Minna Kuukan kolumni: Yksin matkalle lähteminen sai ikävöimään juuri sitä, mikä matkaseurassa muka ärsyttää
Me, myself and mää -irtiotto eurooppalaiseen suurkaupunkiin osoitti, että ilman ihmisiään kukin on yhdentekevä kainalolaukkunainen, pohtii Minna Kuukka kolumnissaan.
Me, myself and mää -irtiotto eurooppalaiseen suurkaupunkiin osoitti, että ilman ihmisiään kukin on yhdentekevä kainalolaukkunainen, pohtii Minna Kuukka kolumnissaan.
Madeleinen metroasemalta Pariisissa kyytiin nousee kumarainen vanha mies ja jää nojaamaan vaunun oveen sen sulkeuduttua. Nuori nainen nousee, tarjoaa paikkaansa ikääntyneelle herralle. Hetken mies näyttää hämmästyneeltä, sitten loukkaantuneelta, pudistaa päätään.
”Minäkö ottaisin naiselta paikan, en ikinä!”
Vaunu kiitää huojuen tunnelissa ja mies kaivaa kuluneesta nahkasalkusta kirjan Le monde souterrain de Paris (suomeksi Pariisin maanalainen maailma) ja alkaa hitaasti selailla sitä. Toinen salkun soljista jää auki, ja laukku retkottaa nyt puoliksi avoinna. ”Kunpa mitään ei putoaisi”, huomaan miettiväni.
En ole itse varma, mihin olen menossa, enkä siksi tiedä, millä metropysäkillä nousta kyydistä.
Olen matkalla yksin, ja tänään on taas päivä, jonka varalle ei ole suunnitelmia. Metrokarttaan tummalla violetilla piirretty linja 14 tekee kartalla ja kaupungin katujen alla kauniin kaaren, ja ehkä siksi hyppäsin kyytiin. Kenties jäisin pois Saint Lazaren asemalla, samalla, jolta edellisviikolla olin matkustanut pariksi päiväksi Normandian rannikolle. Rautatieasemien haikea tunnelma kiehtoo.
Saint Lazarellakin tuoksui tuoreille leivonnaisille ja lähdölle. Josko kävisin haistelemassa sitä uudelleen? Kukaan ei estä.
Siitä asti, kun talvella olin päättänyt tehdä lomalla oman matkan vuosien perhereissailun sijaan, olivat tunnelmat vaihdelleet innostuksesta itsesääliin ja huonon omantunnon kolkutteluun. Millainen äiti jättää perheen ja karkaa yksin matkaan?
Toisaalta mielessä pyöri myös nuoremman kollegan puheet siitä, miten heidän kolmikymppisessä ystäväporukassaan kunkin on tapana viedä säännöllisesti itsensä treffeille. ”Pitää viihtyä itsensä kanssa, jotta voi olettaa jonkun muunkin viihtyvän!”
Muistan vetäneeni kiivaasti henkeä: kyllä, juuri niin! En veisi itseäni vain treffeille vaan tarjoaisin koko hoidon: me, myself and mää pari viikkoa Ranskassa. Oui, oui!
Ainoa aikataulu olisi itse laatimani, tekisin vain mitä haluaisin, menisin minne tekisi mieleni ja välillä antaisin käydä kuten kävikin: löytäisin itseni ajelemassa päämäärättömästi metrolla tai istuskelemassa kiireettömänä kukkivassa puistossa, muotoonleikattujen puiden alla.
Hetkeksi rakastuin näkymättömyyteen, suurkaupunkilaiseen välinpitämättömyyteen, vastaan valuviin ihmisvirtoihin, joissa kukaan ei kysellyt, mistä tuo ihminen tulee, minne menee, miksi.
Olin vain joku, joka osui samaan metroon, liikennevaloihin, liukuportaisiin. Etenkään en ollut kenenkään vaimo, äiti, tytär, sisko, kollega. Jos joku vastaan kulkenut olisi ylipäätään noteerannut, olisi hän nähnyt vain tukevan keski-ikäisen naisen, joka oli juntannut kassinsa tiukasti kainaloon taskuvarkaiden varalta.
Myönsin viihtyväni itseni kanssa, totuin kääntymään kadunkulmissa oman pääni mukaan. Kolusin aiemmin koluamatta jääneitä kortteleita, kävelin katuja, joilla en ollut ennen kävellyt. Nojailin sillankaiteisiin ja katselin kahviloissa ihmisiä, pyysin pöydän yhdelle.
”Kaipasin, että joku on kanssani eri mieltä suunnasta, lopulta ikävöin kompromisseja.”
Oli ihanaa olla irrallaan, mutta nähtyäni itseni heijastumana tarpeeksi monissa näyteikkunoissa, ohikulkeville yhdentekevänä kainalolaukkunaisena, ymmärsin, että ollakseni minä tarvitsen kaikki ne päällekkäiset viitekehykset ja roolit, jotka minulla kotona on ja joista olin nyt vapaata ottanut.
Ne ovat tehneet minusta sen, mitä olen. Kaipasin sitä, että joku on kanssani eri mieltä suunnasta, lopulta ikävöin kompromissien tekemistä.
Itseympärimatkani jälkeen seison taas tutussa puistossa ja tunnen selkeästi olevani osa palapeliä.
Minä olen minä, koska olen mieheni vaimo, lasteni äiti, isäni tytär, naapuri, serkku, työkaveri, sen koiran emäntä, joka vieressäni haistelee nurmikkoa kesäsateessa.
Kotipuiston puita ei ole leikattu muotoon. Ne ovat korkeita kastanjoita, ja loppukesästä niiden valtavat lehdet muistuttavat haralleen auenneita sormia. Kun seison siinä puiden alla takaisin omalle paikalleni, omaan elämääni loksahtaneena palana, ne asettuvat ylleni monessa kerroksessa kuin suojaavat kämmenet.
Olen jälleen olemassa ja itseni näköinen.
Kommentit
Pystyn samaistumaan fiilikseen. Sinua on mukava kuunnella ja lukea, tykkään tosi paljon! 🙂 ihanaa loppukesää! ☀️
Kommentit
Pystyn samaistumaan fiilikseen. Sinua on mukava kuunnella ja lukea, tykkään tosi paljon! 🙂 ihanaa loppukesää! ☀️
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous