Kun karhu raateli emän, viikon ikäinen poro muutti Iidan takapihalle: ”Olihan se kuin olisi palannut pikkuvauva-aikaan”

Rakkaus poronhoitoon vie Iida Melamiestä niin kansainvälisiin tutkimustehtäviin kuin keskelle porokairaakin. Elämän arvaamattomuus on opettanut hänet toteuttamaan unelmiaan.

”Ei kuule mittään! Täällä ei kymmenminuuttisia lasketa.” Iida Melamiestä naurattaa, että olen lähettänyt hänelle viestin ilmoittaakseni, että olemme tapaamisestamme hiukan myöhässä. Muutamasta minuutista stressaaminen paljastaa minut ja kuvaajan armottomasti eteläsuomalaisiksi.

Sodankylän Sattasessa asuva Iida, 35, tituleeraa itseään poroihmiseksi. Saa häntä kutsua poromieheksi, tai -naiseksikin, mutta poroihminen kuvastaa hänestä paremmin ammattia, joka on ennen kaikkea elämäntapa.

Näillä kulmin rakkaus poronhoitoon imetään usein jo äidinmaidossa, ja monet lapset saavat heti syntyessään poromerkin, jolla pääsee poronomistajaksi ja paliskunnan eli tietylle alueelle sijoittuvan poronhoitoyksikön osakkaaksi.

Iidakin sai merkin lapsena vanhemmiltaan, samoin hänen puolisonsa Jukka ja parin lapset Helmi, 6, ja Akseli, 10.

Tänään Iida on luvannut viedä meidät seuraamaan poroerottelua Suomen vanhimmalle yhä käytössä olevalle poroaidalle Salmuriin. Yksi vilkaisu vuokra-autoomme saa hänet tarjoamaan meille kyytiä omassa nelivedossaan. Ilman korkeaa maavaraa puolentoista tunnin matkaa ei kannata lähteä ajamaan.

Koska Iida myy kotoaan poronlihaa, -sarvia ja -taljoja, moni vierailija yllättyy siitä, että poroja ei pihapiirissä näy. Pääsääntöisesti porokarja vaeltelee pitkin oman paliskuntansa alueita, ja perhe kohtaa niitä vasojen merkitsemistilaisuuksissa kesäisin, erotuksissa syksyisin ja talviruokinnan yhteydessä.

Kyseessä kun eivät ole lemmikit vaan puolivillit eläimet. Tosin keväällä perheen elämään yllättäen astellut poronvasa on vähän molempia.

Ennen kuin lähdemme, Iida haluaa esitellä meille Pasin. Se ei ole vasan virallinen nimi, mutta naapurin miehen nimellä se on viime ajat kulkenut. Viime toukokuussa Jukka löysi yhden Helmin vaatimista eli naarasporoista karhun raatelemana. Kuolleen emän ympärillä kiersi noin viikon vanhalta vaikuttanut vasa.

– Jukka soitti kysyäkseen, että mitä teemme vasalle. Minä sanoin, että varmaan teit päätöksen jo silloin, kun minulle soitit. Sanoin, että tuohan se kotiin.

Reilun kuukauden ajan Iida ruokki vasaa tuttipullolla kolmen neljän tunnin välein, yötä päivää.

– Olihan se kuin olisi palannut pikkuvauva-aikaan. Ei onneksi sentään tarvinnut röyhtäyttää vai vaihtaa vaippoja.

Viime aikoina Iida on ottanut etäisyyttä Pasiin, sillä tarkoitus on, että se itsenäistyy ja pääsee vartuttuaan muiden porojen joukkoon. Mutta vielä toistaiseksi Iida voi käydä omalla takapihallaan tuntemassa pehmeän turvan tönäisyn. Se on hellyydenosoitus, jota Pasi ei muille suo.

Erotuksessa katsotaan, mitkä eläimistä jatkavat elämää

Tie huonokuntoinen, ajo omalla vastuulla. Kyltti ei rohkaise jatkamaan matkantekoa, mutta Iida painaa kaasua. Hän tuntee Pomokairan erämaa-alueen tiet ja mutkat, ja sitä paitsi olemme juuri perillä Salmurin erotusaidalla.

Kyltti ei rohkaise jatkamaan matkantekoa, mutta Iida painaa kaasua.

Sinne ettoporukaksi kutsuttu ryhmä on eilen ajanut mönkijöitä ja helikopteria apunaan käyttäen noin 500 poroa. Tänään katsotaan, mitkä niistä jatkavat elämää ja mitkä lähtevät teuraaksi. Isossa aidassa on tarkoitus erotella suurisarviset hirvaat, sellaiset, joiden kanssa ei mielellään joudu pieneen tilaan.

Ne heitetään kiinni suopungilla, ja pitelyyn tarvitaan useampi vahva mies tai nainen.

Kun eläinlääkäri on pistänyt loislääkkeen poroon, se vapautetaan aidan ulkopuolelle. Siihen hirvaat jäävät odottelemaan vapautuvia tyttöjä. Rykimä eli porojen kiima-aika on alkanut.

Erotukset hoidetaan paliskunnan osakkaiden kesken. Tänään paikalla on kolmisenkymmentä henkeä, työntekijöiden ohella vanhuksia ja lapsia taaperoista lukiolaisiin, poronomistajia hekin.

Kun isot hirvaat on eroteltu, jäljelle jääneitä poroja aletaan ohjata pienempään aitaan, kirnuun. Siellä katsotaan päivän kunto. Pärjääkö poro talven yli? Onko vaatimella vasaa? Vanhuus näkyy ohentuneessa turkissa ja huonoissa hampaissa.

Iidan sisko Kirsi Mäkitalo toimii tänään erotuksen lukumiehenä. Se tarkoittaa, että hän kirjaa ylös, kuinka moni poro jatkaa elämäänsä ja kenelle ne kuuluvat. Iida ja Kirsi varttuivat yhtä lailla poroperheessä, mutta on sattumaa, että heistä molemmista tuli poroihmisiä.

Kun Kirsi oli 18-vuotias, hän peri isän porot ja uravalinta oli sillä selvä. Tuolloin vasta 6-vuotiaaseen Iidaan iskostui ajatus, että poronhoito on isosiskon juttu ja hänen tiensä kulkisi toisaalle.

Porojen lukumäärä on salaisuus

Lukion jälkeen Iida lähti opiskelemaan fysioterapeutiksi Rovaniemelle, jossa hän tapasi puolisonsa Jukan. Pari tiesi toisensa entuudestaan, sillä molemmat ovat kotoisin Sodankylästä, mutta rakkaus roihahti vasta opiskeluaikana. Nyt yhteiseloa on takana jo 15 vuotta.

Jukalle oli lapsesta asti selvää, että hänen tulevaisuutensa on poroissa. Niinpä nuoripari lohkaisi Jukan vanhempien tontilta itselleen talon ja peltoa ja perusti oman porotilan. Valmistumisensa jälkeen Iida työskenteli fysioterapeuttina ja auttoi Jukkaa porohommissa aina ehtiessään.

Vuonna 2015 hän sai tarpeekseen aikataulujen sovittelusta ja perusti oman fysioterapiayrityksen. Asiakkailleen Iida ilmoitti, että kesä- tai lokakuussa hieronta-aikoja olisi turha kysellä. Silloin hän olisi metsässä.

Käytännön työn ohella Iida huomasi syttyvänsä kaikesta porotalouteen liittyvästä. Opiskellessaan ylempää ammattikorkeakoulututkintoa hän teki opinnäytetyönsä poronhoitajien työsuojelun kehittämisestä. Sen jälkeen hän on työskennellyt projektiluontoisesti poronhoitajien työhyvinvointiin liittyvissä hankkeissa.

Viimeisimpään projektiin Iidaa ei tultu hakemaan kotoa vaan keskeltä porokairaa. Lapin yliopistossa arktisten alueiden ilmastonmuutosta tutkiva ryhmä kävi tutustumassa kesällä vasanmerkintään ja tarjosi liki siltä istumalta Iidalle poroelinkeinotutkijan pestiä ryhmässä. Iida on mahdollisuudesta tavattoman innoissaan.

– Asioiden analysointi ja pohtiminen kiinnostavat minua hirveän paljon. Tutkimushommat eivät tunnu lainkaan töiseviltä. Mutta heillekin kerroin heti, että tietyt ajat vuodesta vietän metsässä.

Porojen lukumäärää ei ruukata kysyä eikä kertoa – se on sama kuin paljastaisi pankkitilin saldon – mutta sen verran Iida sanoo, että pelkästään omalla poromäärällään hän ei toimeen tulisi. Elanto tulee porotuotteiden myynnin lisäksi projektihankkeista ja fysioterapiayrityksestä.

”Minua pelottaisi tuhlata elämäni johonkin, mistä en oikeasti nauti”

Tulot vaihtelevat vuodenajan ja työtuntien mukaan, mutta raha ei Iidaa motivoi. Viisi vuotta sitten hän päätti, ettei tee enää mitään, mikä ei tunnu hyvältä.

Iidan äiti oli etelästä kotoisin, rakkauden perässä Lappiin muuttanut. Muuten häntä ei paikallisesta erottanut, mutta pohjoisen aikakäsitystä äiti ei koskaan oppinut. Hän kutsui lapset syömään kahdeltatoista ja jaksoi aina ihmetellä, kun nämä valuivat paikalle tuntia paria myöhemmin.

Äiti selätti yhden syövän, mutta toinen oli liikaa. Kun sairaus paheni vuonna 2017, Iida oli juuri saanut kuopuksensa Helmin ja saattoi viettää paljon aikaa äitinsä kanssa. Hänellä oli tapana ajaa äidin luokse ja laittaa molemmat, vauva ja isoäiti, samaan sänkyyn päiväunille.

– Äiti sanoi, että Helmin läsnäolo vei häneltä kivut pois. Hän kutsui sitä Helmi-terapiaksi.

Iidan äiti istui lähes koko työuransa yhdessä ja samassa virastossa ja kuoli viisi vuotta sitten, juuri eläkkeelle päästyään. Ennen kuolemaansa hän pohti ääneen, että kai sitä elämässään olisi voinut muunkinlaisia ratkaisuja tehdä. Hän rohkaisi lapsiaan­ omannäköiseen elämään.

Iidaa on kutsuttu rohkeaksi, kun hän ei ole koulutuksestaan huolimatta hakeutunut turvallisiin virkatöihin, mutta hänestä kyse on enemmänkin elämättömän elämän pelosta.

– Onhan se klisee, mutta ei meistä kukaan tiedä, kuinka kauan me täällä tanssimme. Minua pelottaisi tuhlata elämäni johonkin, mistä en oikeasti nauti.

Kun yhteiskunta ei tule apuun, yhteisö tulee

Tämä on perkka-aita, honkaa. Maikki Haataja, 72, tuntee paikat paremmin kuin moni muu tämänpäiväisessä erotuksessa. Naisena Maikki on paliskuntansa pioneeri, joka toimi 30 vuoden ajan sen ainoana lukumiehenä. Virallisesti hän luopui tehtävistään 2000-luvun alussa, mutta käy edelleen liki jokaisessa erotuksessa.

Maa on pari päivää sitten sataneen ensilumen jäljiltä kosteaa, mutta istuinalustan kanssa pärjää. Siinä Maikki istuu koko erotuspäivän ja tarkkailee kirnun tapahtumia honkahirsien raosta.

Usein erotuksissa on mukana ”puoli sukua”, tänäänkin useampi Iidan serkku sekä Kirsi-sisko miehensä ja 16-vuotiaan Ante-poikansa kanssa, joka on kulkenut porohommissa liki vastasyntyneestä. Se on ollut osin pakon sanelemaa, sillä poronhoitajanaisille ei myönnetä sijaisapua loppuraskaudesta tai synnytyksen jälkeen, ellei kyseessä ole sairaus.

Tämä huolimatta siitä, että poronhoitotyössä sattuu paljon tapaturmia haastavien työolosuhteiden vuoksi. Kirsi piti sijaisavusta meteliä jo ennen poikansa syntymää, ja myös Iida on vienyt asiaa eteenpäin esimerkiksi Melaan eli Maatalousyrittäjien eläkelaitokseen. Kovin suurista summista ei olisi kyse, sillä mahdollisesti sijaisapua tarvitsevia naisia on alle parisataa.

– Loppujen lopuksi kyseessä on poliittinen päätös, jota eduskunta ei halua tehdä. He eivät pidä tätä tärkeänä, Iida sanoo.

Kun yhteiskunta ei tule apuun, yhteisö onneksi tulee. Kun perheensä ainoana päätoimisena poronhoitajana työskennellyt Kirsi synnytti Anten 16 vuotta sitten, Iida lomitti siskoaan opintojen niin salliessa. Palkka oli mieluinen: yksi vasa Anten isän poroista.

Käytännön työn ohella on selviydyttävä byrokratiasta

Vaikka poronhoito on fyysisesti rankkaa, henkinen kuormitus on vielä raskaampaa. Se on käynyt ilmi työhyvinvointitutkimuksissa, joita Iidakin on ollut laatimassa.

Kuormituksen taustalla on erityisesti maankäyttöpaineen vaikutukset porojen laidunmaihin ja sitä kautta koko elinkeinoon. Pohjoisessa laitumia ovat syöneet ja pirstaloineet jo rakennetut kaivokset ja tuulivoimalat, ja lisää on luvassa. Hankkeista käydään neuvotteluja, joiden lopputulemat tuntuvat usein ennakkoon päätetyiltä.

– Enää ei riitä, että hallitsee käytännön työn, vaan sen ohella on selviydyttävä byrokratiasta, laadittava lausuntoja ja siedettävä altavastaajan asemaa. Kokemus siitä, ettei osaa tai voi vaikuttaa oman elinkeinonsa jatkuvuuteen, aiheuttaa ahdistusta.

Koska poroihmiset eivät taistelutta elinkeinostaan luovu, paliskunnissa on etsitty ja koulutettu niin sanottuja uuden työn osaajia. Tarjolla on myös vertaistukea, jonka voima yhteisössä on suuri.

Iida on pyrkinyt toimimaan sanansaattajana poroihmisten ja virkamiesten välillä. Hän ymmärtää, että ilmastotalkoisiin toivotaan kaikkien panosta, mutta kokee, että pohjoisen ihmiset ovat jo antaneet paljon.

– Aina saa kuulla, että vastustamme kaikkea, mutta esimerkiksi meidän paliskuntamme alueella on jo tuulivoimalaitos ja kaivos sekä viisi vesivoimalaitosta. Kuinka paljon enemmän vielä pitäisi tulla vastaan?

Psyykkistä kuormaa lisäävät ilmastonmuutoksen tuomat haasteet. Joko liian runsaslumiset tai liian lämpimät talvet vaikeuttavat porojen ravinnonhankintaa ja tuntuvat suoraan poronomistajien tilipussissa.

Viiden vuoden sisään pohjoisessa on ollut kaksi lumituhotalvea, jotka on luokiteltu katovuosiksi. Toisesta valtio maksoi luonnontuholain nojalla ensimmäiset katovuosikorvauksensa koskaan, toisen korvauskäsittely on yhä kesken.

Sään ääri-ilmiöiden yleistyminen näkyy arjessa hyvin konkreettisesti. Tänään, syyskuun toiseksi viimeisellä viikolla, erotusta tehdään 15 asteen lämmössä. Pari päivää sitten sataneesta ensilumesta muistuttavat enää pienet valkeat läikät ruskan keskellä.

Asiat ovat harvoin kymmenminuuttisen päälle

Sää puhuttaa Salmurin porokämpässäkin – syksy on mieluista aikaa, kesän räkkää ei kukaan kaipaa. Päivän erotus alkaa olla voiton puolella, joten nyt hörpätään kahvit ja nautitaan pullaa, jota Lapin yliopistolla työskentelevä antropologi, professori Florian Stammler on kantanut kämpille.

Hän on tutkinut poronhoitokulttuuria Siperiassa 20 vuoden ajan ja oppinut, että pullaa pitää poromiesten pöydässä olla.

Juuri Florianin tutkimusryhmässä Iida kesäkuussa aloitti poroelinkeinoasiantuntijana, ja nyt professori on väläytellyt Iidalle väitöskirjan mahdollisuutta. Iida myöntää, että aihe on jo alkanut itää hänen mielessään.

Hän on pohtinut paljon sitä, mikä poronhoidossa oikein koukuttaa. Se ei ole helppoa työtä, eikä kukaan tee sitä rikastumisen toivossa. Silti jokin saa poroihmiset lähtemään kelissä kuin kelissä tarpomaan pitkin paliskuntaa, ja he tekevät sen vieläpä mielellään.

– Me menemme hyvillä mielin töihin, ja poroyhteisössä on useimmiten hyvä pössis. Olen miettinyt, miten tätä paloa voisi siirtää normaali-ihmisten työelämään. Lisäisikö se työhyvinvointia kaikilla aloilla?

Yksi Iidan mieleen tuleva asia on rentous aikakäsityksen suhteen. Asiat harvoin ovat kymmenminuuttisen päälle.

---

---

Sinua voi kiinnostaa myös:

1. Hyvinvointi

   Tiina, 38, repäisi ja muutti etelästä Lappiin – unelmaa varten lapsille annettiin erityinen lupaus

2. Matkailu

   Lappi lumoaa myös kesällä – kokeile alamäkipyöräilyä Ylläksellä tai herkuttele kaksoiskaupungin sydämessä

3. Ihmiset

   Vapaa-aika neljän naisen tapaan – Sally, 32, valitsi elää metsässä ilman sähköä ja suihkua: ”Olen luonut elämän, jossa työ ei stressaa”