Minna Kuukan kolumni: Rakkaus on nelitassuinen sana

Haluaisin olla niin hyvä ihminen kuin millaisena ovelle häntä vispaten tervehtimään kirmaava perheenjäsen minua pitää, Minna Kuukka kirjoittaa.

En saanut lapsena koiraa. Varsin tavallinen tarina. Jossain kohtaa koitti ikä, jolloin ajatus omasta lemmikistä tuntui tärkeältä, jopa välttämättömältä, ja vanhemmat heille mahdollisesti lankeavaa koiranhoitovelvollisuutta vältelläkseen toppuuttelivat intoa.

Koiranhankinnan esteeksi mainittiin aina myös isän lapsena potema maitorupi. Asioiden yhteys ei ehkä ollut lapselle aivan selvä, mutta koska se toistuvasti otettiin esiin, täytyi sen selkeästi liittyä harmillisella, allergiaa enteilevällä tavalla asiaan. Perheeseen siis tuli akvaario.

Koirankaipuusta en silti ja ehkä juuri siksi päässyt ja muutettuani ensimmäiseen omaan kotiini hankin koiran.

Eve oli kultainen noutaja, lempeä ja äärimmäisen viisas. Aamuisin, kun käänsin kaksioni pienessä makuuhuoneessa kylkeä, oli se jo kantanut ovelta Turun Sanomat tyynylle odottamaan.

Aamukahvit juotiin yhdessä, se halusi kiivetä selkäni taakse samalle tuolille, jotta pystyi katselemaan ikkunasta kadulle samalla kuin nojasi minuun, hengitti samaan rytmiin.

En tiennyt koirista mitään, mutta Eve opetti. Senkin, että jo koiran saapumisessa on mukana myös jäähyväistä. Ihminen ymmärtää suhteen rajallisuuden alkumetreiltä. Pitäisi ymmärtää.

Even aika loppui jo 3-vuotiaana lisämunuaiskuoren vajaatoimintaan. Suru oli erilainen ja ennenkokematon jyrkkäseinäinen vuori, jolle oli jaksettava kiivetä. Koirarakkauden hinta.

Lehti ei enää tullut tyynylle, keittiön tuoli tuntui oudolta.

Puoli vuotta myöhemmin luokseni muutti Emmi. Ei korvaamaan menetystä, mutta asuttamaan koiran paikkaa, jollainen oli varmistunut luonani olevan – kodissa ja sydämessä. Emmi oli eri tavoin ihana ja äärimmäisen rakas ja sai elää 11 vuotta pääsääntöisen onnellista koiranelämää.

Historia toistaa itseään. Viitisen vuotta sitten seurasin jännityksellä sivusta, miten silloiset 12-vuotiaat pehmittivät isäänsä koira-asialle. Itse olin valmis.

Syksyn korvalla ajoimme porukalla hakemaan perheeseen uuden jäsenen, lelukoiran näköisen papillonin – nappisilmän, joka sai lastenelokuvasta tutun havaijilaisen pikkutytön nimen: Lilo.

Reilun neljän kilon kipakka paketti elämää, iloa ja itsepäisyyttä on reippaasti kestänyt nämä vuodet sen, että kotipesän ihmiset rakastavat sitä päivät pääksytysten.

Nuo ihmiset ovat myös tottuneet nyppimään vaaleita karvoja sohvasta ja pyhähousuista, imuroimaan loputtomasti sisään kulkeutuvaa hiekkaa. Huolestumaan hurjasti, kun koiran voinnissa on normaalista poik­keavaa.

Nykyisillä teineillä on järjestys ja vastuita arjessa. Hoitavat aikaiset aamulenkit ja iltaulkoilutukset. Lähtevät yhteisille kävelyille, joille sisko ja veli muuten tuskin lähtisivät, mutta koska koira.

Itse haluaisin olla oikeasti niin hyvä ihminen kuin millaisena ovelle häntä vispaten tervehtimään kirmaava perheenjäsen minua pitää. Olen parasta siinä ainoassa hetkessä, jonka koira tuntee. Se, mikä tapahtuu nyt.

Ei ole huomista, ensi lauantaita tai seuraavaa kesää.

”Koko ikänsä hän yritti olla hyvä. Kovin usein siinä kuitenkin epäonnistui. Sillä loppujen lopuksi hän oli vain ihminen. Hän ei ollut koira.” – Charles M. Schulz

”Viikon päätteeksi siemaisen annoksen pehmeää hauvaa.”

Viikon päätteeksi tuijotan tummia, pyöreitä silmiä ja siemaisen annoksen pehmeää hauvaa.

Se hyppää sohvalle rintani päälle ja työntää päänsä liki kasvojani. Lasken sormet pöyheän karvan sisään ja liikutan kättä pitkin pientä selkärankaa, tunnen, miten tomera sydän räpisee.

Oma syke sen sijaan laskee ja itsekin olen vain nyt. Ei ole tärkeämpää kuin maata liikahtamatta tässä, toimia ihmispatjana pikkukoiralle ja antaa maailman mölytä muualla. Pieni päälaki sopii juuri kämmeneni kuppiin.

Kaksin kotona ollessa suuni käy. En välttämättä jaksa soittaa tutuille kuulumisia, mutta koiralle juttelen, ihmettelen, kyselen. Minua kuunnellaan.

Joka askeleeni noteerataan. Perässä siirtyillään, oven takana odotellaan. Kylmä kirsu hipaisee kävellessä säärtä.

Lasipöytään se jättää kuononjälkiä, tassunjälkiä sydämeen. Tämä rakkaus on nelitassuinen sana.