Kurvikuningatar-finaaliin pääsy muutti Anjan, 53, käsityksen itsestään: ”Näin kukkaan puhjenneen naisen”
Anja Akkanen, 53, päätti heittäytyä ja osallistui kauneuskilpailuun. Missimatka avasi uuden näkökulman itseen ja omaan peilikuvaan.
– Kun olin mukana Kurvikuningatar-kisassa, kirjoitin runon itsestäni: Kutosena mä, Riksun tättärä, runoilen ja avustelen, mitään uutta pelkää en, Anja Akkanen sanoo.
Anja Akkanen, 53, päätti heittäytyä ja osallistui kauneuskilpailuun. Missimatka avasi uuden näkökulman itseen ja omaan peilikuvaan.
”Olen ystäväpiirissäni ja perheessäni se, joka keksii tempauksia. Siksi kukaan lähipiiristäni ei varsinaisesti yllättynyt, kun kerroin heille, että olisin mukana Kurvikuningatar-nimisessä kauneuskilpailussa.
Olin ilmoittautunut kisaan jo kesällä. Näin silloin Facebookissa ilmoituksen: ’Oletko pirteä ja iloinen 40–60-vuotias nainen?’ Ajattelin, että tuohan olen minä. Lähetin saman tien hakemukseni kisajärjestäjille.
Syyskuun alkupäivinä sain meilin: ’Sinut on valittu semifinaaliin. Otatko vastaan kisapaikan?’ Tässä kohtaa kerroin miehelleni Matille. Hän oli ensin hämmästynyt mutta lohkaisi sitten hymyssä suin: ’Mitähän seuraavaksi!’
Semifinaaliaamuna puin päälleni uudet nahkahousut ja tunikan, jotka olin hankkinut kisoja varten, ja nousin sydän läpättäen junaan kohti Tamperetta.
Kisapäivä sujui osaltani hyvin. Kun lopuksi keräännyimme kuulemaan tulokset, en voinut uskoa korviani kuuluttajan sanoessa: ’Riihimäen likka on finaalissa.’
Tässä vaiheessa minussa tapahtui jotain: en ole koskaan ollut laittautuja, mutta yhtäkkiä huomasin, että aloin meikata ja laittaa itseäni. Opettelin kihartamaan tukkani.
Finaaliin oli aikaa kuukausi, ja kandidaatin tehtäviini kuului, että houkuttelen ihmisiä osallistumaan yleisöäänestykseen. Aloin laittaa someystävilleni videoita, joissa toin huumorin keinoin esiin omaa kisanumeroani eli kuutosta.
Kaksi päivää ennen finaalia minut valtasi epäusko. ’Mitä ihmettä olen tekemässä? Perutaan kaikki. Joudun liiaksi epämukavuusalueelle, jos menen missifinaalin lavalle’, ääni sisälläni huusi. Tunne oli tosi voimakas, mutta päätin, että nukkuisin vielä yön yli, ennen kuin ottaisin yhteyttä järjestäjiin.
Seuraavana aamuna jännitykseni olikin tasaantunut ja kisa näytti taas mahdolliselta. ’Olet vain oma itsesi’, Facebook-kaverini kannustivat minua. Myös omat siskoni tukivat minua, mikä antoi rohkeutta.
Finaali järjestettiin Hämeenlinnassa. Oli ihana tavata kisan muut naiset.
Kisassa oli kolme kierrosta: kaksi arkivaatteissa ja yksi juhlapuvussa. Kävellessäni viimeisen kerran lavalle tiesin jo voittaneeni: olin voittanut itseni.
Kun tulokset julistettiin, en kuulunut kärkikolmikkoon, mutta muut kilpailijat olivat valinneet minut Miss Yhteishengeksi. Se lämmitti mieltäni.”
”Kaksi päivää ennen finaalia minut valtasi epäusko.”
”Olin muuttunut ihan eri naiseksi”
”Vasta illalla kotona tajusin, miten iso juttu kisamatka oli ollut minulle. Olin muuttunut ihan eri naiseksi! Olin alkanut arvostaa itseäni uudella tavalla. Identiteettini oli ollut aina pullukka harmaahiirulainen, mutta katsoessani nyt peiliin näin jotain ihan muuta: näin kukkaan puhjenneen naisen, joka kantoi upeasti itseään.
Kisoissa sain erityisesti palautetta silmistäni. En ollut kunnolla ennen nähnyt niiden kaunista väriä ja tuiketta, mutta nyt erotin peilistä omat siniset tähteni.
Annoin lupauksen itselleni: ’Tästä eteenpäin nautin naiseudestani. Lupaan katsella peilistä kauneuttani ja kehua kurvejani.’
Näkyvin muutos kisojen jälkeen on ollut ehkä se, että olen alkanut käyttää mekkoja. En ole koskaan ollut mekkoihminen, mutta nyt minusta on kuoriutunut naisellinen pukeutuja.”
”Lapsena olin poikatyttö”
”Kun olin lapsi, identiteettini oli poikatyttö. En vilkaissutkaan mekkoihin päin. Tukkani oli aina lyhyt. Rakastin puissa kiipeilyä ja onkimista. Olin perheen nuorimmainen ja siskojeni riippakivi – äitini oli yksinhuoltaja, ja kun hänen piti mennä töihin, siskoilla oli vastuu minusta.
Rippikuvassanikaan en poseeraa mekossa, vaan housuissa. Vuoden päästä rippijuhlista muutin jo pois kotoa. Tulin nykyiseen kotikaupunkiini Riihimäelle ja menin töihin bingoemännäksi. Muuten kaikki oli hyvin, mutta elin huonossa parisuhteessa.
Elämäni rakkauden Matin tapasin noihin aikoihin. Hän oli ensin ystäväni, joka tuki minua vaikeassa elämäntilanteessa, mutta pian rakastuimme, ja hän pelasti minut turvaan. Perustimme yhteisen kodin. Edelleen mieheni on suurin kivijalkani elämässäni. Rakkautemme on kestänyt 35 vuotta.
Saimme esikoisemme, kun olin 20. Yhteensä saimme kolme tyttöä. Hoidin heitä kotona.
Kun olin 33, tulin vielä kerran äidiksi. Meille syntyi poika.”
”Tärkeintä elämässä on elää tätä hetkeä”
”Elämässäni oli iso käännekohta 2010, kun sairastuin vakavasti. Sain keuhkoveritulpan ja jouduin olemaan viikkoja sairaalassa. Tajusin silloin, ettei mitään voi pitää itsestäänselvyytenä. Minussa tapahtui muutos: tulin nälkäiseksi elämälle ja halusin alkaa tehdä uusia asioita.
”Sain keuhkoveritulpan ja olin viikkoja sairaalassa.”
Ensimmäisenä halusin kokeilla kirjoittamista. Menin avoimen yliopiston kirjoituskurssille.
Synnymme tänne kuolemista varten
mutta siinä välissä
on elämä
josta pitää selvitä
hengissä.
Sain teksteistäni niin hyvää palautetta, että julkaisin omakustanteena runokirjan Riisutut sanat.
2017 löysin uuden harrastuksen, josta tuli elämäni voimanlähde. Törmäsin Facebookissa ryhmään, jossa haettiin taustanäyttelijöitä mainoksiin, tv-sarjoihin ja elokuviin. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi, ja niin alkoi urani ohjelma-avustajana. Parasta kuvauspäivissä on uusien ihmisten kohtaaminen. Tykkään erityisesti tv-sarjojen kuvauksista, esimerkiksi Salkkareista ja Sykkeestä.
Juuri nyt tunnen, että elämässäni on kääntynyt uusi lehti. Olen kypsässä iässä oleva rohkea nainen, joka tekee asioita itselleen. Tärkeintä elämässä on elää tätä hetkeä. Jos antaisin lapsilleni yhden elämänohjeen, sanoisin: Carpe diem! Kaikkea pitää kokeilla, jopa missikisoja.”
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 3/2024.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous