Kolumnit

Marianna Stolbowin kolumni: Miksi liikuntakärpänen ei pure, vaikka toivon sitä? 

Miksi mukava liikunta ei tunnu liikunnalta ja miksei minuun ole jäänyt ikuista liikunnan janoa, kysyy Marianna Stolbow kolumnissaan.

Teksti:
Marianna Stolbow

Miksi mukava liikunta ei tunnu liikunnalta ja miksei minuun ole jäänyt ikuista liikunnan janoa, kysyy Marianna Stolbow kolumnissaan.

Ulkona uiminen on minulle arjen luksusta, jota olen korona-aikana todella kaivannut. Kun ulkoaltaat äskettäin aukenivat, olin paikalla ensimmäisten joukossa. Pukuhuoneesta kuulin kahden miehen keskustelevan siitä, kuinka sulkuaika rajoitteinensa oli muuttanut kehoa:

– Ajattele, toinen kauhisteli, – mun paino nousi tän sulun aikana kolme kiloa!

Olen itsekin tuntenut farkkujen ajoittain ahdistavan vyötäröltä, mutta painostani minulla ei ole mitään hajua. Olen omistanut vaa’an viimeksi yli 25 vuotta sitten. Moni puhuu aiheesta intohimoisestikin. Itse en ole ollut painostani kiinnostunut, hyvinvoinnistani kyllä.

En tee syömisestäni numeroa mutta valmistan kaik­kien mielestä mainiota kasvisarkiruokaa. Sen sijaan suhteeni liikkumiseen on hankala, ja siksi vaatteet välillä kiristävät inhottavasti. Pyydettiinpä minua kerran mukaan suosittuun tv-ohjelmaankin, jossa tarkkaillaan terveitä elämäntapoja: syömistä ja liikkumista. En lähtenyt mukaan, koska aihe ei liity työhöni enkä ole sielultani ollenkaan näkyvyyskiimainen, päinvastoin.

Minulle ei ollut kehittynyt kehomuistia liikunnan riemusta.

Olen tyytyväinen ruokailutottumuksiini, mutten pidä suhteestani liikuntaan. En kasvanut urheilullisessa perheessä. Kävelylenkillä käytiin, ja sienimetsässä. Kaikki osasivat pyöräillä, hiihtää ja luistella, mutta siinä kaikki.

Rakastin ala-asteella liikuntatunteja. Nopea kasvuvauhti antoi etulyöntiaseman, voimaa ja ketteryyttä, ja siksi myös rohkeutta moniin muihin nähden. Erityissuosikkejani olivat koripallo ja lentopallo. Halusin ehdottomasti tanssitunneille, ja niillä kävin ahkerasti siihen saakka, kunnes lähdin yliopistoon.

Tanssista huolimatta inhosin koko sydämestäni lukion liikuntatunteja. En pitänyt opettajan tavasta ohjata tunteja; en mistään, mitä hän ehdotti. Opiskeluaikaan liikunta tyssäsi. Minulle ei ollut kehittynyt kehomuistia liikunnan riemusta. En käsitä, miksei tanssi ollut jättänyt minuun ikuista liikunnan janoa.

Kun kuopus kasvoi, mekkoni eivät enää menneet vyötäröltä kiinni. Oli keksittävä jokin ratkaisu.

Lasten ilmaantuminen piti huolta kunnosta. Teimme ratkaisun, et­temme halua omistaa autoa ja asuimme milloin minkäkin maan pääkaupungissa kolmen lapsen kanssa. Kävelin valtavia matkoja, tein kaiken kotiruuan itse.

Ruuhkavuodet tekivät minusta langanlaihan, sillä 12 kuukauden imetykset kunkin lapsen kohdalla toimivat elimistölleni kuin pitkä paasto. Vaunujen tai rattaiden käyttöaikana en kaivannut lisäliikuntaa. Kun kuopus kasvoi, mekkoni eivät enää menneet vyötäröltä kiinni. Oli keksittävä jokin ratkaisu.

Patistin itseni juoksemaan. Asuimme Rooman keskuspuiston nurkalla. Sää oli mitä mainioin, maisemat taivaalliset, juokseminen tuntui hirveältä. Ainoa hetki, jolloin olin onnellinen, oli kotiinpaluu ja pysähtyminen.

Kuulun itse niihin, joille tyypillisin rentoutumiskeino on ruuanlaitto, leipominen tai lukeminen.

Aloin hankkia itselleni joogakoulujen sarjalippuja. Astangajooga tuli tutuksi, mutta paras hetki kurssilla oli, kun kortti tuli täyteen: en koskaan hankkinut uutta.

Osallistuin kokeiluihin eri maissa, eri opettajien oh­jauksessa, mutta en saanut tästäkään suurempaa nautintoa. Tokiossa taloyhtiössämme oli uima-allas ja joka ilta, kun puoliso palasi töistä, kasasin tavarani ja uin kilometrin. Se ei tuntunut ”oikealta” liikunnalta, koska oli järjettömän mukavaa eikä kenenkään pitänyt patistella minua.

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka purkavat stressiään juoksemalla. Kuulun itse niihin, joille tyypillisin rentoutumiskeino on ruuanlaitto, leipominen tai lukeminen. Siinä ei kunto nouse eivätkä kalorit karise. Olen seurannut sohvaperunan juoksukoulua tarkasti ja parhaimmillaan puolentoista vuoden ajan. Vain kerran muistan nauttineeni juoksemisesta.

Riemu kuulemma paistaa naamaltani, kun nousen vedestä.

Pidän kävelemisestä, ja koska huushollista löytyy koirakin, ei 10 000 askelta päivittäin ole suunnattoman vaivan takana. Mutta lihaskuntoa siitäkään ei heru, eikä se tunnu ”oikealta” tekemiseltä. Rakastan uimista ja voisin mennä altaalle päivittäin. Riemu kuulemma paistaa naamaltani, kun nousen vedestä. Mutta juuri koska se on niin kivaa, ajattelen, ettei se riitä. Sitä paitsi se lihaskunto! Olisi hienoa kuulla, millainen suhde muilla aikuisilla on liikkumiseen. Siis heillä, jotka eivät osallistu vuotuisiin triathlon-kisoihin.

Marianna Stolbow

Marianna Stolbow on kirjailija ja kouluttaja, joka etsii vastausta kysymykseen,
mitä rakkaus on.

X