, omista on oltava vain onnellinen. Juostavaa riittää terveydenhoitoalan ammattilaisilla, opettajien etäopetuksen määrä räjähti käsiin, tervey­denhoidon liepeillä työskentelevillä on alati tunne siitä, ettei riitä. Puhumattakaan niistä, jotka tekevät aina 7–23-päiviä koska ”rakastavat työtään”.

”Jos työtään rakastaa, miten on mahdollista, että siihen voi myös sairastua?”

Mutta jos työtään rakastaa, miten on mahdollista, että siihen voi myös sairastua? Onko ihmisille sitä paitsi selvää, mikä on ammattiin liittyvää intohimoa, mikä on pärjäämisen pakkoa, mikä menestymisen myrkkyä?

Yrittäjyyden rinnalla yritetään elää myös peruselämää: lasten kasvukipuja, parisuhteiden iloja ja kriisejä, muuttoja, eroja, rakkautta, omaisten sairasteluita eli kaikkea sitä harmaaksi haukuttua arkea. Lopulta tapahtuu yksinkertaisesti niin paljon asioita, ettei itse pysy enää mukana.

Kaikki tämä sai minut muistamaan lämmöllä poikani Steiner-koulun opettajaa. Hän kertoi viisaasta intiaanipäälliköstä, josta me kaikki ehkä pohjimmiltamme polveudumme. Lentomatkan jälkeen päällikkö jäi transithalliin istumaan ja istui siinä, vaikka kaikki muut matkustajat olivat jo poistuneet kentältä. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän vielä siinä istui ja mitä hän oikein odotti, mies vastasi odottavansa sieluaan. Sillekin oli näet annettava aikaa päästä määränpäähän ja asettua.

”Kropan oireilut ovatkin touhottajille mainio muistutus siitä, että nyt riittää.”

Mitä enemmän aikaa kuluu, sen enemmän sieluni kertoo, että nyt tapahtuu liikaa, pidä tauko. Kropan oireilut ovatkin touhottajille mainio muistutus siitä, että nyt riittää.

Tällaisissa kohdissa meidän on kuultava kehoa ja saatava elämämme merimerkit kohdilleen aivan kuten purjehtiessakin. Ulkoinen maailma – se mitä teemme – on ohjattava samalle reitille sisäisen maailmamme kanssa. Eli sen mitä tunnemme. Väylämerkkien ollessa eri linjoilla navigoija näet joutuu harhaan.

X