Marianna Stolbowin kolumni: Tärkeintä on tajuta, ettei ammatinvaihto ole epäonnistumisen merkki

Jos osaat yhden ammatin, liikut vain yhdessä ulottuvuudessa. Jos kaksi, mielen ja osaamisen pinta-alasi laajenee ja synnyttää aina enemmän kuin asioidensa summan, Marianna Stolbow kirjoittaa.

Yhdeksänkymppinen isäni vietti pari viikkoa sairaalassa kaatumisen vuoksi. Vierailin päivittäin osastolla, jossa heikosti liikkuvat tai liikuntakyvyttömät vanhukset yrittivät saada aikansa kulumaan. Jokaisessa huoneessa taisi olla joku, joka puhui yksin, huhuili hädissään tai huusi vihaisesti milloin mitäkin asiaa.

Jaksan aina ihailla ihmisiä, jotka hoitavat ammatikseen meidän muiden omaisia. Tuntui mielettömältä ajatella, että varsinaisen sairaanhoidon hoituessa muutamalla pillerillä, peseminen, rauhoittelu ja muu hoiva veivät suurimman osan ajasta ja myös hoitohenkilökunnan voimista.

Isäni halusi tietenkin päästä takaisin kotiin niin pian kuin mahdollista. Sanoin, että passi poispääsyyn olisi riittävän hyvä kävelytaito rollaattorin varassa sekä siihen tarvittavat voimat. Samasta syystä kävelytin häntä aina sairaalan pitkällä käytävällä kerta per visiitti. Hän käytti tähän kävelyyn kaikki voimansa, ja matkalla piti istahtaa pariin kertaan lepäämään tuolille.

”Olisin halunnut sanoa hänelle, että arvostan paljon hänen työtään.”

Eräänä iltana hoitaja tiuskaisi meille todella tiukasti: vierailut pitää hoitaa huoneissa eikä täällä käytävillä. Vastasin ystävällisesti, että ajattelin, että koska kävelyä tuli harjoitella, niin yritin auttaa isääni asiassa. Joo, mutta vierailut hoidetaan huoneissa. Ei käytävillä. Kuuliaisesti isäni pomppasi pystyyn, kipitti kanssani takaisin neljän hengen huoneeseen ja asettui jälleen makaamaan paikoilleen. Komento oli järjetön, sillä tarkoitus oli, että hän liikkuisi riittävästi, jotta pääsisi kotiin. Näin paikka vapautuisi uudelle potilaalle. Tiedämme kaikki, ettei hoitohenkilökuntaa ole palkattu niin paljoa, että heillä olisi aikaa kävelyttää yhtään ketään.

Selvää onkin, ettei tiuskaisuun ollut syynä käytävän ahtaus tai koronasäännöt, jotka meille hyvinkin selvitettiin, vaan hoitajan oma sisäinen tila, joka sai hänet sylkemään meille suuttumuksensa, väsymyksensä tai turhautumisensa. Olisin halunnut sanoa hänelle, että arvostan paljon hänen työtään, ja olen pahoillani, etteivät kaikki näin tee. Kuulun itse niihin, jotka maksaisivat mukisematta enemmän veroja, jotta sote-alan palkat korjattaisiin. Sitten mietin, että ehkä hänellä oli murheita yksityiselämässään; ehkä lapset valvottivat tai perheessä oli ero vireillä. En vastannut mitään vaan vein isän takaisin makuulle vuoteeseen, mutta meitä molempia harmitti. Ehkä hoitaja inhosi omaa työtään.

Olen joskus sattunut samaan aikaan lastenteat­teriin eskariryhmän kanssa, jonka opettaja valitti koko ajan joillekin oppilaille. Hän inisi enemmän kuin yksikään lapsista ja huomautteli valtavalla energialla siitä, miten lasten olisi pitänyt olla tai mitä ei olisi pitänyt tehdä. Myös opettajakunnassa on valtavasti väsymystä ja sekin syy on ymmärrettävissä.

Varmasti työolosuhteet ovat monilla aloilla aikamoiset, mutta ammatinvaihtoa voisi ajatella useammin. Ihan oikeasti ihmiset joutuvat valitsemaan ammattinsa verraten nuorena. Sen jälkeen työ tulee tutuksi ja todellisuus voikin olla kaukana kuvitellusta. Myös ajatus siitä, että itse on sopiva alalle, muuttuu.

”Ei pitäisi ajatella, että aiemmin opittu on hukkaan heitettyä.”

Tärkeintä on tajuta, ettei ammatinvaihto ole epäonnistumisen merkki. Päinvastoin: viemme aina aiemmin oppimamme uuteen ja antimme yhteisölle monikertaistuu. Jos siis osaat yhden ammatin, liikut vain yhdessä ulottuvuudessa. Jos kaksi, mielen ja osaamisen pinta-alasi laajenee ja synnyttää aina enemmän kuin asioidensa summan. Kahden ammatin taitajalla on hyppysissään muutakin kuin vain 1+1-osaaminen. Moniosaajilla on näet päässään ristivalotusta, jota he eivät edes itse tule aina ajatelleeksi.

Siksi ammatinvaihtoon kannustaminen pitäisi olla mahdollisimman höveliä. Ei pitäisi ajatella, että aiemmin opittu on hukkaan heitettyä. Liian usein alan vaihtaja kokee kuitenkin syyllisyyttä mielen tai kiinnostuksen muutoksestaan. Kuin olisi tehnyt aiemmin väärän päätöksen, tuhlannut varoja tai vuosia. Oikeasti asia on juuri päinvastoin! Uudelleenkouluttautumisen liike hyödyttää yhteiskuntaa lukuisin tavoin, sillä moniosaaja näkee laajemmin, muokkautuu, sopeutuu ja mikä tärkeintä, osaa ajatella asioita yllättäviltäkin kannoilta.