Kolumnit

Mun vauva haluu kampauksen

Teksti:
Sari Helin

Istun kampaajalla. Päässä on papiljotteja ja kädessä kampaajan keittämä kahvi, sylissä uusin Seiska. Ja viereisessä penkissä istuu äiti sylissään ryömintäikäinen vauva, joka huutaa raivohuutoa jo toista tuntia.

Mun vauva haluu kampauksen

Äiti hyppyyttää vauvaa, ja kampaaja hyppii samaan tahtiin hänen takanaan, klips klips, yrittäen osua takatukkaan edes sinnepäin. Kaikki hikoilevat. Kun äiti lähtee, kampaaja kertoo, että toinen äiti oli ajanut lastenvaunut keskelle kampaamoa ja ilmoittanut, että hänen lapsensa ei sitten siedä mitään lakkahöyryjä. Lopettakaa hiusten lakkaaminen senkin kampaajat, täältä tulee meidän vauva ja vauvan vankkuri.

Kampaamot eivät ole ainoita paikkoja, joihin vanhemmat tuovat pieniä lapsiaan, vaikka lapset olisivat paljon onnellisempia muualla. Väitöstilaisuudet keskeytyvät lasten puolen tunnin huutoihin, lääkärit tekevät aikuisten tutkimuksia niin, että lapset polkevat vieressä jalkaa. Jos hääpari ilmoittaa pitävänsä vain aikuisten juhlat, kutsutut vanhemmat ottavat nokkiinsa eivätkä tule lainkaan paikalle, koska ”me tehdään aina kaikki yhdessä, perheenä”.

En ole lastenvihaaja. Lapset ovat ihania, viattomia epeleitä, jotka ansaitsevat kaiken hyvän maan päällä. Niitä on itselläni kaksi kokonaista, enkä ole oppinut ihmissuhteista niin paljon kuin elämästä heidän kanssaan.

Olen kaikin tavoin vanhempana epätäydellinen ja monesti epäonnistunut. Silti olen tätä mieltä: lasta ei pidä tuoda paikkaan, jossa hän vain ja pelkästään kärsii, turhautuu ja huutaa sekä samalla mahdollisesti pilaa jonkun toisen tärkeimmän päivän. Tai vain kampaamopäivän, koska siinä huutavan lapsen viereisessä tuolissa voi istua väsynyt äiti, joka on raahannut omat lapsensa hoitoon vain päästäkseen pariksi tunniksi nauttimaan omasta ajasta. Ja hän vielä maksaa siitä lystistä 130 euroa.

Lasten valtaamat kampaamot ja muut aikuisten tilat kertovat siitä, millaisessa minä-maailmassa me elämme, eivät mistään suunnattomasta äidinrakkauden uusnoususta.

Siinä on kyse siitä, että minä teen ihan mitä minua huvittaa, koska minulla on siihen oikeus. Tulen kampaamoon lapseni kanssa, koska minulle on helpointa olla järjestämättä hoitajaa. Mitä toinen asiakas tai kauneusammattilainen siitä tuumii, on toissijaista. Se ei oikeastaan edes kosketa sitä pintaa, jossa asioita pohditaan syvällisesti. Ja tarkoitan tässä ihan perusjamppoja, niitä perheitä, joilla on peruslapset, ilman mitään erityishuomion tarvetta.

Liikenteessä tekstaajat ovat sukua kampaamovauvoille. Tutkimukset osoittavat, että tekstaaminen ja sähköpostittaminen ratin takana on tappava harrastus. Toisia kuolee sen takia, että kuljettaja ei vain pysty tarkkaamaan liikennettä ja näpelöimään kännykkää yhtä aikaa.

Silti aikuiset, asialliset ihmiset lukevat tekstareitaan ja vastaavat meileihin kaikkivoipaisesti, sillä parhaat meistä ovat lain yläpuolella. Nämä samat ihmiset viettävät kahvilahetkeä ystävän kanssa säpsähtäen ja vastaten jokaiseen tekstariin ja puheluun, koska minulla on siihen oikeus, olenhan minä minä. Vielä surullisempaa on, että pieni mobiililaite pompottaa aikuisen elämää lapsen lailla. Lapseen sentään sisältyy aina toive paremmasta huomisesta.

Jos vielä palataan siihen kampaamoon, jossa kaikki kärsivät. Olen lopen kyllästynyt niihin juttuihin, että lasta ei saa mihinkään hoitoon kahdeksi tunniksi kuussa.

Jokainen tuntee jonkun. Myös minä olen tuntenut tässä elämässä, jossa ei ole ollut mummoloita. Naapuri hoitaa tai kaveri hoitaa. Jos lapsella on toinen vanhempi, hän hoitaa sen aikaa, että toinen voi hoitaa asiansa tekemättä lasta ja ympäristöä hulluksi.

Väitän, että suurimmalla osalla meistä on joku apukäsi, johon voi turvautua kun haluaa olla ilman lastaan edes hetken. Ja jos lapsen saatua tuntuu siltä, että siitä ihmeellisestä olennosta ei halua päästää irti hetksikään, se tunne kyllä muuttuu viimeistään esiteini-iässä. Trust me. Siihen asti voi tietysti harkita tällä kampauspuolella kotivärejä.

Kuva: Thinkstock

X